Elolliset

 

Elolliset kertoo luontokadosta, eläinlajien häviämisestä ihmisen toiminnan vuoksi. Sen tarina alkaa ja kietoutuu stellerinmerilehmän ympärille, jonka luonnontutkija  Georg Wilhelm Steller löysi 1740-luvulla Beringinmereltä. Alle 30 vuotta myöhemmin stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon. Merilehmästä on jäljellä vain muutama säilynyt luuranko, joista yksi löytyy Helsingistä Luonnontieteellisestä museosta. Sinne se on päätynyt, koska Alaska oli 1800-luvulla Venäjän siirtomaa: keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmann halusi saada yliopiston kokoelmiin stellerinmerilehmän luurangon.

Kun venäläiset olivat metsästäneet saukot ja ketut sukupuuttoon tai sen partaalle, he myivät Alaskan Yhdysvalloille. Suomalaistaustainen kuvernööri Furuhjelm yritti turhaan saada siirtomaata kannattavaksi - kultaa, öljyä jne. ei vielä löydetty ja liikametsästys oli hävittänyt turkiseläimet.

Kirjassa koskettavinta tai hälyttävintä on ihmisen tyhmyys. Eläimiä metsästetään ja hävitetään täysin surutta ymmärtämättä, että ne todella loppuvat - missään ei ole jotain mystistä varastoa, josta niitä tulisi lisää. Ihminen ymmärtää kyllä mammutin tai dinosaurusten kuolleen sukupuuttoon, mutta ei ymmärrä muille lajeille käyvän samoin.

Luin jälkeenpäin netistä, että Elolliset on pohjimmiltaan historiallinen kirja: kaikki sen päähenkilöt ovat todellisia, olemassa olleita henkilöitä. Alaskan aika on kerrottu kuvernööri Furuhjelmin vaimon Annan silmin: hänestä löytyy tietoa kirjeistä. Kirjeissä on kerrottu myös Constance Furuhjelmista eli kuvernöörin epilepsiaa sairastaneesta oudosta sisaresta, joka hänkin päätyi Alaskaan. Turpeinen on tehnyt mittavan tutkimustyön.

Jälkisanoissa Turpeinen listaa kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleiksi merkityt lajit, ja se lista on epämiellyttävän pitkä. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten uusi ajatus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta on. Stellerin aikalaisille maailmanjärjestys oli Jumalan asettama ja ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää jonkun lajin kadotukseen tuntuu täysin käsittämättömältä, saati sitten että se voisi tapahtua vain muutamassa kymmenessä vuodessa. Elolliset kuvaa ihmisen tehokasta kykyä tuhota, mutta se ei saarnaa tai osoittele sormella. vaan kertoo tarinan, jonka toivoisi olevan dystopia - mutta se ei ole.

Sotaa ja rauhaa

 

Erittäin kiinnostava, kiihkottomasti ja selkeästi kirjoitettu teos. Diplomaatti joutuu tietysti tehtävissään jatkuvasti kirjoittamaan raportteja. Hautalasta se on tehnyt taitavan analysoijan ja kirjoittajan. Tätä kirjaa voisi suositella kaikille, joita Suomen ja/tai kansainvälinen politiikka kiinnostaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidan haluta sen vielä omaan hyllyyni. 

Hautala avaa kirjassaan hyvin diplomaatin työtä ja toimenkuvaa. Hän on lukenut pääaineenaan poliittista historiaa, ja hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on Venäjä. Hän puhuu venäjää ja ukrainaakin anakin jollakin tavalla, sillä hänen ensimmäinen asemapaikkansa oli Kiovassa. Hän tiesi jo lukioon mennessään haluavansa diplomaatiksi, ja sattumalta valitsi jo silloin venäjän kurssit, ja sattumalta, siinä sattui olemaan hyvä opettaja. Kiovan jälkeen hän oli Moskovassa ja sitten Washingtonissa eli aivan pääkallon paikoille hän on päätynyt - näyttää ulkoministeriö ainakinosaavan laittaa hyvän tyypin tärkeään paikkaan, vaikka sitä hyvin byrpkraattisena ja vanhoillisena paikkana pidetään, eikä Hautalakaan tätä varsinaisesti kiistä.

Hautala suhteuttaa hienosti kehityksen historian jatkumoon. Hänen käsityksensä Venäjästä on raadollinen, mutta valitettavasti todennäköisesti todenmukainen: siellä ei ole koskaan ollut demokratiaa, sitä ei ymmärretä, ja muut alistava nationalismi ei ole sieltä koskaan kuollut. Hautala kuvaa suoraan ja kiinnostavasti niin Vladimir Putinia kuin Donald Trumpiakin. Harva suomalainen on ollut molempien ja/tai heidän lähipiiriensä kanssa tekemisissä yhtä paljon.

