Liekinkantajat

 

Ulla-Lena Lundbergin uutuus tuli lahjana joulupukilta. Takakannessa sanotaan, että "Lundberg taitaa vetävän kerronnan". Näin on. Kirjan ihmisille ei oikeastaan tapahdu mitään hirvittävän kummallista, he vain elävät elämäänsä niissä olosuhteissa, jotka heille ovat aikanaan mahdollisia tai joihin he syystä tai toisesta ajautuvat. Kirja kattaa pitkähkön ajanjakson Vaasan palosta 1852 Krimin sotaan ja sitten sortovuosien jälkeen Suomen itsenäistymiseen, sisällissotaan ja 1920-luvulle. Päähenkilöinä on ensin Vöyriltä Pohjanmaalta Helsinkiin kävelevä rohkea Birgitta, Bitt, joka löytää heti puolisokseen sotilas Gustafin, ja muuttuu kaupunkilaiseksi Bettyksi. Heidän vanhin tyttärensä Olga pääsee kouluun ja hänestä tulee tavallaan opettaja kansalaisopiston rehtorin vaimona, liian pian jo leskenä. Olgan ainoa tytär Karin on tarinan viimenen pala. Periaatteessa tarinaa olisi vonut jatkaa Karinin perheen kanssa pidemmällekin, ja vaikka edelleen hänen vanhimman tyttärensä Monan kautta. Erityistä alkua, huippukohtaa tai ratkaisua kirjassa ei ole.

Ihmiskuvaus on Lundbergin suuri vahvuus. Hänen henkilönsä elävät, rakastavat, hengittävät ja kärsivät - realistisen järjettömästi. Mielenkiintoinen, monipolvinenkin sukutarina, joka kertoo ainakin, miten maailma ja Suomi muuttuvat, naisten asema muuttuu (ehkä paraneekin), mutta miten ihmiset kuitenkin muuttuvat aika vähän. Ihmiset ovat tarinan vahvuus. Sen sijaan en oikein löytänyt punaista lankaa esimerkiksi pitkästi kuvatusta kansalaisopistossa esitetystä vuoropuhelunäytelmästä Charles Dickensin ja Selma Lagerlöfin välillä. Kai sekin kuvasi aikakautta ja aikalaisten tapaa ajatella, mutta paremmin tuo filosofisempikin puoli minusta toimi suoremmin henkilöiden kautta.

Viimeinen kesäyö

 

Ostin itselleni joululahjaksi Ekotorilta muutaman dekkarin. Olen lukenut Leena Lehtolaisen novellikokoelman Viimeinen kesäyö joskus aiemminkin, mutta suurin osa niistä tuntui aika vierailta. Kokoelma on tasoltaan minusta aika hajanainen. Osa novelleista on huonoja, osa vielä huonompia ja sitten ehkä jokunen kelvollinen, mutta tosi hyviä tai oivaltavia siihen ei montaa sisälly. Ihmiskuvaus on osassa (kuten Viimeinen kesäyö) ihan Reginasta, tarina uskomaton (Tuliainen Vilnasta), mutta loppupäässä on ehkä pari vähän koskettavampaa (Naisten asiaa ja Jouluenkeli).

Tämä jää omaan kirjahyllyyn muiden Lehtolaisten kaveriksi, toistaiseksi, mutta tuskin tulee enää uudelleen luetuksi.

K2 - Kyösti Kakkosen tie huipulle

 

Toimittaja Jari Korkin elämäkerta tai muistelma oli nopeasti luettu. Se perustuu lähinnä Kyösti Kakkosen ja jossakin määrin myös hänen lähipiirinsä haastatteluille. Kirja on löyhästi kronologinen ts. muistelut on kirjattu aikajärjestyksessä, mutta ei mitenkään kovin tarkasti eri vuosista kertoen. Tarina seuraa sitä, mitä Kakkonen on halunnut kertoa. No, hän on riittävän mielenkiintoinen persoona, jotta tälläkin tyylillä kirjoitettu kirja toimii. 

Kakkonen kertoo jonkin verran taustastaan ja lapsuudestaan, mutta esimerkiksi minkäänlaista sukupuuta ei esitetä. Lapsuudenperheessä on kuusi veljeä, joista hän on vanhin. Seuraava, reilun vuoden nuorempi Kari on  hänen tärkein kumppaninsa, ja myös Karia on haastateltu kirjaan, muita veljiä ei. Kakkosen ensimmäinen vaimo on kuollut, ja toista vaimoa Julianna Borsosta on haastateltu kirjaan. Kakkosella on ensimmäisestä liitostaan kaksi aikuista tytärtä, eikä heidänkään äänensä kirjassa kuulu. Muistelijana äänessä on siis lähinnä kohde itse. Perhe ja yksityiselämä jää melko lailla sivuun, liiketoiminnasta kerrotaan enemmän - eikä siitäkään kovin yksityiskohtaisesti, mikään Tokmannin yrityshistoriikki ei ole kyseessä.

Kyösti Kakkonen sanoo olevansa, ja selvästi on, vahva persoona, jolla on selkeät mielipiteet. Liiketoiminnassa hän on selvästikin osannut olla sopivassa suhteessa rohkea ja varovainen, osaa pitää jalat maassa. Mielenkiintoisia anekdootteja kirjasta löytyi useampiakin. Kakkonen ei sorru häiritsevään itsekehuun, vaan nostaa esille myös uran ja kiireen varjopuolia sekä jonkun epäonnistumisen. Jo aika aikaisin aloitettu taidelasin kerääminen on jännä juttu: henkilö myy kiinakrääsää voitolla ja sijoittaa taidelasiin :).

Kyösti Kakkonen menee hyvin samaan persoonien sarjaan Anders Wiklöfin tai Björn Wahlroosin kanssa.

Six Tudor Queens: Katherine of Aragon, the True Queen

 

Brittihistorioitsija Alison Weir on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja Tudor-dynastian ajalta. Olen joskus aikaisemmin lukenut Philippa Gregoryn kirjan Anne ja Mary Boleynista (the Other Boleyn Girl), katsonut tietysti eri sarjoja ja elokuvia Tudorien ajasta sekä muutenkin lukenut aikakaudesta jne, joten Katherin Aragonialaisen tarina oli jo pääpiirteissään tuttu. Weir on historiantutkija, mutta en silti tiedä, miten paljon Katherinen tarinasta (=ajatuksista, tunteista) on mahdollista perustaa johonkin lähteisiin ja miten paljon on pelkkää mielikuvistusta. Hurja hänen elämänsä on joka tapauksessa ollut.

Espanjan ja Kastilian prinsessa Catalina, josta Englannissa tuli Katherine, oli jo lapsena kihlattu Englannin tulevalle kuninkaalle, Henrik VII:n vanhimmalle pojalle prinssi Arthurille. Noin 15-vuotiaana Katherine matkasi Englantiin, eikä hän enää koskaan nähnyt vanhempiaan tai Espanjaa. Hän ehti naimisiin Arthurin kanssa, jäi heti leskeksi, ja aika monen vuoden odottelun jälkeen avioitui uudelleen pikkuveli-Henryn kanssa. He saivat useita lapsia, mutta yhtään poikaa ei jäänyt henkiin, joten he eivät saaneet kelvollista perillistä. Sen on täytynyt olla todella raskasta Katherinelle.

Katherine toimi jopa hallitsijan sijaisena Henryn ollessa sotimassa Ranskassa, joten aluksi hänellä täytyi olla Henryn luottamus. Kun perillistä ei tullut, Henry kuitenkin hylkäsi hänet. Sen on täytynytolla vastoin kaikkea, mihin Katherine uskoi, olihan hän harras katolilainen, joka oli koko eämänsä ajan tähdännyt  ja kasvatettu Englannin kuningattareksi.

Weir on kirjoittanut romaanit kaikista Henry VIII:n kungattarista eli Katherine Aragonialaisen lisäksi Anne Boleynista, Jane Seymourista, Anna Kleveläisestä, Catherine Howardista ja Katherine Parrista. Ehkä seuraavaksi tarttuisin häneltä silti mieluummin Henry VIII:n äidistä kertovaan kirjaan Elizabeth of York: The Last White Rose. Hänelläkin on täytynyt olla mielenkiintoinen elämä, kun Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen Ruusujen sota loppui hänen ja Henry VII:n avioliittoon - hänen velvollisuutensa oli mennä naimisiin,  oli elettävä ja  katsottava eteenpäin. Hän ei voinut esimerkiksi vetäytyä luostariin ja jäädä suremaan veliprinssiensä kuolemaa Towerissa, vaikka olisi sattunut haluamaankin

Stalingrad

 

Theodor Plievierin Stalingrad, nimensä mukaisesti itärintmasta ja erityisesti Stalingradin taistelusta kertova kirja tuli hyllyyni jo pari vuotta sitten Tyoväenkirjaston poistomyynnistä. En löytänyt internetistä ihan oikeaa kansikuvaa, lukemani kirja on pokkari, WSOY:n taskukirja nro 11, ja sen snaotaan olevan 4. painos vuodelta 1962. Stalingrad ilmestyi 1945 eli heti toisen maailmansodan jälkeen. Se on käännetty monille kielille jo heti ilmestymisensä jälkeen.

Plievier oli saksalainen kommunisti. Natsien noustua valtaan Saksassa hän oli lähtenyt sieltä 1934, ja päätynyt 1940-luvulla Moskovaan Hildegard-puolisonsa kanssa. Adolf Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941, Plievier, kuten muutkin ulkomaalaiset, internoitiin Uzbekistaniin, Tashkentiin. 

Syksyllä 1943 Plievier palasi Moskovaan. Hänelle tuli tilaisuus kirjoittaa Stalingradin katastrofista, muun muassa DDR:n tuleva johtaja Walter Ulbricht ehdotti romaanin aihetta hänelle. Plivier luki saksalaisten sotilaiden Stalingradista kirjoittamia kenttäpostikirjeitä ja pääsi haastattelemaan vangiksi jääneitä sotilaista Moskovan lähellä olevilla vankileireillä. Hän pääsi käsiksi myös Neuvostoliiton puna-armeijan aineistoon. Kirja ei siis ole omakohtainen dokumentti, se on romaani, mutta siihen on tehty paljon taustatyötä.

