Taistelulentäjät. Suomalaiset legendat 1939-1945

 

Olen katsonut YLE Areenasta suomalaista kuusiosaista (neljä ensimmäistä osa katsottu) Vaietut arktiset sodat -dokumenttisarjaa, jossa useammat asiantuntijat kertovat toisen maailmansodan vaiheista pohjoisimmassa Euroopassa eli käytännössä Norjan, Ruotsin ja Suomen Lapin sekä tietysti Neuvostoliiton alueella. Yhtenä asiantuntijana jäi mieleen Mika Kuljun nimi- Seuraavaksi törmäsin häneen sattumalta Hirvensalon kirjaston uutuushyllyllä, josta tarttui käteen kertomuksia Taistelulentäjät.

Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisisa suomalaisista lentäjistä, jotka joutuivat kamppailemaan käytännössä koko ajan punatähtisten viholliskoneiden määrällistä ylivoimaa vastaan, ja pääsääntöisesti vihollista heikommilla koneilla. Tähän nähden miehet onnistuivat tekemään paljon. Suomalaisten lentäjien menestys hakee vertaistaan kansainvälisessäkin mittakaavassa - muistan, miten törmäsin aikanaan Ilmari Juutilaisen ja Hans Windin nimiin Washingtonin ilmailumuseossa. He olivat siellä huippuja, ja se oli suorastaan liikuttavaa - Suomi näkyvissä täällä suuressa museossa. No, kirja kertoo siis suomalaisten taistelulentäjien sankariteoista ja myös kovista kohtaloista talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa. Mukana on myös ainakin minulle tuntemattomia taistelukertomuksia ja lentäjiä, en esimerkiksi ollut koskaan ennen kuullut Mustasta kotkasta. Hubert Fauntleroy Julian oli "Abessinian ilmamarsalkka", ainakin omien sanojensa mukaan kova kaveri, josta ei kyllä Suomeen jäänyt kuin velkoja - jännä kaveri sinänsä. Mukana on myös ilmasodan klassikoita, tunnettuja kavereita, joista kerrotaan helppolukuisesti, kiinnostavasti ja tarinamaisesti. Suosittelinkin kirjaa myös Timolle. 

Taistelulentäjiksi valikoitui rohkeita, uharohkeitakin miehiä. Kirjan päähenkilöitä ovat aiemmin tuntemattomien sankareiden lisäksi Mannerheim-ristin ritarit Ilmari Juutilainen, Hans Wind, Jorma ”Joppe” Karhunen ja Paavo Kahla sekä legendaarinen tk-kuvaaja Nils Helander.  Kirjassa on myös melko paljon kuvia, jotka nekin tekevät henkilöistä todellisempia.

Saa nähdä, tarvitaanko taas alakynnestä ponnistavia rohkeita miehiä ja naisia, ja  löytyykö niitä, jos naapuri alkaa kovasti kolistella - niin kuin juuri nyt Ukrainassa tapahtuu. 

Katto pois! 40 vuotta suomalaisessa ajoneuvoteollisuudessa

 

Päädyin erään kurssitehtävän kautta etsimään Uudenkaupungin autotehtaasta kirjoitettuja kirjoja, ja vastaan tuli tehtaan pitkäaikaisen toimitusjohtajan Juhani Linnoisen yhdessä Turun Sanomien toimittaja Anssi Siukosaaren kanssa kirjoittama muistelmateos. Linnoinen oli autotehtaalla mukana alusta alkaen, ensin hetken tuotantojohtajana ja sitten toimitusjohtajana 1969-1996. Linnoisen lisäksi kirjassa pääsevät ääneen myös muutamat hänen työtoverinsa, jotka kertovat omia muistojaan tehtaalta sekä toimitusjohtaja Linnoisesta.

