Kinnusen viides kirja (minulta on siis Pintti-niminen teos lukematta) kertoo vanhasta naisopettajasta, Elna Suorajärvestä, joka päätyy sodan jälkeen opettamaan supistettuun kansakouluun itärajan pintaan. Supistettu kansakoulu tarkoittaa koulua, jossa pienet ykkös- ja kakkosluokkalaiset ovat koulussa alkusyksyn ja loppukevään, vanhemmat sitten keskitalven. Aikaa opettamiseen on paljon vähemmän per ikäluokka, mutta kaikki pitää silti saada oppimaan samat asiat kuin normaalissakin koulussa. Rankkaa, kun lapsetkin ovat sodan traumatisoimia - sodan jälkeen korpeen asutettuja evakoita, joiden koteja vasta rakennetaan, ja joiden vanhemmilla on köyhyyttä ja huolia, jotka tietysti vaikuttavat lapsiinkin.
Elna on noin kuusikymppinen opettaja, neiti-ihminen, jonka Salli-sisko jostakin syystä (raha-asioiden vuoksi kai, mutta lienee siinä muutakin) heittää ulos heidän yhdessä omistamastaan talosta. Elnan taustasta kerrotaan aika vähän, palasia sieltä täältä. Hän on sairas, uupunut, jollakin tavalla rikki, mutta hyvä opettaja - ei mikään kynnysmatto kuitenkaan. Opettajana hän on hyvä, ja periaatteessa tietää sen itsekin, mutta silti uupumus on repiä rikki hänen opettajanidentiteettinsä. Häneltä, tai opettajilta ylipäätään, vaaditaan paljon muutakin kuin opettamista: koulun lämmittämistä, puuceen siivoamista, kerhojen ja pyhäkoulun järjestämistä... näihin kaikiin Elna ei taivu, ja siitä johtokunta ei pidä. Lapset hän kuitenkin voittaa puolelleen.
Kinnunen opettaa äidinkieltä Turussa Luostarivuoren koulussa, joten ei ole ehkä niin kummallista, että hän osaa mennä syvälle opettajan nahkoihin, jopa sodanjälkeisen jälleenrakennus-Suomen naisopettajan nahkoihin. Elna pyrkii opettamaan hyvin. Hän suunnittelee tunnit huolella, käyttää ajan tarkasti ja seuraa opetussuunnitelmaa. Hän on kuitenkin samalla jollakin tavalla irrallinen, ei halua kiintyä oppilaisiin tai tehdä muuta kuin opettaa. Kyynisyyden ja huolellisuuden yhdistelmä on aika mielenkiintoinen, pelottavakin.
Kirja lopussa, lukuvuoden loppuessa, kyynisyys lisääntyy. Yhden oppilaan, Jaakon, isä pyytää häneltä suosituskirjettä Jaakolle, kun tämä olisi pyrkimässä oppikouluun. Kirjeeseen Elna-opettaja laittaa, ettei suosittele Jaakon ottamista oppikouluun, koska perheellä ei olisi varaa kortteeriin Oulussa, vaikka Jaakko vapaaoppilaspaikan saisikin. Minun on vaikea uskoa, että kukaan oppilaistaan kuitenkin välittävä opettaja kirjoittaisi sellaista kirjettä, mutta ehkä Elna on oikeassa - sodan jälkeen ei ollut edes nykyistä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Elna saa oppilailtaan piirustuksia, omakuvia, läksiäislahjaksi. Hän tuikkaa ne uuniin: miten opettaja voisi 40 vuoden uraltaa säästää kaikki lasten työt. No näinhän se on, mutta hävittäminen tuntuu silti julmalta. Elna toteaa lapsille olleen tärkeää töiden tekemisen ja antamisen, niiden säilyttämisellä ei ole enää merkitystä. Jaakolta Elna saa läksiäislahjaksi myös kissanpennun. Elna ei ole aikanaan halunnut lasta ja perhettä, vaan antanut poikansa adoptoitavaksi. Hän ei kadu ratkaisuaan, eikä pysty kiintymään edes kissanpentuun, ei halua vastuuta kenestäkään toisesta. Syitä hänen jonkinlaiselle tunnekylmyydelleen ei tarjota, ainakaan suoraan. Onko se syntynyt, koska opettajilta vaaditaan kokoa ajan jotakin, mikään ei koskaan riitä? Toisaalta oppilaista joutuu koko ajan päästämään irti, ja uusia tulee tilalle.
Kinnun osaa kirjoittaa. Taustoitus oli tehty huolella, ihmiskuvaus on taitavaa. Suositukset tälle.
Kirjasta enemmän esimerkiksi YLEn podcastissa.