Romaani alkaa marraskuusta 1942. Saksan 6. armeijakunta on määrätty kesällä 1942 valtaamaan Stalingrad, ja se on melkein tehtykin. Rintama on kuitenkin työntynyt liian syvälle, ja Neuvostoliitto onnistuu pitkään valmistelemallaan vastahyökkäyksellä saartamaan saksalaiset Stalingradiin. Hitler kieltää armeijan komentajaa Paulusta murtamasta saartoa ja vetäytymästä. Hän lupaa lähettää panssareita avuksi, mutta yritys epäonnistuu. Sen jälkeen hän lupaa huoltaa armeijaa lentoteitse, mutta 300 000 miehen huoltaminen ja varustaminen puna-armeijan ilmatorjuntatulessa oli Luftwaffelle täysin mahdoton tehtävä. Kirja kuvaa, miten hullua sota on, miten armeija yrittää täyttää saamansa käskyt, vaikka pitää niitä täysin mahdottomina. Vasta kirja loppupuolella upseerit alkavat ihmetellä, miksi he toimivat käskyjen mukaan: mitä järkeä koko Neuvostoliiton sotaretkessä oli, ja miksi he eivät ajatelleet omilla aivoillaan.

Stalingrad on raskas, julma ja surullinen kirja. Tuntuu turhauttavalta, miten sotilaita kuolee ja kärsii aivan turhaan. Täytyy ihmetellä, miten siitä osaltaan vastuussa olleet upseerit pystyivät palaamaan arkeen sodan jälkeen. Sotilaiden ja upseerien ajatuksia on kuvattu hyvin aidonoloisesti, kirjassa pääsee aika lähelle Stalingradin ampumahautoja ja kellareita. En oikein tiedä, voinko sanoa pitäneeni kirjasta, siihen se oli ehkä liian surullinen. Vaikuttava ja lukemisen arvoinen se ehdottomasti oli. 

Kamu - Erään koiran tarina

 

Kamu kertoo Kamu-koirasta, joka joutuu Lapin erämaahan yksin. Kamun isäntä pappa on Lapissa kalastamassa, mutta saa sairaskohtauksen. Papan vuokraaman mökin omistaja Juhani Wahlström löytää papan, mutta ei Kamua. Janne ja hänen vanhempansa lähtevät katsomaan Pappaa, joka on Muonion sairaalassa. Janne ja Juhanin poika Harri Wahlström lähtevät etsimään Kamua, joka on ollut monta yötä metsässä, vaikka ei ole tottunut siihen, koska se on kaupunkilaiskoira. Janne ja Harri löytävät Kamun lopulta monien käänteiden ja tapahtumien jälkeen. Siinä menee noin neljä vuorokautta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu ja se sopii hyvin kouluikäisille ja sitä vanhemmille. Kirjassa oli mielestäni hyvää, että tapahtumat kuvattiin myös koiran näkökulmasta.

Aarteidesi aikakirjat

 

Aarteidesi aikakirjat on Piia Leinon uusin, tänä vuonna ilmestynyt tulevaisuuteen sijoittuva romaani, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Olen lukenut myös aiemmat, tavallaan "samaa sarjaa" olevat kirjansa: Taivas, Yliaika ja Lakipiste. Olisin kuvitellut lukeneeni jonkun niistä vasta keväällä, mutta selvästikin olen lukenut ne jo aikaisemmin, koska niitä ei blogista löydy. Taivas ja Yliaika olivat erinomaisia kirjoja, ja sekä Lakipisteessä että Aarteidesi aikakirjoissa on hetkensä, mutta ehkä niiden teemoja olisi voinut kypsytellä vielä hiukan lisää.

Aarteidesi aikakirjat tapahtuu 2100-luvulla. Eletään uutta eettistä, ystävällisyyden ja kohtuullisuuden aikaa. Lyhytnäköinen ja ahne luonnon riistäminen romahdutti maan ja talouden 2000-luvun puolivälin jälkeen, ja johti muutokseen.Uutta maailmanjärjestystä ei avata mitenkään perusteellisesti, nykyihmiset lähinnä hämmästelevät historissa tehtyjä ratkaisuja ja tapaa elää. Esimerkiksi eläimiä ei enää tapeta ja syödä, vaan niillä on oikeutensa. Kuluttaminen on kiellettyä tai rajoitettua, tavaroita pyritään jakaman eikä omistamaan.

2020-luvulla rikkaat (ja toiveikkaat) antoivat jäädyttää kehonsa odottamaan aikaa, jolloin heidän sairautensa voidaan parantaa, ja heidät voidaan herättää uudelleen henkiin. Tätä ei sata vuotta myöhemminkään pystytä tekemää, mutta heidän aivoihinsa, heidän muistoihinsa on onnistuttu pääsemään käsiksi. Muistot voidaan ladata tietokoneelle, ja niitä voidaan tavallaan "elää uudelleen", louhia ja tutkia. Kirjan päähenkilö, keholämpöterapeutti Oula, alkaa louhia Raphael Elon muistoja löytääkseen tämän huhujen mukaan kätkemän aarteen, Picasson maalauksen. Mutta onko louhinta eettistä, jääkö ihmisen sielu jonnekin välille? 

Leinon ajatukset maailman kehittymisestä, uudesta maailmanjärjestyksestö, ovat kiinnostavampia kuin hänen henkilönsä, jotka jäävät minusta aika irrallisiksi. Sen sijaan yhteisöllisyyden ja uudenlaisten palveluiden maailma on kiehtova - eikä sitä kuitenkaan esitetä minään utopiana, vaan siihen liittyy omat dystooppiste elementtinsä mm. kaikkialle ulottuvan valvonnan kautta. Piia Leino on hyvin kiinnostava kirjoittaja.

Operaatio Aavikkokettu

 

Helena Immosen toinen jännäri jatkaa samoilla ajakohtaisilla teemoilla kuin ensimmäinenkin teos Operaatio Punainen kettu. Päähenkilöt ovat yhtä perhettä eli reservin upseeri Riina, joka haavoittui edellisen kirjan kuvaamassa Suomen ja Venäjän sodassa, hänen nyt Afganistanissa palveleva veljensä Joni sekä armeijan esikunnassa työskentelevä miehensä Mikael. Immosta on kehuttu paremmasta ihmiskuvauksesta kuin mihin esimerkiksi Ilkka Remes pystyy, mutta minä en ole siitä oikein vakuuttunut. Minusta on hiukan hassua, että päähenkilöiden pitää olla sukua. Lisäksi he "sanoittavat" tunteitaan vähän liikaakin, kipuilevat oudoissa paikoissa. Toisaalta esimerkiksi Riinan havaittua yöllisiä vieraita kotonaan, ja soitettuaan tästä Mikaelille, joka lupaa tulla seuraavaksi yöksi kotiin, Riina vaan menee nukkumaan, eikä odota Mikaelin tulevan - tämä ehtii lähteä jo aamullakin töihin, ennen kuin Riina edes herää. Ei kovin uskottavaa. 

Juoni on ihan kiehtova ja tarina helppolukuinen. Riinan osuus on siinäkin minusta tarinan heikoin lenkki, sillä hänen sotasairaalassa tapaamansa, nyt venäläisten murhaamaksi joutuneen upseerin hänelle jättämät johtolangat ovat kuin itse keksitystä pakohuonepelistä tai agenttileikistä. 

Pidin kirjasta, periaatteessa, vaikka juonen (ja henkilöiden) kökköydet välissä ärsyttivät. Riinan persoona on, no, ärsyttävä. Mikaelin ja Riinan suhde kuvataan aika oudosti: ensin välit ovat NIIN huonot, ja yhtäkkiä ollaan toistensa kimpussa Mikaelin työpaikalla. Epäuskottavaa... No, tästä huolimatta tulen varmasti Immosen seuraavankin dekkarin kirjastosta tilaamaan.

Numeroruuhka

 

Antti ja Paavo Pasasen tarina jatkuu jo neljännessä kirjassa. He asuvat periaatteessa edelleen kahdestaan (ovat tosin ottaneet koiran, labradorinnoutaja Pipon), mutta erinäisten käänteiden vuoksi asunnossa on kohta ruuhkaa, kun sinne muuttavat myös valokuvaaja-työkaveri Peippo ja Antin isä. Suhden Ennin kanssa etenee hitaasti, ja se alkaa ärsyttää Enniä. Sitten Antti saa vielä potkut. Kirjassa mennään siis samoilla "jos voi mennä pieleen, niin menee" -teemoilla kuin ennenkin. 

Vanhat hiekkalaatikkotutut Julia-Kauppakassi, Nelli-Tupperware, Pihla-Puolukka ja Linda-Väsynyt ovat edelleen kuvioissa mukana, nyt koirapuistotuttuina. Yhteisöllisyys, ystävyys erilaisuudesta huolimatta on edelleen mukavaa. Olisipa oikeastikin tuollaisia vähän hassuja kavereita - ehkä joillakin on. Naiset auttavat Anttia löytämään uuden työpaikan - ja oikeastaan myös täydentävät hänen osaamistaan, päästävät hänet sisälle omaan maailmaansa. Niinpä Antti on pätevä myös naistenlehden toimittajaksi.

Lopulta Antti rohkaistuu muutenkin, päättää välittää vähät Paavon ja Tertun vastustuksesta, ja kosii Enniä. Saas nähdä, tuleeko kirja nro 5, jossa päästään uusioperhekuvioihin ja Paavon ja Tertun teinivaiheeseen...

Pasasten tarinaan oli kiva lukea jatkoa. Antin isän sairauteen liittyen ironia ja yhteiskuntakritiikki sairaalaa ja vanhusten kuntoutusta yms kohtaan olisi voinut olla terävämpääkin. Pihla-Puolukan ja tämän puolison Aumiksen sekalaisten horinoiden määrän vähentäminen olisi tiivistanut kirjaa, ne eivät minusta oikein vieneet juonta mihinkään.