Mielenkiintoinen kirja, ja aikamoinen tarina. Alussa projekti oli täysin kauppa- ja teollisuuspoliittinen - sillä haluttiin luoda työpaikkoja, parantaa kauppatasetta, luoda uutta osaamista. Yhteistyökumppaniksi valikoitui ruotsalainen Saab, joka taas kaipasi lähinnä lisää tuotantokapasiteettia, eikä ollut varsinaisesti halukas kehittämään Uudenkaupungin tehtaan omaa osaamista. Väkisin osaaminen kuitenkin kehittyi, insinöörit halusivat tehdä parempaa laatua kuin Pohjanlahden toisella puolella, ja omaa tuotekehitystäkin syntyi. Siitä ei tosin aluksi saanut juuri puhua, tuotekehityksessä työskentelevät tyypit olivat projekti-insinöörejä... Myöhemmin oma osaaminen oli kullanarvoista, se toi tehtaalle uutta työtä ja uusia malleja Saabin toiminnan hiipuessa. Tehtaalla kehitetyt avoautomallit olivat menestyksiä.

Rohkeutta, yrittäjämäisyyttä ja oikeita ratkaisuja - niitä löytyy varsinkin kun pääsee itse asiasta kertomaan. Toisaalta paljon tehtiin, ja tehdas on edelleen olemassa nyt yli 50 vuotta perustamisestaan. Sitä ei olisi ehkä moni 1960-luvulla uskonut. Toiminta on laajentunut ulkomaille ja Salon akkutehtaaseen eli enää ei puhuta pelkästä autojen sopimusvalmistajasta, vaan myös suunnittelijasta ja aloitteellisesta tuotekehityksen ammattilaisesta. Autotehtaan tarina ansaitsisi muisteluiden lisäksi viitteistetyn, tutkimuksellisemmalla otteella tehdyn kirjan. 

Harry Potter ja liekehtivä pikari

 

Harry Potter ja liekehtivä pikari on jatkoa kirjalle Harry Potter ja Azkabanin vanki. Siinä Harry on taas vuoden vanhempi. Hän herää kesäaamuna siihen, kun hänen arpeensa satuu. Hän on nähnut unta, jossa hän tapaa Volde... eikun hänet-joka-jääköön-nimeämättä. Harry kutsutaan huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Siellä kuolonsyöjät hyökäävät jästien kimpuun. Kotitonttu Winky löydetään kädesään taikasauva, jolla on loihdittu pimeän piirto.

Alastor ''Villisilmä'' Vauhkomieli

Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, jonka takia Tylypahkaan saapuu toisten valhokoulujen oppilaita. Toiset koulut ovat Durmstrng ja Beauxbaton. Durmstrng saapuu laivalla ja Beauxbaton saapuu valtavilla lentävillä vaunuilla, joita vetää valtavat hevoset.Harry valitaan yhdeksi kolmivelho turnajaisten ottelijaksi joiden tehtävä on selvitää kolme koetusta. Kolme koetusta jotka ovat lohikäärme, vedenväki ja ladyrintti. Dumledore on palkannut omalaatuisen Alastor ''villisilmä'' Vauhkomilelen pimeyden voimilta suojautumisen -opettajaksi. Kirjan lopussa paljastuu, että Alastor on Kyyry nuorempi, joka on juonut monijuomalientä. Monijuomaliemellä pystyy muuttumaan keneksitahansa, kunhan on hänen hiuksensa.

Adventuren viimeinen lasti

Adventuren viimeinen matka on Pertsa ja Kilu -sarjan viides ja viimeinen osa. Siinä kaverukset lähtevät syksyllä viimeiselle halkojen hakureissulle. Halot pitäisi hakea Långön kärjestä. Pertsa ja Kilu joutuvat taas selvittämään rikoksia. Heidän laivansa melkein uppoaa kaksi kertaa. Ensin, kun ankkuriköysi katkeaa ja toisella kerralla, kun skanssin valoventtiili jää auki ja sieltä tulee vettä. Persan ja Kilun kaverilla Pirkolla on isompi rooli kuin ennen. Rosvot nappaavat Pirkon ja pitävät häntä vankina Långön kärjessa olevassa mökissä. Rosvot ovat perustaneet yrityksen, Löytötavaratoimiston. Toinen varastaa tavaroita, ja toinen hoitaa yrityksen varastoja. He tienaavat rahaa myymällä tavarat takaisin omistajileen. Kirja on jännittävä ja joissain kohdissa todella nopeatempoinen.