Kiinassa Hautala ei ole vielä ollut. Ehkä hänet pitäisi laittaa sinne seuraavaksi. USA:n politiikassa Kiina nähdään paljon tärkeämpänä kuin Venäjä. Sytä on monta: ulkomaankauppa, riippuvuus maametalleista yms ja tietystiTaiwan. Se on piikki Kiinan lihassa, eikä Yhdysvallat voi antaa Taiwanin luisua Kiinalle, sillä Taiwan on maailman johtava puolijohteiden valmistaja. Jos Yhdysvallat joutuu sotaan Aasiassa, Eurooppa saattaisi jäädä oman onnensa nojaan, sillä Yhdysvaltojenkin voimat ovat rajalliset. Se taas rohkaisisi Venäjää ottamaan sen mikä on löysästi kiinni. Niinpä Eurooppa ei voi vain luottaa USA:n apuun, omaa puolustuskykyä on nostettava ja nopeasti.

Elämäni veneet

 

Venetarinoita Busterista aloittaen, 39-jalkaiseen Bavariaan päätyen. Kirjan alkuosa oli kiinnostavampi, loppuosa enemmänkin luetteli eri Välimeren satamia. Kirjasta olisi voinut saada luettavamman ja kiinnostavamman, jos käytössä olisi ollut kustannustoimittaja - kotitekoisuus näkyi sekavuutena ja välissä kehnohkona kielenä tai kirjoitusvirheinä, jotka tuntuivat lisääntyvän loppua kohti.

Rauniokaupungin lapset

 

Jatkoa Palavan kaupungin lapsille, ja yhtä kiva kuin sekin. Turun 1827 kaupunkipalon jälkeinen maailma oli luotu riittävän uskottavasti, jotta se keplasi aikuisellekin, eikä toisaalta liian synkästi lapselle. Sekä Ville että minä pidimme kirjasta, ja voimme suositella sitä.

Lapset löysivät aarteita luolasta, jonka ainakin ajattelen tarkoittaneen Luolavuoren luolaa (tosin he pääsivät kulkemaan siellä hyvin pitkää käytävää, eikä ihna niin pitkää oikeasti liene olemassa). Kävimme siellä itse ekaa kertaa viikko sitten äitienpäivänä, hieno paikka!

Elonkorjuun sarastus

 

Uusin Nälkäpeli-sarjan kirja kertoo Katnissin ja Peetan ohjaajan, aikaisemman nälkäpelivoittajan Haymitch Abernathyn elämästä ja nälkäpelistä. Helsingin Sanomien arviossa todetaan kirjan olevan harvinaisen tyly, ja sitä se on. 

Haymitch menettää pelissä kaiken, mitä menetettävissä on, eikä hänellä taida käytännössä olla mitään mahdollisuuksia kääntää suuntaa paremmaksi kerran tribuutiksi päädyttyään. Sattumalta luin Elokkorjuun sarastusta ennen Orwellin Vuonna 1984, ja tajusin selvemmin kuin ennen, miten Nälkäpelin areena vilisee Orwellin dystopiasta tuttuja elementtejä. Kilpailijoita valvotaan koko ajan, mikään ei ole sitä, mitä sen luulisi olevan ja vaikka peliä näytetään reaaliaikaisena Panemin väelle, kamera käännetään muualle, jos pelissä tapahtuu jotain, mitä heille ei haluta näyttää. Leikkaamalla tai jopa pakottamalla tekemään jotain uudestaan saadaan asiat näyttämään siltä, miltä niiden halutaan näyttävän. Panemin tai Venäjän konstit ovat samankaltaisia, dystopia tulee valitettavankin lähelle.

Alkuperäinen Nälkäpeli-trilogia on raaka ja surullinen, mutta se päättyy kuitenkin ainakin suurin piirtein onnellisesti. Elonkorjuun sarastuksessa toivo on todella vähäistä, kuolemaa ja surua riittää senkin edestä, enkä suosittelisi tätä kovin nuorelle lukijalle. Tarina toimi sinänsä hyvin. Se kertoi, miten julma itsevaltias voi olla (niinhän se on, katsokaa vain Venäjälle, Pohjois-Koreaan tai muistakaa Stalinia, Maoa, Ceaucescua, Idi Aminia... näitähän riittää. Haymitchin elämää ja kärsimystä on vaikea ajatella. Se ei tavallaan loppunut koskaan, kun hän joutui aina olemaan mukana uusissa ja uusissa nälkäpeleissä - no, Katniss ja Peeta sen sitten lopulta onnistuivat katkaisemaan.