Smittenin murha

 

Historiantutkija Mirkka Lappalaisen uutuutta kuvataan "historialliseksi true crime -mysteeriksi". Se kertoo porvoolaisen köyhähkön aatelismiehen (tai ainakin wanna-be-aatelisen) Nils Rosenschmidtin tarinan. Rosenschmidt eli Smitten joutui salamurhan uhriksi noin 50-vuotiaana vuonna 1670. Hänen ruumiinsa päätyi kartanonsa Sköldvikin kaivoon, ja löytyi vasta sattumalta seitsemän vuoden päästä, kun kartanossa tarvittiin vettä rakennustöihin. 

Lappalainen on selvittänyt tapauksen kulkua niin hyvin kuin se tuomiokirjojen ja muiden lähteiden avulla on mahdollista. Historiantutkimus on eräänlaista salapoliisityötä, ja Lappalainen avaa tekemäänsä jäljitystyötä koko ajan kuoriessaan kerroksia tapauksen ympäriltä, mutta en silti oikein pidä true crime -määritelmästä. Murhaaja jää avoimeksi, eikä periaatteessa voi edes olla ihan varma, onko ruumis Smittenin - vaikka se todennäköisesti näin onkin. Tavallaan turhauttavaa, ettei kovasta työstä huolimatta voi olla aivan varma!

Smittenin murha oli hienosti kirjoitettu. Sotkuisesta tapauksesta olisi voinut tulla pitkäveteinen ja sekava kirja, mutta sellaiseen ei Lappalainen sorru. Hänen laaja 1600-luvun osaamisensa näkyy taitavana kontekstointina, asiantuntijuutena, joka uskaltaa myös lisätä keittoon hiukan vinoa huumoria. Lähestymistapa on humaani ja ihmistä ymmärtävä olematta yhtään hymistelevä. Tunnen sekä ihailua että kateutta, kun joku osaa kirjoittaa näin hyvin. 

Paimenkoira Jack

 

Belgianpaimenkoira Jackin tarina kerrotaan sekä koiran itsensä että sen omistajan, tilanhoitaja Tom Ewingin silmin. Kirjan alussa Jack on aivan pieni pentu, jonka silmät ovat vasta auenneet. Tom ostaa sen työkoirakseen, koska edellinen koira, saksanpaimenkoira Rex alkaa olla jo vanha. Jack on innokas pentu, nopea oppimaan, mutta hiukan liiankin utelias ja rohkea. Sille on käydä huonosti kettujen kanssa, mutta onneksi taitava jäljittäjä Rex löytää sen ajoissa. Jack käy eläinlääkärissä paikattavana, ja Tom lyö lääkärin kanssa vetoa, että Jack on pärjää jo puoliviuotiaana tottelevaisuuskokeissa. Tom on erinomainen kouluttaja, ja Jackista tulee taitava paimenkoira, jäljittäjä ja työtoveri.

Jackin loppu on surullinen, sillä koiralle tapahtuu onettomuus kamppailussa vanhan ja viisan kalavaras-saukon kanssa. Molemmat putoavat rinteeltä. Saukko kuolee, ja Jack murtaa selkärankansa. Tom ampuu Jackin. Se on luultavasti vaikeinta, mitä hän on joutunut tekemään, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Paimenkoira Jack perustuu tositarinaan. Se on hieno eläintarina, hyvä ns. koirakirjagenren edestaja.

Krim on meidän

 

Pääkirjastossa oli esillä Ukrainaan jollakin tavalla liittyviä kirjoja, ja niistä tartui matkaan toimittaja Kalle Knivilän tietokirja Krim on meidän. Kniivilä on matkustanut Krimillä, Moskovassa ja Kiovassa haastattelemassa ihmisiä heti Krimin anneksoinnin jälkeen 2014.

Ukraina tuli selvästi pahasti yllätetyksi, kun Venäjän tunnuksettomat miehet nappasivat vallan Krimillä. Krimin vain annettiin mennä - tai siltä kirjan kuvauksen perusteella tuntuu. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa, mutta aika vähän yritettiinkään. Siinä mielessä ei ehkä ol ihme, että Putin luuli myös kevättalvella 2022 marssivansa suoraan Kiovaan. No, nyt sama ei enää onnistunut.

Kirjan lopussa on Krimin historiaa koskeva aikajana. Venäjä valloitti Krimin 1783, ja Mustamneren laivaston kotisatamaksi tuli Sevastopol. Krimin sodassa 1853-55 englantilaiset, ranskalaiset ja turkkiaiset valloittivat Sevastopolin ja tuhosivat Mustanmeren laivaston. Neuvostoliiton syntyessä 1917-20 valkoisen armeijan viimeiset jäänteet evakuoitiin Krimiltä. Toisessa maailmansodassa Saksa valloitti Krimin 1942, ja Neuvostoliitto valloitti sen takaisin 1944. Osaksi Ukrainan neuvostotasavaltaa Krim liitettiin vasta 1954, ja siksi se sitten päätyi itsenäiseen Ukrainaan 1991 Neuvostoliiton hajotessa. 

Krimin anneksointi oli tietysti täysin laiton ja törkeä toimi, mutta aika vähän aikaa Krim on ollut osa Ukrainaa. Alkuperäisempiä asukkaista olivat Krimin tataarit, jotka taas toisen maailmansodan jälkeen karkotettiin Aasiaan, Uzbekistanin aroille tai johonkin. He pääsivät palaamaan vasta Neuvostoliiton hajottua. Krimin historia ja tausta on siis aika monisäikeinen ja surullinen.

Krimin sodasta on Suomessakin puhuttu, ehkä eniten Ahvenanmaan ja Bomarsundin linnoituksen taisteluiden vuoksi. Huomaan kuitenkin, että käsitykseni ja tietoni Krimin ja yleisemminkin Euroopan itäpuolen maantieteestä ja historiasta on aika vajavainen ja rajoittunut. Tämä kirja antoi hyvää taustatietoa nykyisen Ukrainan ja Venäjän välisen sodan taistoihin. Täytyypä kaivella vastaava lisää - Kniiviläkin on kirjoittanut muutakin.

Taru sormusten herrasta: kuninkaan paluu

 

Kuninkaan paluu on Taru sormusten herrasta -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Siinä Frodo saa sormuksen vietyä Tuomiovuoreen. Samaan aikaan muut puolustavat Gondoria ja Rohania. Kirjassa kuvaillaan paljon taistelua. 

Frodo matkaa Mordorissa Samin kanssa pitkän matkan sormuksen painon kasvaessa. He pukeutuvat örkkivarusteisiin, jotta heitä ei huomattaisi. Klonkku löytää heidät Tuomiovuorella ja yrittää ottaa sormuksen itselleen. 

Pippin seikkailee Gondorissa Minas Tirithin sotajoukoissa linnanvartijana ja Merri Rohanin joukoissa kuninkaan aseenkantajana. Aragorn, Legolas ja Gimli kulkevat Kuolleiden kulkuteitä ja saavat haamuarmeijan mukaansa ja menevät auttamaan Minas Tirithiä ja Gondoria sodassa Mordoria vastaan. Rohanin kuningas ja Merri kulkevat Minas Tirithiä kohti. Merri on luvattomasti mukana. Kuningas saa surmansa Minas Tirithissä ja Merri tappaa Mordorin sotapäällikön eli sormusaaveen.

Lopulta Aragorn paljastuu Gondorin kuninkaaksi. Hobitit palaavat takaisin Kontuun. Siellä he taistelevat Sarumania vastaan, joka on päättänyt ottaa Konnun valtaansa. Saruman kuitenkin häviää. Frodo, Bilbo ja Gandalf valkoinen lähtevät Harmaista satamista laivalla meren yli Kuolemattomille maille haltioiden kanssa. Sam, Merri ja Pippin ratsastavat takaisin kotiin yhdessä.

Kirjan lopussa olevat liitteet kertovat tarinasta lisää. Kirja on todella pitkä ja minulla meni paljon aikaa kirjan lukemiseen, koska kyllästyin välillä. Elokuvat ovat aikalailla erilaiset kuin kirja. Niistä on poistettu jotain ja lisätty jotain toista.

Passio

 

Passio oli vaikuttava lukukokemus. Se taisi olla ensimmäinen lukemani Pirkko Saision kirja, muta ei (ehkä) jää viimeiseksi. Saision tapa ja kyky kuljettaa tarinaa 1500-luvulta 1900-luvulle on ihailtava. Se ei onnistuisi ilman laajaa sivistystä, tietoa historiasta, filosofiasta ja uskonnosta. Tarina seuraa firenzeläisen ruhtinatar Vasarin korun matkaa läpi Euroopan: Savonarolan aikaisesta Firenzestä Itävallan ja Venäjän kautta Suomeen.

Koru haudataan ruhtinattaren mukana. Se ei kuitenkaan jää sinne, vaan herättää himoa arvollaan, ei ehkä niinkään kauneudellaan, ja päätyy erilaisten, usein ahneiden, itsekkäiden ja tyhmienkin ihmisten matkassa eteenpäin muuntuen samalla itsekin. Korusta irrotetaan jalokivet, niitä käytetään eri tarkoituksiin tai ne katoavat eri syistä - loput päätyvät venäläiseen ikoniin. Minusta tämä kirjan vaihe, jossa liikuttiin tsaaritar Katariina toisen Venäjällä, oli kaikkein vaikuttavin. Osin siihen ehkä vaikutti menellään oleva Ukrainan sota. Katariinan aikaan Venäjä oli vasta vallottanut Krimin niemimaan. Siellä asuneita tataareja kohdeltiin huonosti perivenäläiseen tapaan. Katariinan suosikki Grigri Potjomkin perusti kaupunkeja nykyiseen Ukrainaan ja rakensi Krimin laivaston Mustallemerelle. 

Passio kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, intohimosta ja kärsimyksestä. Tunteet ovat samoja ajasta toiseen. Uskonnoista kirja antaa aika lohduttoman kuvan, samoin ihmisten kyvystä pahuuteen. Samalla siinä on taidon lisäksi tietynlaista salaviisautta, vinoa huumoria tai satiiria. Ihmisiä ei ihannoida, eikä ole syytäkään.