Kaikki kuluttamisesta

 

Vapaa toimittaja Julia Thurén kirjoittaa blogia, jonka sisältö kattaa niin yleisesti elämään tai perheeseen ja lapsiin liittyviä oivalluksia ja ajatuksia, huvilan rakentamista ja sisutamista, sekä juttuja astuullisesta kuluttamisesta ja sijoittamisesta. Thurén käsittelee asioita melko henkilökohtaisella tyylillä eli ajatus lähtee useimmiten omasta elämästä, perheestä tai kavereista ja sitten sitä mahdollisesti laajennetaan asiantuntijanäkemyksin tms. Sama tyyli on kirjassakin, onhan sen alaotsiko Näin aloin käyttää rahojani paremmin.

Blogista tuttu perussääntö kuluttamiseen on: Älä osta mitään turhaa paskaa. Sitten pitää vaan itse määritellä, mitä se kenellekin on - kuluttaminen on henkilökohtaista. Toisaalta henkilökohtainen on poliittista eli kulutustottumuuksiimme vaikutetaan koko ajan. Tätä perusasetelmaa käsitellään kirjassa eri suunnilta. Kirja oli ihan viihdyttävä, Thurénilla on sujuva kynä. Silti ehkä hiukan ihmettelen, että se oli jopa ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi, sillä tyyli on myös aika yleistävä, omasta persoonasta ja omasta kuplasta lähtevä. Tietysti voi ajatella, että tietokirjan onkin tarkoitus opastaa ihmisiä vastuullisempaan suuntaan, mutta onko silloin enemmän kyseessä pamfletti kuin tietokirja?

Tieteellisemmät, taustoitetummat osiot kuluttamisen ja kuluttajuuden historiasta sekä mainostamisen psykologiasta olivat kirjan kiinnostavinta antia. Sen sijaan vastuullisuus, tavaroiden eliniän pidentäminen, turhan kulutuksen vähentäminen ovat itsestään selviä tavoitteita monelle - kuin Marttaliiton tavoitteita. Siksi niiden tuominen uusina, uuden tiedostavan sukupolven oivalluksina särähti korvaan. En myöskään oikein usko siihen, ettei tavaran omistaminen olisi jatkossakin tärkeää. Kuten kirjassakin sanotaan, omistaminen velvoittaa: Tavarasta pidetään eri tavalla huolta, kun se on oma. Kierrätys tai käytettynä ostaminen on sitten asia erikseen. Ehkä en vaan ymmärrä, mihin maailma on menossa, mutta silti kirjan lopussa esitetyt utopiat palvelutaloudesta, ja kaiken riiston häviämisestä, elämisen helppoudesta ja vegaanisesta sesonkiluomuruokakassista eivät ole minusta realistisia ratkaisuja "hyvinvointiparadigman" säätämiseen. On helppo allekirjoittaa, että hyvä elämä perustuu enemmän aineettomille asioille kuin materialle, kun perusasiat ovat kunnossa. Olisin kaivannut jotain uutta, konkreettista, toimivaa oivallusta siihen, miten mainostaminen käännetään tähän suuntaan. Sosialismi on jo kokeiltu, markkinatalouden mekanismeilla maapalloa säästävään suuntaan olisi mentävä. Kuluttajia on maailmassa liikaa, siinä se perusongelma, jota ei pelkkä rahojen parempi käyttäminen ratkaise.

Pertsa ja Kilu merellä

Pertsa ja Kilu merellä on Väinö Riikkilän kirjoittaman Pertsa ja Kilu -kirjasarjan neljäs osa. Siinä pojat ovat päässet kansakoulun läpi. He menevät töihin Sam-nimiselle pienelle hinaajalle. Pertsa pääsee lämmittäjäksi ja Kilu pääsee kansimieheksi. He kulkevat myös omalla veneellään ja tapaavat Pirkon, joka elää mummonsa kanssa pienessä mökissä meren rannalla. Sam saa tehtäväkseen viedä proomun Kotkasta Loviisaan, tarkemmin Valkon satamaan.

