Ulla-Lena Lundbergin uutuus tuli lahjana joulupukilta. Takakannessa sanotaan, että "Lundberg taitaa vetävän kerronnan". Näin on. Kirjan ihmisille ei oikeastaan tapahdu mitään hirvittävän kummallista, he vain elävät elämäänsä niissä olosuhteissa, jotka heille ovat aikanaan mahdollisia tai joihin he syystä tai toisesta ajautuvat. Kirja kattaa pitkähkön ajanjakson Vaasan palosta 1852 Krimin sotaan ja sitten sortovuosien jälkeen Suomen itsenäistymiseen, sisällissotaan ja 1920-luvulle. Päähenkilöinä on ensin Vöyriltä Pohjanmaalta Helsinkiin kävelevä rohkea Birgitta, Bitt, joka löytää heti puolisokseen sotilas Gustafin, ja muuttuu kaupunkilaiseksi Bettyksi. Heidän vanhin tyttärensä Olga pääsee kouluun ja hänestä tulee tavallaan opettaja kansalaisopiston rehtorin vaimona, liian pian jo leskenä. Olgan ainoa tytär Karin on tarinan viimenen pala. Periaatteessa tarinaa olisi vonut jatkaa Karinin perheen kanssa pidemmällekin, ja vaikka edelleen hänen vanhimman tyttärensä Monan kautta. Erityistä alkua, huippukohtaa tai ratkaisua kirjassa ei ole.
Ihmiskuvaus on Lundbergin suuri vahvuus. Hänen henkilönsä elävät, rakastavat, hengittävät ja kärsivät - realistisen järjettömästi. Mielenkiintoinen, monipolvinenkin sukutarina, joka kertoo ainakin, miten maailma ja Suomi muuttuvat, naisten asema muuttuu (ehkä paraneekin), mutta miten ihmiset kuitenkin muuttuvat aika vähän. Ihmiset ovat tarinan vahvuus. Sen sijaan en oikein löytänyt punaista lankaa esimerkiksi pitkästi kuvatusta kansalaisopistossa esitetystä vuoropuhelunäytelmästä Charles Dickensin ja Selma Lagerlöfin välillä. Kai sekin kuvasi aikakautta ja aikalaisten tapaa ajatella, mutta paremmin tuo filosofisempikin puoli minusta toimi suoremmin henkilöiden kautta.