Passio on yli 700-sivuinen romaani. Se ei ole kevyt teos, vaan melkein ansaitsisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki nyanssit olisivat löydettävissä, sillä siinä on niin paljon henkilöitä ja eräänlaisia sivutarinoita, jotka koru punoo yhteen. Se ei silti ole vaikea teos, vaan enemmänkin Tolstoin Karamazovin veljesten tapainen eepos maustettuna John Irvingin tapaisilla erikoisilla hahmoilla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin ymmärtää, ettei tavallisia ihmisiä taida ollakaan, sen sijaan erilaisia erikoisia on paljon - hyvässä ja varsinkin pahassa.

Palavan kaupungin lapset

 

Palavan kaupungin lapset kertoo turkulaisista lapsista Peteristä, Huldasta ja Jaakosta. Peter ja Hulda ovat rikkaammasta perheestä ja Jaakko on köyhä pyykkärinpoika. Peterin ja Huldan isä on oikeuden tuomari ja äiti pitää pientä kauppaa jokirannassa. Lapset ovat kaikki Professorin ystäviä. Professori on tiedemies. Hän keksii räjähdysnesteen ja kun sitä imeyttää piimaahan niin saa hyvää räjähdysainetta. Lapset keksivät ruveta myymään jokirapuja venäläiselle amiraali Melinikoville ja tienaavat siten paljon rahaa. Kerran heidän tullessaan ravustamasta oli syttynyt tulipalo Aninkaistenmäellä. Siellä paloa yritettiin sammuttaa, mutta palo riistäytyi käsistä ja levisi polttaen puoli Turkua. 

Kirjassa on yhdistelty totta ja fiktiota hyvin sopivassa määrin. Lipasti on kirjoittanut paljon kirjoja aikuisille ja lapsille. Hän kirjoittaa myös Turun Sanomiin kolumneja lauantaisin.

Harmaja luode seitsemän

 

Leena Paasion Itämeri-aiheinen nuorten kirja Harmaja luoden seitsemän päätyi lukulistalle Vene-lehdessä olleen kirja-arvion perusteella. Se osoittautui jännittäväksi romaaniksi - harmi vain, että tarina ratkeaa vasta joskus ensi vuonna ilmestyvässä kakkososassa. Kirjan päähenkilön, purjehtijapoika-Eetun, äiti on kadonnut uintiretkellä. Ruumista ei ole löydetty, ja Eetu alkaa aavistella asiaan liittyvän jotain salaperäistä. Eetun isä ei käsittele vaimonsa katoamista kovin hyvin, vaan on lähinnä lamaantunut, ja jättää lukion juuri aloittavan Eetun huolehtimaan myös ekaluokkalaisesta pikkusiskostaan Islasta.

Sisarusten suhteen, surun ja ystävyyssuhteiden suhteen kuvaus on ainakin näin tätiperspektiivistä sujuvaa. On kiva ainakin lukea sisaruksista, joille iso ikäero ei ole ongelma, vaan heillä on silti tasapainoinen ja tasaveroinenkin suhde. Eetun kavereiksi on luotu sopivasti erilaisia persoonia, eräänlainen suomalainen versio Beverly Hills 90210 -sarjasta... ei vaan, heistäkin on kiva lukea.

Eetun äidin työkuviot, hänen katoamisensa ja muut tapahtumat on nivottu kohtuullisen sujuvaksi juoneksi (vaikka ehkä murtautuminen äidin työkaverin kotiin käykin vähän liian helposti...). Itämeren suojelu on kirjassa tärkeä teema, ja se nousee kirjassa hyvin tapahtumien kautta esille, eikä tunnu päälle liimatulta.

Kirja jää tosiaan täysin kesken, mikään ei oikeastaan vielä ratkea. En oikeastaan ymmärrä, miksi kirjaa ei ole voinut julkaista yhtenä miteenä tai sitten ainakin toinen osa saisi ilmestyä nopeammin. Kuinkahan monelta jää toinen osa kokonaan lukematta?

Kirja menee seuraavaksi Timolle luettavaksi eli lisää mielipiteitä on luvassa.

Tie Teheraniin : peukalokyydillä Iraniin

 

Toimittaja Emma Vepsän matkakirja sattui silmiin Turun kaupunginkirjaston esittelyhyllystä. Se on hänen toinen liftausmatkastaan kirjoitamansa kirja, tässä mennään siis liftaten Tallinnasta Teheraniin, ja vielä siitä hiukan pidemmälle Persianlahden saarelle. Ensimmäisessa matkakirjassaan hän kuvasi peukalokyytiretkeään Moskovasta Kabuliin (Asfalttivolgaa etelään: Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin). 

Olin kirjaan vähän pettynyt. Vepsä kertoo liftaamisesta, autoissa tapaamistaan ihmisistä, yöpymispaikoistaan, sohvasurffaamisesta... Perusasetelma on jännä: yksinäinen valkoinen nainen matkalla entisen Neuvostoliiton mailla ja Lähi-idässä. Siihen se sitten vähän jääkin. Havainnot jäävät minusta aika pinnallisiksi, mikrohistorian tai matkakirjan kaipaama "yksityiskohtien kautta johonkin suurempaan kuvaan" jää tulematta, jäädään henkilökohtaisen vangiksi. Kirja on myös ehkä hiukan ylipitkä, jonkinlainen reportaasiartikkeli olisi ehkä toiminut paremmin.

Tilkkuterapiaa

 

Minna Haapasalon esikoisromaania oli jossakin arviossa kuvattu kevyeksi, mutta ei pinnalliseksi, ja se on minunkin mielestäni hyvä ilmaisu. Tilkkuterapiaa on eräänlaista chicklit'ia, mutta tarina ei ole tyhjänpäiväinen. Hahmoista tuli mieleen irlaintilaisten Marian Keyesin tai Maeve Binchyn kirjat. Samoin kuin niiden, Tilkkuterapian henkilöt ovat monisärmäisiä. Erilaiset perhesuhteet korostuvat, eivät vain parisuhteet. Päähenkilö-Riinan ja hänen siskonsa Sallan suhde oli tärkeä ja todellisen tuntuinen.

Kirjasta jäi hyvä mieli. Se oli sopivalla tavalla realistinen, silti vähän jäyhästi romanttinen, lämpimällä tavalla humoristinen. 

Hildur

Tähän asti omasta elämästä ammentavia Islanti-aiheisia kirjoja kirjoittaneen Satu Rämön ensimmäistä dekkaria on kehuttu paljon. Siihen oli kirjastossa pitkä jono, mutta sitkeä saa, kun jaksaa odottaa.

Rämö on sujuva kirjoittaja. Ennakko-odotukseni kirjaa kohtaan oli nostettu kehuvilla arvioilla niin ylös, että niitä oli varmaan aika mahdoton ensimmäisen fiktiivisen romaaninsa kirjoittaneen täyttää. Osa Islannin kuvauksesta oli mielestäni turhaa tai irrallista (ja samaa kuin blogissa). Henkilöhahmot olivat sinänsä kiinnostavia, mutta ehkä vähän turhankin erikoisia. Päähenkilö, poliisietsivä Hildur, oli hyvin yksinäinen ja ahdistunut menetettyään jo nuorena koko perheensä. Hän piti itsensä kasassa tekemällä paljon töitä ja urheilemalla melko pakkomielteisesti - hänen luonteensa oli hyvin taustoitettu ja kuvattu, mutta hänestä jäi aika kalsea kuva. Suomesta työharjoittelussa oleva poliisi Jakob oli aika myös erikoinen, villapaitoja neulova entinen biologian opettaja, joka oli avioeron jälkeen päätynyt vaihtamaan alaa. Ehkä hiukan vähempikin erikoisuus olisi riittänyt, tiedä häntä. Hänenkin tarinansa selvästi jatkuu, koska tässä kirjassa vasta taustoitettiin avioeroon liittyvää huoltajuuskiistaa. Jakobin poika asuu Norjassa äitinsä kanssa, ja tämä yrittää estää Jakobin ja pojan kanssakäymisen kokonaan.

Kirja oli dekkairimaisesti kohtuullisen nopeatempoinen ja helppo luettava. Itse murhien logiikka, vaikean perinnöllisen taudin leviämisen estäminen, oli hyvin keksitty, mutta itse juonenkuljetus ei minusta ollut täysin loogista, eikä kovin koukuttavaa tai ainakin minun oli helppo jättää kirja kesken ja jatkaa vasta muutaman päivän päästä. Kirjasta puuttui jotain lämpöä tai samaistuttavaa. Ehkä Hildurin sisarten arvoitusta olisi voinut avata jo tässä enemmän, jotta kosketuspinta olisi kasvanut. Tarina kuitenkin jatkuu, joten ehkä tämä puoli paranee, kun Hilduriin tutustuu paremmin.

Pelastakaa kummitukset

 

Kirja kertoo Craggyfordin linnan kummituksista. He ovat Hubert Hirveä, Noita, Valittava Winifred, George ja Leijuva Kiltti. Heidän luokseen saapuu kodistaan ajettu Hortensia-täti. Lopulta Craggyfordin kummituksetkin joutuvat lähtemään kodistaan. He löytävät lupaavan linnan, mutta se onkin koulu. Siellä he tapaavat mukavan pojan Rickin, joka tahtoo auttaa heitä. Hän päättää lähteä Englannin pääministerin luo ja pyytää, että tämä perustaisi kummitusten suojelualueen. Matkalla mukaan kertyy lisää kummituksia ja vampyyreitakin. Lordi Bullhavenin tuella suojelualue saadaan perustettua Insleyfarneen. Kun kummituksia alkaa kertyä suojelualueelle, niin alkaa tapahtua - lordi Bullhavenilla ei olekaan puhtaita jauhoja pussissaan.

Piilomaan pikku aasi

 

Piilomaan pikku aasi kertoo Pikku aasista, Korppu koirasta ja Mustasta kissasta jotka lähtevät pelastamaan aasiruhtinasta. He tapaavat matkalla niin ystäviä kuin vihollisiakin. He kohtaavat myös vaikeuksia. Kapuloita rattaisiin heittelee aasiruhtinaan syrjäyttäja Piilomaan uusi hallitsija Muuli Mukkelis ja hänen kätyrikettunsa. Lopulta rauha palautetaan Piilomaahan.