Matkalla on myrskyä ja Kilu joutuu proomuun perämieheksi yksin. Loviisaan saapuessa vettä kattilaan imevä imuri menee rikki. Konemestari lähtee korjauttamaan sitä ja panttaakin sen lähtiessään juopottelemaan. Hän ja kapteeni lähtevät ostamaan imuria takaisin. Sillä välin poikien pitää viedä proomu rahtialuksen kyljelle lastausta varten. Illalla koko miehistö lähtee kohti kotia. Pertsa ja Kilu huolehtivat moottorista ja päällystö juopottelee ruorihytissä. Sam ajaa karille. Koko miehistö selviää, vaikka joka kaupungissa luullaan, että vain joku miehistöstä olisi selvinnyt, sillä jokainen miehistön jäsen on ajelehtinut eri kaupunkiin. Kirjan lopussa pojat ostavat itselleen laivan ja rupeavat kuljettamaan polttopuita.

Äitikortti ja Olipa kerran äiti

 

    

Televisiosta tulee harvoin katsottua mitään suoraan, mutta kerran avatessani tv:n (tai poikkeksellisesti kanavasurffaillessani) päädyin katsomaan Kulttuuricocktailin jaksoa, jossa puhuttiin äitiydestä. Keskustelijoina olivat taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck ja kirjalija Helmi Kekkonen. Schreck piti viime keväänä luennon Historiallisen elämäkertatutkimuksen kurssilla, Kekkoseen en ollut aiemmin törmännyt. Keskustelu äitiyden merkityksestä oli tavallaan mielenkiintoista, osin vähän myös samojen aiheiden vatvomista edestakaisin. Minulle jäi kuva, että Helmi Kekkonenkin peräänkuulutti nimenomaan vatvomisen ja vaatimusten vähentämistä - ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Keskustelussa mainittiin tietysti syy, miksi Kekkosta aiheesta haastateltiin eli hän oli kirjoittanut omasta äitiydestään kirja Olipa kerran äiti. Hän myös mainitsi toimittaja Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan olleen hänelle itselleen kovasti merkityksellinen. Päädyin lainaamaan molemmat. Luin ensin Silfverbergin 2013 ilmestyneen kirjan ja sitten Kekkosen 2019 julkaistun teoksen.

Anu Silfverbergin kirja puhuu äitiydestä suoraan ja analyyttisesti, rakkaudesta lapseen herkästi ja kauniisti. Aika hieno yhdistelmä. Puoliso ei ole mukana statistina, vaan tasaveroisena vanhempana. Lapsi ei muuta heitä ihmisinä, mutta kuitenkin muuttaa vaatiessaan oman paikkansa ja huomionsa perheessä. Olen tosi monesta asiasta Silfverbergin kanssa samaa mieltä. Naiset käyttävät "äitikorttia" usein väärin vaatiessaan jotain sen perusteella. Lapsi tulee osaksi perhettä, häner huomioidaan, mutta hän ei ole maailman keskipiste. Asiat muuttuvat, mutta kaikki ei muutu.

Helmi Kekkonen on kirjoittanut kirjaansa toisen lapsensa odotusajan. Ensimmäinen lapsi, kirjassa Tyttö, syntyi sen suuremmin suunnittelematta. Lapsi on tärkeä, lopulta odotettukin, mutta raskausajan ja synnytyksen Kekkonen näkee pelottavina ja vaikeina. Siksi(kin) ajatus toisesta lapsesta on ensin ihan mahdoton. Asia kuitenkin muuttuu, kun Tyttö kasvaa, ja niinpä Tyttö saa pikkusiskon ollessaan viisivuotias. Toinenkaan odotus ei ole täysin seesteinen, mutta esimerkiksi pääsy keskustelemaan synnytyspelosta kätilön kanssa auttaa paljon. Moniin ajatuksiin on tässäkin helppo samaistua, onhan minun lapsillani sama ikäero, ja muutenkin hiukan samanlainen tausta suunnittelemattomuuden ja suunnittelun osalta. Toisen lapsen äiti on valmiimpi ja pelokkaampi samaan aikaan, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti, äiditkin väsyvät... sen kaiken Kekkonen kirjoittaa raa'an rehellisesti ja itseironisesti, jännästi vähättelemättä haluaan tai tarvetta olla lapsilleen hyvä äiti ja silti myöntämällä, ettei tavoitteisiinsa aina pääse, eikä sekään ole maailmanloppu. Tulee seuraava päivä.