Kirjan opetus oli että pienetkin voivat vaikuttaa ja että pitää luottaa itseensä niinkuin Pikku aasi. Vaikka hänelle ehdoteltiin että lopetetaan ja annetaan isojen aasien, koirijen ja kissojen tehdä tämä.

Oli kiva kun joku luki ääneen ja eläytyi kirjaan eri tavalla kuin itse lukiessa. Kyllä sitä kutosellakin vielä jaksaa kuunnella.

Ronja ryövärintytär

 

Kirja kertoo Matiaksenmetsän ryöväreistä. Mariaksen metsässä on vuori, Matiaksenvuori, jonka laella sijaitsee Matiaksenlinna. Eräänä myrsky-yönä syntyy sinne pieni tyttö Ronja. Samalla ukkonen iskee Matiaksenvuosen ja -linnan kahtia ja muodostuu Helvetinkuilu. Matiasryövärit kiistelevät ryöstösaaliista borkaryövärien kanssa. Jossain kohtaa Borka ryöväreineen muuttaa Matiaksenlinnan toiseen osaan. Kun Ronja on metsässä tapansa mukaan, hän tapaa Borkan pojan Birkin ja he ystävystyvät. He tapaavat päivittäin metsässä salaa. Koska heidän ystävyyttään ei hyväksytä, he muuttavat metsään asumaan. Asiat kuitenkin selviävät, ryövärit alkavat tehdä yhteistyötä ja sitten lopussa muuttavat takaisin koteihinsa.

Blå villan

Kesällä tuli luetua enemmän merikarttoja ja satamakuvauksia yms. nähtävyysinfoa kuin kirjoja. Veneessä luettiin ääneen Ronja ryövärintytär ja Piilomaan Pikku-Aasi. Sen lisäksi luin Lökholmenissa, Sandhamnissa melkein yhden päivän aikana viime vuonna Maarianhaminasta ostetun Blå villan -dekkarin. Se on Eva Frantzin Anna Glad -sarjaa, ja tykkäsin siitä, niin kuin muistakin Anna Glad -kirjoista. Frantzin vahvuun on henkilöhahmojen kuvaaminen. Anna Gladin oma elämä ja tausta vaikuttaa hänen tapaansa ajatella ja toimia, sekin on olennainen osa kirjaa. Siinä mielessä dekkarit olisi hyvä lukea järjestyksessä. Blå villan -kirjassa kiehtoi myös blogimaailman kuvaus. Minusta se osui raadollisuudessaan hyvin ytimeensä. Itse murhayritys, varsinainen rikos, oli ehkä hiukan teatraalinen, uskomatonkin. 

Kirjan nimi Blå villan viittaa murayrityksen kohteeksi joutuvan Rebecan kotiin ja hänen pitämäänsä  samannimiseen blogiin. Blogista on tullut hyvin suosittu, sen päivittäminen vie paljon aikaa ja perhe-elämästä on tullut osin näytrltyä: asioita tehdään ja kuvataan vain blogin vuoksi. Rebecan mies on jo kyllästynyt, ja muuttanut pois. Murhan jäädessä yritykseksi heillä näyttäisi olevan mahdollisuus korjata tilanne. Olisi mielenkiintoista tietää, miten siinä Eva Frantzin mielestä kävi - kirja ei sitä enää kerro.

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia

 

Kirja on jatkoa Sormuksen ritarit -kirjalle. Frodo kulke kohti Mordoria kaverinaan Sam. Matkan varrella he nappaavat Klonkun. Se vannoo heille valan ja on kiltti ja toimii oppaana heidän matkallaan kohti Mordoria. He tapaavat Gondorin miehiä. Gondorilaiset ottavat heidät kiinni ja vievät piiloluolaansa. He pitävät Frodosta ja kumppaneista huolta. Frodo lähtee kohti Minas Morgulia, jossa asuu mustia ratsastajia. He kulkevat sen ohi ja kiipeävät pitkiä portaita kohti luolaa, jota pitkin pääsee Mordoriin. Luolassa asuu todella iso ja vihainen hirviö. 

Tällä välin Aragorn, Gimli ja Legolas etsivät Frodoa löytävät kuolemaa tekevän Boromirin, joka kertoo, että örkit veivät Pippinin ja Merrin. Aragorn, Gimli ja Legolas lähtevät juoksemaan örkkien perään ja juoksevat kunnes tapaavat rohanilaisia ja kuulevat että suuri örkkijoukko oli tapettu ja poltettu. Aragorn, Gimli ja Legolas jatkavat paikalle, jossa tämä on tapahtunut. He jäljittävät hobitit läheiseen metsään, jonka nimi on Fangorn. Siellä he tapaavat Gandalfin, ja tämä kertoo seikkailuistaan viime tapaamisen jälkeen. Yhdessä he lähtevät Rohanin kuninkaankartanolle. He tapaavat kuninkaan ja lähtevät tämän kanssa Helmin syvänteelle, jonne saapuu haltioita ja rohanilaisia. Örkit hyökkäävät sinne. Entit tekevät metsän syvänteen suulle, ja örkit hätääntyvät. ja ne tapetaan. Rohanin kuningas Theoden lähtee pienen sotajoukon kanssa Sarumanin tornille Rautapihaan. Siellä he tapaavat Merrin ja Pippinin ja enttejä eli eläviä puita. Merri ja Pippin kertovat oman tarinansa. Sarumanin kanssa jutellaan ja Gandalf katkaisee hänen sauvansa. Kirja loppuu tähän, ja tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, joka on Kuninkaan paluu.

Kirja oli välillä väsyttävä, kun hypittiin paikasta toiseen, eli oltiin luku Frodon kanssa ja sitten oltiin jonkun muun kanssa. Elokuva oli tehty hyvin kirjan kuvausten mukaan. Kirjassa oli jännää, kun ei tiennyt mitä toisille on tapahtunut sillä aikaa, kun luki jostakusta muusta.

Tästä pelistä pois

 

Nappasin kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä Anna Glad -dekkarin. Se on poliisi Anna Gladista kertovan sarjan kolmas kirja. Olen lukenut kakkosen, nimeltään Kahdeksas neito, mutta ensimmäinen eli Sininen huvila on lukematta (se on hankittuna alkuperäiskielellä eli Den blåa villan, eiköhän sekin nyt kesällä tule luettua). Sarja kannattaisi lukea järjestyksessä, sillä vähän samalla tavalla kuin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoissa Annan persoona ja elämä ovat vahvasti mukana tarinoissa.

Eva Frantz kirjoittaa vetävästi, sujuvasti ja osaa tehdä henkilöistä uskottavia, vaikka itse tapahtumat saattavatkin olla aika uskomattomiakin. Tässä kirjassa vauvan äiti poikkeaa kukkakauppaan ja jättää vaunut ulkopuolelle - kun hän kotona kurkkaa vaunuverhon taakse, vaunuissa onkin kaksi vauvaa! Yksi tarinalanka alkaa purkautua vauva x:n kautta. Anna Glad on myös itse raskaana, ja kipuilee oman elämänmuutoksensa kanssa, vaikka lapsi sinänsä onkin kovin toivottu.

En kirjoita juonesta enempää, sillä sitä on vaikea kuvata paljastamatta liikaa. Suosittelut Anna Glad -sarjalle!

Puuvillatehtaan varjossa

 

Turkulaisen kirjastonhoitajan, Ann-Christin Antellin, ensimmäinen romaani on ollut menestys, sillä sitä on myyty jo yli 15 000 kappaletta. Kirjaan oli noin 900 varausta siinä vaiheessa, kun tein oman varaukseni joskus syksyllä. Puuvillatehdas-sarjasta on tulossa trilogia. Tein toiseen osaan varauksen heti tämän ensimmäisen luettuani - olen nyt jonossa numerolla 1464. 

Antellia voisi pitää uutena Kaari Utriona. Juonenkuljetus, omapäinen ja itsenäinen naispäähenkilö sekä yleisemmin historiallisen kontekstin käsittely tarinan taustslla on hieman samantapaista. Päähenkilö-Jenny on papinleski. Hän on sanut käydä koulua, on aktiivinen turkulaisissa seurapiireissä, lukee paljon ja seuraa aikaansa. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta hieman maneerista - kirja alkaa, kun Jenny käy miehensä ja kuolleena syntyneen lapsensa haudalla, miettiin menneitä ja "ravistaa raskasmielisyyden pois". 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Koroistenniemen kaivausten aloittamisesta, työläisten oloista ja niiden parantamisesta ja rouvienyhdistyksestä. Jenny on kaikissa niissä aktivinen, mutta silti minulle jäi sellainen olo, että ne olisi voinut punoa vielä juohevammin osaksi tarinaa. Osittain tuntuu siltä, kuin konteksti eläisi hiukan omaa elämäänsä, johon Jenny, Fredrik Barker ja Jennyn muut miestuttavat / ihailijat on istutettu päälle. Barkerin puuvillatehdas oli suuri työllistäjä Turussa, mutta sen perijä Fredrik Barker on fiktiivinen hahmo. Hän on utriolaisen sankarin perikuva (komea, vaikuttaa ensin tylyltä ja kopeaslta, mutta ei oikeasti olekaan...), ja sellaisena vähän tylsä. Kirjan hahmoihin kaipaisi enemmän särmää, myös Jennyyn, joka on ehkä liiankin hyveellinen ja reipas ollakseen todellinen. Romantiikkakin kaipaisi ehkä hiukan särmää, huumoria tai nokkeluutta.

Puuvillatehtaan varjossa on historiallista romantiikkaa, joten Fredrik ja Jenny saavat lopussa toisensa. Seuraavassa kirjasa keskitytään Jennyn ottotyttäreen Marttaan. Menee vielä pitkään, ennen kuin saan sen luettavaksi, mutta olen kyllä hiukan pettynyt, jos Jenny on siinä pelkkä sivuhenkilö. Hänen (ja Fredrikin) olisi suonut saavan omaakin palstatilaa.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi

 

Harry Potter ja puoliverinen prinssi on Harry Potter -sarjan kuudes kirja. Se alkaa, kun Dumbledore tulee hakemaan Harryä, ja sitten he menevät suostuttelemaan yhtä vanhaa opettajaa tulemaan takaisin opettamaan. Hänen nimensä on Kuhnusarvio. Hän on kolmessa minuutissa saanut aikaan mahtavan kaaoksen, jotta Dumbledore ei huomaisi että hän on siellä, koska hän ei halua tulla takaisin täihin eläkkeeltä. Hänet saadaan kuitenkin suostuteltua.

Dumbledore vie Harryn Kotikoloon. Ennen kuin he menevät sisälle, he juttelevat Weasleyjen luutakomerossa. Dumbledore kertoo Harrylle pitävänsä tälle yksityistunteja tänä vuonna. Harry kertoo Ronille ja Hermionelle Dumbledoren kanssa kokemistaan asioista.

Tylypahkan pikajunassa Harry saa kutsun Kuhnusarvion Kuhnukerhon päivälliselle. Palatessaan sieltä hän menee Malfoyn vaunu osastoon ja kuuleea Malfoyn kerskuvan, kun on saanut jonkin tehtävän. Malfoy kuitenkin huomaa Harryn ja tainnuttaa tämän. Onneksi aurori Tonks huomaa Harryn puuttumisen ja lähtee etsimään häntä. Opettaja Severus Kalkaros tulee hakemaan Harryn sisälle. Harrystä tulee Rohkelikon Huispauskapteeni. Harryn ensimmäinen koulupäivä alkaa hyvin, kun hänellä ja Ronilla ei ole taikajuoma oppikirjoja eikä muita tarvikkeita. Kuhnusarvio antaa heidän lainata vanhoja välineitä. Harryn saaman taikajuomakirjan marginaaleihin on kirjoitettu ohjeita ja loitsuja. Harry menestyy parhaiten taikajuomissa. Kalkaros on päässyt opettamaan pimeydenvoimilta suojautumista.

Dumbledore näyttää yksityistunneilla Harrylle muistoja Voldemortin lapsuudesta. Viimeiselle tunnilleen mennessään Harry tapaa Punurmion, joka on yrittänyt mennä tarvehuoneeseen, mutta ei pääse. Harry sanoo, että Punurmion pitäisi kertoa tapahtuneesta Dumbledorelle, mutta Punurmio ei halua tulla. Dumbledore ottaa Harryn mukaansa, kun hän lähtee etsimään yhtä hirnyrkkiä. Dumbledore joutuu juomaan jotain taikajuomaa, joka heikentää häntä, saadakseen hirnyrkin. 

Kun Harry ja Dumbledore palaavat retkeltään, koulun yllä on pimeänpiirto. Harry ja Dumbledore lentävät tähtitorniin. Malfoy ryntää sinne ja riisuu Dumbledoren aseista. Hän yrittää tappaa Dumbledoren, mutta ei pysty. Muut kuolonsyöjät tulevat myös ylös. He ei vät tapa Dumbledorea, mutta Severus tulee portaista ja tappaa Dumbledoren. Dumbledoren ruumis tuppuu tornin juurelle. Harry lähtee Severuksen ja Mlfoyn perään. Alhaalla on taistelu meneillään. Harry pääsee siitä läpi ja lähtee kohti koulun portteja jonne kuolonsyöjät ovat matkalla, jotta siellä voisivat ilmiintyä pois. Kirja loppuu Dumbledoren hautajaisiin.

Hobitti eli sinne ja takaisin

Hobitti alkaa, kun Bilbo Reppuli saa yllättäviä vieraita, kääpiöitä. Kääpiöitä saapuu ovelle yksitoista. Gandalf-velhokin ilmestyy paikalle. Kääpiöt tarvitsevat avukseen voron, koska he ovat lähdössä valloittamaan Yksinäisen vuoren kääpiövaltakuntaa takaisin. Matkaan lähdetään seuraana aamuna. Bilbo lähtee matkaan ilman nenäliinoja eli hän ei ole kovin kokenut matkaaja. 

Läheisillä Sumuvuorilla matkakunta kohtaa örkkejä. Bilbo putoaa todella syvälle vuoren alla olevan järven rannalle. Sieltä hän löytää suursormuksen, tosin hän ei vielä tunnista sitä. Hän luulee sen olevan vain jokin sormus. Lopulta päästään Yksinäiselle vuorelle. Siellä etsitään salainen sisään käynti ja Bilbo lähtee aarrekammioon. Sieltä hänen on etsittävä isoa jalokiveä, Arkkikiveä. Hän ottaa mukaansa kultapikarin ja herättää sillä lohikäärme Smaugin. 

Smaug lähtee tuhoamaan läheistä Järvikaupunkia. Smaug hävittää kaupungin, mutta siihen saadaan ammuttua nuoli ja se kuolee. Kirja päättyy taisteluun, johon osallistuyvat ihmiset, kääpiöt (Thorin ja Dain Rautavuorilta), haltiat, örkit ja hukat. Örkit ja hukat häviävät. Kääpiöt saavat pitää vuoren ja Bilbo pääsee kotiin. Hänellä on edelleen sormus mukanaan ja siitä onkin enemmän kerrottavaa.eli Taru sormusten herrasta, jota luen tämän kirjoitushetkellä.

Syötävät koirat ja sympaattiset siat

 

Suoritin yliopistossa kurssin eläinten historiaan liittyen, ja päädyin vähän sille sivuraiteena lukemaan eläinaktivisti Salla Tuomivaaran Syötävät koirat ja sympaattiset siat. Kirja koostuu eri eläimistä ja niiden kohtelusta kertovista pienistä esseistä. Selasin sitä kirjastossa, luin katkelmia sieltä täältä, kauhistuin "sappikarhujen" kohtelusta Kiinassa, ja kirja oli pakko lainata.

Salla Tuomivaara on pitkän linjan eläinoikeusaktivisti. Hän oli perustamassa Oikeutta eläimille -yhdistystä 1990-luvulla. Olisin olettanut hänen kirjoittamansa kirjan olevan ajatuksineen jotenkin ehdoton tai synkkä, mutta olin väärässä. Esseet eivät olleet osoittelevia tai yksioikoisia, ja niissä tunnustettiin eläintensuojelun vaikeus ja moniulotteisuus. Samalla niistä huokui pitkä kokemus: kirjoittaja on nähnyt kaikenlaista. Monet kuvatut asiat ovat yksinkertaisesti kamalia.

Kirja alkoi kuvauksella Sichuanissa olevasta karhutarhasta, joka on eräänläinen vanhainkoti tai suoja-alue "sappikarhuille" eli karhuille, joita on aikaisemmin pidetty pienissä häkeissä, jotta on voitu kerätä talteen niiden sappinestettä. Sitä käytetään kiinalaisessa perinteisessä lääketieteessä. Karhujen elämä oli ollut tuskaista, mutta silti ne elpyivät, oppivat leikkimään ja nauttimaan elämästä. On siis toivoa.

Esseet käsittelivät monenlaisia eläimiä: broilereita, koiria, marsuja, kettuja ja minkkejä... Turkistarhaus kielletään luuultavasti ja toivottavasti Suomessa pian. Voi olla, että se tarkoittaa ketuille ja minkeille vain vielä huonompia oloja Kiinassa, mutta silti kävin itsekin allekirjoittamassa adressin turkistarhauksen kieltämisen puolesta. Kettujen katse häkin takana, tassut kurjalla verkkolattialla - hyi. Jännää, että se edelleen sallitaan, varsinkin kun samaan aikaan orvot villit ketunpennut ja niiden pelastuminen koskettaa ihmisiä, ja ne saavat valtakunnallista julkisuutta.

Anders Petterssonin onnistui pelastaa orvoksi jäänyt pentue – ”Pyörävarastomme roskiksen alla istui pieni ketunpoikanen ja huusi” - HS Turku | HS.fi

Joka tapauksessa suositus tällekin kirjalle. Paljon eläinten surkeaa kohtelua, mutta kuitenkin positiivinen pohjavire.

Rottien pyhimys

 

Kirjaston varausten kanssa käy jostakin syystä usein niin, että monta pitkään varauksessa ollutta kirjaa tulee yhtä aikaa luettavaksi. Näin kävi nytkin, ja minulle tuli kauhea kiire lukea loppuun Anneli Kannon Rottien pyhimys. Kirja oli vetävä ja nopealukuinenkin, mutta se olisi ansainnut enemmän aikaa - nyt en ehtinyt pohtia kirkon maalauksiin liittyvää symboliikkaa kovinkaan huolellisesti. Teksti olisi sen ansainnut. Hattulan kirkon maalareista kertova tarina on elävä kuvaus keskiaikaisesta elämästä, ihmisistä ja monimutkaisista suhteista. Se kertoo paljon myös maalareista, tekniikasta ja symboliikasta. Minulle tuli kirjasta etäisesti mieleen Ken Follettin Taivaan pilarit, joissa ihmisten suhteet kietoutuvat kuvitellun Kingsbridgen kaupungin katedraalin rakentamiseen, ja joka kertoo paljon myös keskiaikaisesta rakennustekniikasta.

Kannon kirjan sankaritar Pelliina löytää alansa kirkkojen maalauksesta. Kirjan lopussa sanotaan, että Hattulan kirkon maalauksia tekemässä oletetaan olleen myös nunnia. Olin yllättynyt, että näin voi olla, jotenkin olin ajatellut alan kovin miehiseksi ts. ettei naisten olisi sallittu koristella kirkkoja. Olen mielelläni tässä väärässä. Toivottavasti Pelliina löytää myöhemmin myös rakkautta petollisen Martinuksen sijaan.