Taas muistin, miten en itse halunnut lukea vauvalehtiä lainkaan, ne vain ahdistivat ja tekivät mielestäni yksinkertaisista asioista vaikeita. Enemmän erilaisten valintojen hyväksyntää ja positiivisuutta, vähemmän sääntöjä, kauhistelua ja pelottelua. Ja niin kuin molemmat kirjoittajat toteavat, hyvin tärkeää on löytää puoliso, joka hoitaa vanhemmuudesta puolet ja joskus vähän enemmänkin.

Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla

 

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja Turun yliopiston poliittisen historian apulaispeofessori Markku Jokisipilän kirja perussuomalaisista ilmestyi viime vuoden lopulla. Se sai kohtuullisesti julkisuutta ja jakoi mielipiteitä. Pidän Jokisipilän tavasta kirjoittaa ja luennoida, joten siksikin kirja kiinnosti.

Jokisipilä sanoo YLEn haastattelussa miettineensä, uskaltaako kirjoittaa kirjan perussuomalaisista vai leimaako aihe hänet tutkijana. Hänellä on kuitenkin vahva kanta siitä, että akateeminen väki ja media suhtautuvat perussuomalaisiin eri tavalla kuin muihin puolueisiin. Kirjassa on minusta jonkinlainen ristiriita, sillä toisaalta siinä perustellaan esimerkiksi puolueohjelman avulla perussuomalaisten olevan samanlainen parlamentaarine puolue kuin muutkin, mutta samalla todistellaan puolueen olevan jollakin tavalla erilainen, rehellisempi tai suorempi kuin vanhat puolueet. Puolueohjelmien vertailu on sinänsä  kiinnostavaa, ja on todettava, että epäselvä hymistely on niissä lisääntynyt. Analyysia politiikan painopisteiden muutoksesta olisi voinut olla enemmänkin, se olisi antanut tutkimuksellista taustaa perussuomalaisten nousulle.

Historiantutkija, dosentti Oula Silvennoinen arvostelee Verdessä tutkimuksen perustumista vain perussuomalaisten virallisiin materiaaleihin. Minusta tätä lähetstymistapaa voi kyllä perustella, koska niitä käytetään vertailumateriaalina myös muista puolueista. Kirjaan on haastateltu kohtuullisen laajasti muiden puolueiden poliitikkoja  perussuomalaisten johdon lisäksi. Halla-ahon ja Purran ääni on kirjassa kuitenkin valitseva, ja niinhän kirjan otsikon puolesta voi olettaakin. Olen silti sitä mieltä, että perussuomalaiset olisi ansannut vielä neutraalimman ja akateemisemman tutkimuksen. Jokisipilän kirjoitustyyli tai sanavalinnat tekevät kirjasta minustakin pamflettimaisen (kuten Silvennoinen kommentoi). Kun Jokisipilä argumentoi perussuomalaisten "tavallisuudesta", hän päätyy, tahallaan tai tahtomattaan, puolustuskannalle. En tiedä, olenko sitten myös niin tottunut suhtautumaan perussuomalaisiin jotenkin eri tavalla (en tunnusta), mutta pakko silti olla jopa Kansan Uutisten kanssa hiukan samaa mieltä kirjan yksipuolisesta näkökulmasta.