Pidin Kannon kirjasta paljon. Teksti oli helppolkuista ja sujuvaa, ja ihmiset uskottavia hyveineen ja paheineen. Kirjassa oli todentuntua ja huumoria. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen Anneli Kannon tuotannosta lukenut, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

Taru sormusten herrasta : Sormuksen ritarit

 

Sormuksen ritarit on Taru sormusten herrasta -sarjan ensimmäinen kirja. Kirja on jatkoa Hobitti eli sinne ja takaisin -kirjalle, jossa Bilbo matkustaa kääpiöiden ja Gandalfin kanssa Yksimäiselle vuorelle. Taru sormusten herrasta kirjoista on tehty myös näytelmä ja kolmiosainen elokuva, kuten myös Hobitista.

Sormuksen ritarit -kirjassa Bilbo valmistautuu syntymäpäiväänsä täyttäessään 111 vuotta. Hän antaa kaiken omistamansa perijälleen Frodolle. Frodo saa myös valtasormuksen. Frodo lähtee 50-vuotiaana  matkalle ensiksi vain muuttaakseen Bukinmaahan, mutta matka jatkuukin aina Mordoriin asti. Frodo kulkee Samin, Merrin ja Pippinin kanssa. He tapaavat Konkarin eli Aragornin Pomppivan ponin majatalossa, ja hän lähtee heidän oppaakseen. Heidän perässään kulkee mustia ratsastajia. Rivendelissä heidän mukaansa tulee kääpiö Gimli, haltia Legolas, velho Gandalf ja Boromir, joka on ihminen kuten Aragornkin. Yhdessä he yhdeksän muodostavat sormuksen ritarit. He lähtevät kohti Mordoria tuhotakseen valtasormuksen. He yrittävät kulkea Sumuvuorten yli, mutta joutuvat lumimyrskyyn. Silloin he päättävät alittaa vuoret Morian kääpiökaivoksia pitkin. Siellä he kohtaavat örkkejä ja lopulta pääsevät läpi, mutta menettävät Gandalfin, joka putoaa syvään railoon yhdessä hirviö Balrogin kanssa. He jatkavat matkaansa kohti Lothlórienia, jossa asuu haltioita. Siellä he tapaavat haltiavaltiatar Galadrielin ja valtias Celebornin. Galadriel päästää Frodon ja Samin katsomaan peiliinsä, joka näyttää menneitä, nyt tapahtuvia ja tulevia tapahtumia. Sormuksen ritarit jatkavat matkaansa veneillä, hienon läksiäisjuhlan jälkeen. Juhlassa Galadriel lahjoittaa matkalaisille tärkeita tavaroita myöhemmän matkan tarpeisiin. Veneillä matkaa jatketaan monta päivää, kunnes huomataan Klonkun seuraavan heitä. Yhden kerran veneitä tarvitsee kantaa. Lopulta päästään kukkuloille Minas Tirithin alueen rajojen lähelle. Siellä yritetään päättää, lähdetäänkö suoraan Mordoriin vai mennäänkö Minas Tirithin kautta. Siihen kirja päättyy siten, että päätös jää seuraavaan kirjaan, joka on Kaksi tornia.

Juonen keskipisteessä on valtasormus.

Elokuva on hyvä myös, mutta siinä monet asiat ovat eri tavalla. Sen on ohjannut Peter Jackson. Elokuvaan tarinaa on lyhennetty. Tarinasta puuttuu esimerkiksi se, että haltiat asuivat puissa olevilla lavoilla. 

Uudessa-Seelannissa on studiot, joissa on kuvattu Hobitti sekä Taru sormusten herrasta -elokuvia. Ensiksi on kuvattu Taru sormusten herrasta -elokuvat ja sitten Hobitti.

Harmaan talon salaiset paperit

Harmaan talon salaiset paperit kertoo Jean-nimisestä tytöstä. Hän asuu mumminsa perustamassa tyttökoulussa. Eräänä päivänä mummin ystävä tulee kylään. Ystävä on mies ja hänen nimensä on Daniel Thiel. Hän ehdottaa, että Jean tulisi töihin hänen luokseen tehtävänään käydä läpi kuusi laatikollista hänen ja hänen sukulaistensa vanhoja papereita.

Jean matkustaa junalla kauas kotoaan asemalle, jossa Daniel odottaa häntä. Daniel asuu isossa harmaassa talossa kahdestaan taloudenhoitajansa kanssa. Jean saa huoneen Danielin kodin yläkerrasta. Lähellä saman tien varrella asuu myös toinen perhe. Jean tapaa heidät ollessaan kylillä. Lähellä asuvan perheen isä juoksee postitoimistosta ja törmää Jeaniin. Hänen nimensä on Enoch Calender. Calenderien perheeseen kuuluu isä, äiti, poika ja tyttö. Jeanille selviää, että Calenderit liittyvät hänen menneisyyteensä, ja hän alkaa selvittää lisää asioita.

Jean saa selville todella paljon sukunsa asioista lukiessaan papereita, jotka hänen pitää käydä läpi. Lopussa selviää monia erikoisia asioita. Daniel onkin Jeanin isä, ja myös Jeanin äidin mysteeri paljastuu. 

Tämä läpinäkyvä sydän

 

Romaani kertoo perheestä, joka palaa takaisin kotiinsa Hankoon, kun se on vallattu takaisin talvella 1942. Perheessä on kolme aikuista tyttöä. Vanhin, Harriet, on naimisissa Johanin kanssa, mutta ei ilmeisesti haluaisi olla. Kirjan kertojalla, Beatalla, on viisivuotias lapsi Agnes, jonka isän olinpaikasta ei ole tietoa - hän karkasi merille. Nuorin tutär, Sylva, rakastuu saksalaiseen Werneriin. Kaikilla on hankalia suhteita, mutta Beatan on silti mahdottomin, sillä hän rakastuu venäläiseen (tai oikeastan ukrainalaiseen) sotavanki-Ivaniin. Beata puhuttelee kirjassa Ivania "sinuksi", kertoo tälle tunteistaan ja ajatuksistaan. Hän ei tapaa Ivania kuin muutaman kerran, mutta ajattelee tätä koko ajan ja kuvittelee tälle historian.

Katja Kallion kieli on hyvin kuvailevaa, runsasta ja runollista - minusta myös osittain hiukan teennäistä. Olen kai yksinkertainen, pelkät "kauniit" lauseet ja hyppelevä kerronta ei tee kirjasta taiteellista ja kiinnostavaa, kaipaisin enemmän juonta ja syvyyttä. Ehkä en vaan osaa kuvitella kenenkään rakastuvan päätäpahkaa mieheen, jota ei yhtään tunne, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä eikä juurikaan mahdollisuutta tavata tai jutella. Beatan täytyy olla aika onneton, yksinäinen, hieman outo, takertuakseen sattumalta tapaamaansa vankiin. Ehkä hän hakee vaihtelua ja jännitystä millä hinnalla hyvänsä. Miksei niin voisi olla, se selittäisi Agneksenkin, joka on saatu alun perin sisko-Harrietin kanssa seurustelleen miehen kanssa.

Paras kohtaus on mielestäni kertomus Hangosta lähtemisestä talvisodan jälkeen: perheen äiti ei halua jättää peilipöytää venäläisille, vaan se upotetaan mereen. Se on hullua, mutta paljon uskottavampaa kuin koko mielen valtaava intohimo tuntematonta kohtaan. Hangon kuvaus on myös tehty hienosti, Kallio on tehnyt taustatutkimuksen huolellisesti. Maisema ja hankolaisten tunteet heräävät eloon. Tästä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin.

Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta se ärsytti minua. Kuten sanottu, kieli oli kaunista ja tarina soljui eteenpäin sujuvasti. Kerronta oli hyvin unenomaista ja liikkui paljon Beatan omissa ajatuksissa ja mielikuvituksellaan luomissa kuvitelmissa. Olisin kaivannut enemmän konkretiaa, joka olisi tuonut uskottavuutta ja koskettavuutta henkilöihin. Nyt Beata, Ivan ja muut jäivät minusta aika paperimaisiksi hahmoiksi. Kallio in kirjoittanut perheen äidistä Ellystä teoksessa Säkenöivät hetket, jota en ole lukenut - täytynee antaa sille mahdollisuus. Tästähän voisi jatkaa trilogiaan: Agneksen tarina (tai Senjan, jos Beata saa Ivanin kanssa tyttären, niin kuin kirja vihjaa) voisi myös olla kiinnostava.  

Kaari

 

Kaari Utrio on yksi Suomen menestyneimmistä kirjailijoista. Hän on aina pystynyt elättämään itsensä kirjoittamalla. Ensimmäisen historiallinen romaaninsa, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, hän kirjoitti 23-vuotiaana upseerin rouvana. Hän oli opiskellut historiaa, halusi tutkijaksi ja mietti väitöskirjan tekoa. Tähän ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta syrjäisellä Vekaranjärvellä. Niinpä hän opiskeli historiallisen menestysromaanin reseptiä Angelika-kirjoista. Hänen tavoitteenaan oli tienata palkkansa kirjoittamalla , ja se onnistui heti.

Utrion kirjailijan ura oli menstyksekäs. Hänet voi nähdä tavallaan samanlaisena kuin kirjojensa sankarittaret: rohkeana oman tiensä kulkijana. Ensimmäinen avioliitto päättyi eroon Utrion tavattua Kai Linnilän Oriveden opistolla. Molemmat erosivat tahoillaan, ja he muodostivat sen jälkeen erilaisen, mutta toimivan kokonaisuuden. Erossa Utrion pienet pojat jäivät isälleen, mikä oli silloin ja olisi edelleenkin melko poikkeuksellista. Se oli raskasta myös Utriolle, mutta hän piti miestään parempana isänä kuin itseään äitinä. Onneksi välit miehen uuteen puolisoon muodostuivat toimiviksi. Utriosta tuli pojilleen Kaari ja uudesta puolisosta äiti. Kai Linnilän kanssa Utrio sai vielä yhden pojan, Lassen. Samalla syntyi koko ajan romaaneja kirja vuodessa -tahdilla, joskus kaksikin.