Tommi Oinosen Agricola-verkkoon kirjoittama arvio lienee lukemistani neutraalein, sillä Verden Silvennoista tai KU:n Raatikaista ei tarvinne tai voine sellaisina pitää. Oinonen arvioi kirjan kääntyvän pitkälti siihen, mitä perussuomalaisista puhutaan sen sijaan, mitä puolue on. Tähän on helppo yhtyä. Siinäkin mielessä ajattelisin olevan edelleen tarvetta akateemisemmalle, neutraalimmalle ja monipuolisemmalle tutkimukselle perussuomalaisista. Kuten Jokisipilä toteaa, puolueella on vahva kannatus, ja se on tuskin häviämässä marginaaliin.

Harry Potter ja Azkabanin vanki

 

Harry Potter ja Azkabanin vanki on jatkoa kirjalle Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Harry on taas vuoden vanhempi. Hän saa jopa syntymäpäivälahjoja Ronilta, Hermionelta ja Hagridilta. Kesälomansa lopussa Harry paisuttaa tätinsä ja karkaa Dursleyiltä. Aluksi hän hortoilee kaduilla, kunnes törmää Poimittaislinjaan (kirkkaanliila kolmikerroksinen bussi, joka kuljettaa turvattomia noitia ja velhoja).

Poimittaislinja

Azksbanin velhovankilasta on karannut vaarallinen velho Sirius Musta, joka paljastuu Harryn kummisedäksi ja Herryn isän parhaaksi kaveriksi. Hänen luullaan kavaltaneen Potterien olinpaikan Voldemortille, vaikka sen taki oikeasti Peter Piskuilan, joka oli myös Harryn isän Jamesin kaveri. Tylypahkaan on tullut taas uusi pimeyden voimista suojautumisen opettaja. Hän on resuinen professori Lupin. Harry pitää Lupinista. Lopussa saadaan selville, että Lupinilla on vaikea ongelma:  hän muuttuu ihmissudeksi aina täyden kuun aikana, ellei hän ole juonut sudenmyrkkyjuomaa.

Weasleyn veljekset (Fred ja George) antavat Harrylle Kelmien kartan. Se on kartta, joka kattaa koko Tylypahkan alueen. Siinä näkyvät kaikki alueella liikkuvat. Kartan ovat valmistaneet James Potter, Remus Lupin, Sirius Musta ja Peter Piskuilan. 

Ronin rotta Kutka rupeaa voimaan huonosti, kun Sirius Musta vapautuu Azkabanista. Lopussa paljastuu, että Kutka onkin animagi Peter Piskuilan rottana. 

Tunturilaakson lapset talvipuuhissa

 

Tunturilaakson lapset talvipuuhissa on jatkoa kirjasta Tunturilaakson lapset kotona ja karjamajalla. Siinä on palattu kotiin karjamajalta ja on tullut syksy.  Ola on mennyt isoon lukkarin pitämään kouluun ja molemmat pikkutytöt Martta ja Ingerid ovat menneet kouluun Einarin kanssa. Martta ei oikeastaan ole vielä kouluikäinen, mutta haluaa kouluun, koska Ingeridkin menee sinne. Kouluun on tullut uusi opettajatar, koska vanhalla opettajattarella oli ollut epämuodostunut nenä ja taululle piirrettiin usein neniä. Tuskin se oli ainoa syy siihen, miksi häntä ei valittu uudestaan.

Langerudissa vierailee myös Jakobin kaupunkilaisserkku Henry. Hänen vierailunsa aikana pojat päättävät ryhtyä partiolaisiksi. Heidän vartiostaan tulee Kissavartio. Talvella tapahtuu paljon. Gusta perustaa kahvilan, ja se alkaa menestyä. Kevään tullen Martta sairastuu keuhkokuumeeseen ja melkein kuolee. 

Ola on kirjoittanut kirjeitä Ingerille, ja Inger kirjoittaa takaisin. Keväällä Inger päättää Olan yllyttämänä karata sijaisäitinsä luota. Eräänä päivänä hän saapuu Langerudiin. Eräiden sattumien jälkeen lukkari ja hänen vaimonsa päättävät adoptoida Ingerin. Hauskaa kirjassa oli, kun Inger sai oman kodin ja pääsi kouluun.

Suosittelin kirjaa myös Evalle. Hänenkin mielestään se oli hyvä.