Romaanien jälkeen Utrio kaipasi vaihtelua kirjoittamiseensa. Naisen historiasta kertova tietokirja Eevan tyttäret ilmestyi 1984. Se oli menestys ja nosti naiset ensimmäistä kertaa kunnolla historian valokeilaan. Sitä myytiin paljon, ja siitä tuli mainetta ja kunniaa - mutta myös kuraa, koska ammattihistorioitsijat näkivät se olevan liian populaari tutkimukseksi. Sen tarkoituskin oli olla tietokirja, johon oli nostettu kiinnostavia yksityiskohtia naisista, ei täysin kattava kertomus naisten historiasta. Utrio teki lisää tietokirjoja: Kalevan tyttäret kertoo suomalaisista naisista ja Bella donna naiskauneudesta ja siihen liittyvistä vaatimuksista.

Utrio on kirjottanut historiallisia romaaneja hyvin pitkällä aikavälillä, kertoen niin keskiajasta kuin sitä edeltävästäkin ajasta, sekä myöhemmin 1800-luvun Suomesta. Luulisin lukeneeni ainakin melkein kaikki hänen kirjoittamansa historialliset romaanit, ja omistankin niistä suurimman osan. Pidin niistä kovasti, ja toivoin osaavani kirjoittaa yhtä hyvin - enpä vaan taida osata. Utrion kirjat erosivat monista siinä, että sankarittaret eivät aina olleet kauniita tai ainakin sen lisäksi älykkäitä ja reippaita, ja usein huumorintajuisia. Romantiikka ei ollut liian vaaleanpunaista, vaan maanläheisempää. Toki Utrionkin tyyli on muuttunut ja kehittynyt kirjojen myötä eli kirjoittamaan oppii kirjoittamalla (ja lukemalla). 

Haavikon Utrio-elämäkerta on tehty Kaarin omasta toiveesta, ja kirjoittajalla on ollut pääsy kaikkeen Utrion arkistomateriaaliin. Se tekee kirjasta mielenkiintoisen, mutta myös osin turhankin yksityiskohtaisen. Utrion kirjottamat kirjat kutoituvat osaksi hänen omaa elämäänsä. Monet niistä olen lukenut jo aika kauan sitten. Haavikon kirja inspiroi tarttumaan niihin uudelleen. Vaskilintu oli aikanaan elämys, ja pidin paljon myös aikaisemmista Vehkalahden neidoista, Viipurin kaunottaresta ja Aatelisneito, porvaristyttö -kirjasta. Mistähän aloittaisi uusintalukukierroksen?

Salaista sotaa - Mannerheimin demari Kalle Lehmus

Jussi Lehmus lähti tutkimaan isoisänsä Kalle Lehmuksen elämää, ja aiheesta syntyi Lasse Lehtisen avustuksella kirja. Isoisästä ja tämän melko erikoisesta urasta demarilehtien toimittajana, Aseveliliiton perustajana, Waffen-SS -pataljoonan puuhaajana, Puolustusvoimien sodanaikaisen tiedotustoiminnan organisoijana, sekä sodan jälkeen Pääesikunnan tiedotusosaston johtajana, puolustustusministeriön kansliapäällikkönä ja puolustusministerinä liikkui suvussa kaikenlaisia tarinoita ja huhuja. Lehmus ylennettiin everstiksi asti ilman rintamakokemusta, vain RUK:n käyneenä. 

Kalle Lehmus erotettiin yllättäen 1958 erotettu kansliapäällikön virasta, ja oikeudenkäynti julistettiin salaiseksi. Jussi Lehmuksen onneksi oikeudenkäynnistä oli hänen asian tutkimiseen aktivoituessaan kulunut 60 vuotta, ja hän saattoi hakea lupaa tutkia papereita.

Kalle Lehmuksen elämää on kirjassa tutkittu hyvin monenlaisten lähteiden kautta. Teos on lähdeviitteistetty. Kirja kertoo osin uuttakin tietoa sodanjälkeisestä varautumisesta Neuvostoliiton uhkaan, Pariisin rauhansopimuksessa kiellettyjen aseiden hankkimisesta ja siihen liittyvän rahoituksen organisoinnista sekä yleisemmin eri toimijoiden välisistä suhteista. Tekstiä ja yksityiskohtia on aika paljon, ja pieni karsiminen olisi ehkä voinut tehdä teoksesta iskevämmän - toisaalta asia ja lähteet ovat aika monimutkaisia. Kirjan loppupuolella Lehmuksen erottamiseen johtanutta salaisten lahjoitusvarojen paljastumista, ja siitä käytyjä oikeudenkäyntejä selostetaan ehkä hiukan turhankin tarkasti. Rahojen alkuperä ei ole vieläkään selvinnyt, mutta kirjoittajien valistunut arvaus on, että apua kanavoi Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA.

Mielenkiintoinen teos kaikkineensa. Jussi Lehmus ei ole ammattimainen tutkija, mutta sitä ei kirjan tekstistä kyllä huomaa - teos on sujuvasti ja loogisesti tehty. Siinä tosin lienee osansa myös kustannustoimittajana toimineella Lasse Lehtisellä.

Me kolme ja Ritvan suojatit

Kirjassa on kaksi tarinaa: Me kolme ja Ritvan suojatit. Tarina Me kolme kertoo Erkki Meeruksesta, joka on erotettu koulusta, koska hän on kiusannut yhtä opettajaa. Hän päättää mennä töihin ja pääsee tehtaan kirjanpitäjäksi. Erkki tapaa Ritva-nimisen tytön, joka asuu hänen naapurissaan, ja Yrjön, joka asuu postitalossa. Hän ystävystyy heidän kanssaan melkein heti. Erkki ryhtyy uusien kavereidensa kanssa selvittämään Linnasta (tehtaan omistajan asunto) kadonneiden lasten mysteeriä. Erkki matkustelee pitkin Suomea Petsamossa ja Valamossa etsiessään lapsia. Lopulta hän löytääkin pojat ja onnistuu palauttamaan heidät äidilleen.

Ritvan suojatit-tarina kertoo edellisen kertomuksen Ritvasta, joka on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Hän tapaa samassa talossa asuvan Sentan, joka on köyhästä perheestä ja hoitaa siskojaan ja varsinkin veljeään Immua. Heidän isänsä on taiteilija ja hän on matkoilla myymässä taulujaan. Kirjassa ei kerrota isän etunimeä, mutta häntä kutsutaa Herra Jyrängöksi. Juna matkalla kotiin hän tutustuu Pukkiin, joka esittää virolaista liikemiestä. Pukki haluaa vuokrata huoneen. Hän maksaa huoneesta paljon. Paljastuu että Pukki on salakuljettaja ja hän koitaa lavastaa Herra Jyrängön syylliseksi. Lopulta asiat selviävät Ritvan ja Jukan toimesta ja Herra Jyränkö pääsee lomalle Ranskaan ja Italiaan. Lapset pääsevät Orimäkeen Linnan portinvartian mökkiin.

Talo maailman reunalla

 

Islannissa asuva Satu Rämö on kirjoittanut kolmannen omasta elämästään, perheestään ja Islannista kertovan kirjan, jossa perhe muuttaa Länsivuonoille, Islannin luoteiseen harvaan asuttuun kolkkaan. He menevät sinne ensin vuokralle, ihastuvat seutuun, ihmisiin ja hitaampaan elämäntapaan. Niinpä he päättävät ostaa talon. Sattumalta myyntiin tulee talo, jonka ikkunoista avautuvaa maisemaa Satu on jo Instagramista ihaillut. Heistä tulee meren rannalla olevan yli sata vuotta vanhan kivitalon omistajia.

Rämöllä on viihdyttävä tapa kirjoittaa perheestään, tuttavistaan ja Islannin erikoislaatuisuudesta. Kirja saa aikaan halun muuttaa Islantiin tai ainakin halun muuttaa jonnekin tai muuttaa jotakin elämässään, tehdä jotain radikaalia. Toisaalta, kuten Rämö toteaa, mitä radikaalia muuttamisessa on? Perhe ja perheen tavat säilyvät pitkälti ennallaan, maisema vain parani, luonto on lähellä ja välimatkat eri paikkoihin lyhyemmät - paitsi Reykjavikiin, jonne johtaa talvisin satunnaisesti lumen takia suljettava vuoristotie.

Rämöllä on melko mahtava elämänasenne. Hän miettii, mitä haluaa ja miten se on saavutettavissa, ä hän uskaltaa kokeilla ja muuttaa asioita. Islantilaisten asenne on hänen mukaansa: Kaikki järjestyy 0 Petta reddast. Siitä voi oppia itse kukin.

Harry Potter ja Feeniksin kilta

 

Harry Potter ja Feeniksin kilta on jatkoa kirjasta Harry Potter ja liekehtivä pikari. Harryn kimppuun hyökkää kaksi ankeuttajaa ja Harry taikoo suojeliuksen, jolla hän rikkoo velhojen salaussäädöksiä. Harry meinaa karata Dursleyltä, mutta monet hänen tuntemansa aikuiset vaativat häntä jäämään sinne ja hän jää.  Harryä tulee hakemaan kokonainen saattue. He lentävät Harryn kanssa Kalmanhanaukiolle, jossa he menivät taloon numero 12. Se on Siriuksen kotitalo ja toimii Feeniksin killan päämajana. Siellä Harry tapaa Ronin ja Hermionen pitkästä aikaa. Sirius kertoo killasta tarkemmin Harrylle, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Tylypahkassa on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja. Hän on Dolores Pimento, joka on ministeriön (taikaministeriön) määräyksestä opettajana. Hänen tunneillaan ei harjoitella taikoja vaan luetaan pelkkää teoriaa. Sen takia Harry kavereineen perustaa Albuksen kaartin, jossa he opettelevat suojaustaikoja. Lopulta Pimento saa tietää Albuksen kaartista, koska yksi sen jäsen kertoo siitä hänelle.

Kirjan lopussa Harry kavereineen murtautuu taikaministeriön salaperäisyyksien osastolle. Siellä he tapaavat kuolonsyöjiä, jotka haluavat Harryn antavan heille Harryä ja Voldemorttia koskevan ennustuksen. Harry ei anna ennustusta ja kuolonsyöjät ryhtyvät taistelemaan. Heidän kimppuunsa hyökkää Feeniksin killan velhoja. Taikaministerikin näkee Voldemortin ja joutuu uskomaan että Voldemort on palannut, jota hän ei halunnut uskoa ennen.