Taskupainos

 

Anna-Leenä Härkösen elämäkerta on kirjoitettu minä-muodossa, eikä siihen ulkopuolisempi lähestymistapa sopisikaan, sen verran suorasukainen se on. Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään tämän näköisen kirjan - sellainen tunne ainakin minulle tulee, vaikka en tietysti Härköstä tunnekaan.

Paitsi Anna-Leena Härkösen elämästä, kirja kertoo omasta aikakaudestaan. Ajasta ennen me too:ta, ajasta ennen somea. Se kertoo taiteilijuuden vaativuudesta, naisnäyttelijöiden aliarvostuksesta ja törkeästä käytöksestä, jolla tavalla ohjaajat, kollegat tai toimittajat saattoivat toimia ilman että kukaan edes paheksui. Härkönen ei toisaalta aseta itseään jalustalle, päinvastoin, oma joskus aika omituinen käytös nousee sekin esille. Härkönen ei myöskään ymmärrä esimerkiksi nykynäyttelijöiden haluttomuutta tai kyvyttömyyttä vaikkapa Shakespearen tekstien tulkintaan, koska ne ovat liian ahdistavia. Tietty määrä kestävyyttä on hänen mielestään tarpeen, ja niin minunkin.

Anna-Leena Härkösen näköinen, sujuva ja kiinnostava teos. Hatunnosto Katja Kalliolle, hieno ja suorasanainen teos!

Kuinkas tässä näin kävi? Miksi maallamme ei ollut malttia vaurastua

 

Björn Wahlroos on ahkera, suorasanainen ja analyyttinen kirjoittaja. Analyysi Suomen talouden ongelmista oli minusta johdonmukainen, ja ratkaisuyrityksiäkin Wahlroos yritti tarjota. Suomen taloushistoriaa käsiteltiin erityisesti Nokian ja idänkaupan kannalta. Taustoitus siitä, mistä tämänhetkiseen tilanteeseen on tultu, oli perusteltu ja selkeä. Olen samaa mieltä ainakin siitä, että liikaan sääntelyyn ja liian kovaan verotukseen tapetaan ihmisten yritteliäisyys, ja ilman sitä mikään maa ei vaurastu.

On mielenkiintoista, että suomalaisille tuntuu olevan tärkeämpää, ettei naapuri vaurastu kuin se, että itse olisi mahdollisuus vaurastua. Suomen maltilliset tuloerot pitävät yhteiskunnan rauhallisenaja vakaana, ja se on tietysti hyvä asia, mutta on silti melkein pakko olla Wahlroosin kanssa samaa mieltä siitä, että vaurauden kasvu, vaikka se tarkoittaisi myös tuloeroejn kasvua, tekee silti koko yhteiskuntaa vauraammaksi.

Wahlroos päätyy kannattamaan jonkinlaista perustuloa, ja se mnustakin tuntuisi järkevältä. Sosiaaliturvan pitäisi olla niin matala, että kaikki työnteko on houkuttelevaa ja siitä jää jotain käteen. Sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta Wahlroos ei niinkään kirjoita, mutta sitäkin sen pitäisi minun mielestäni tuon perustulon jälkeen olla.

Perintö- ja lahjaveron poistaminen, kuten Ruotsissa on jo tehty, on ollut pitkään Wahlroosin agendalla. Siitä olen ollut eri mieltä, mutta alan pikkuhiljaa kallistua Wahlroosin kannalle. Tulon verottaminen on oikeudenmukaisempaa kuin varallisuuden. Jos perinnöstä maksaisi pääomatuloveroa vasta jotain myydessään, saattaisivat erilaiset "kesämökkiperinnöt" helpottua samoin kuin yhteiskunnan vaurastumisen kannalta tärkeämmät yritysten sukupolvenvaihdoksetkin.

Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja, vahva suositus!

Vaino

 

Jenni Räinä käsittelee isovihan aikaa ja vainoa kolmen eri kertojan avulla: Heitä on noin 18-vuotias Vappu, joka nuorempine veljineen pakenee venäläisä isän piilopirtille; nimismies Gustaf Lillbäck, jonka tehtäväksi jää kirjata venäläisten tekemät rikokset: ja venäläisten käsikassarakseen nappaama poika, joka loppujen lopuksi paljastuu Lillbäckin pojaksi. 

Vappu on kertojista kaikkein koskettavin, koska hänellä on vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Lisäksi hän yrittää pitää huolta myös veljistään, pari vuotta nuoremmasta Hanneksesta ja 8-vuotiaasta Matista. Isä kuolee venäläisten hyökkäyksessä, lapset pääsevät karkuun, mutta äiti todennäköisesti kuolee myös - sitä lapset eivät varmaksi tiedä. Epävarmuudesta ja kauhusta huolimatta heidän on pakko paeta, ja sen he tekevät. Onneksi he kohtaavat pakomatkallaan myös hyviä ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin. 

Nimismies Lillbäck jää aika veltoksi ja saamattomaksi hahmoksi. Eipä hänellä tietenkään paljon ole keinoja venäläisten vastustamiseen. Häneltä on jo viety kolme poikaa. Vaimo on paennut Ruotsiin. Lillbäck suree poikiaan ja murehtii näiden kohtaloa. Sitten hänelle valkenee, että pojista nuorin ja älykkäin onkin muuttunut tai muutettu Gustafista Vasiliksi, joka venäläisten kätyrinä tekee rikoksia maanmiehiään vastaan.

Gustafin avulla Räinä näyttää, miten sota raaistaa. Vasilina Gustaf hyökkää sumeilematta entisiä naapureitaan ja tuttujaan vastaan. Väkivalta on ensin pakollista omaksi selviytymiseksi, mutta sitten siitä tulee kuin huumetta, eikä Gustaf-Vasilia tarvitse enää yllyttää rikoksiin. Tulee mieleen Ukrainan ja Venäjän välinen sota. Sotarikokset eivät ole edes juuri muuttuneet, väkivalta on hyvin samanlaista vuosisadasta riippumatta.

Vaikka Vainon tapahtumista on 300 vuotta, ne tuntuvat hyvin ajankohtaisilta juuri Ukrainan tilanteen vuoksi. Venäläisten tapa sotia on aivan samanlainen, nyt heillä on vain vielä tehokkaampia aseita. Isovihan aikaan venäläiset veivät lapsia orjiksi ja samaa he tekevät nyt. Aivopesu on vielä tehokkaampaa kuin 1700-luvulla. Ehkä nytkin joku silti pääsee karkuun ja palaa, kuten Kristoffer Topeliuksen Koivu ja tähti -sadussa.

Paasikiven mukana Moskovassa

 

Areenasta löytyy 1970-luvun lopulla tehty dokumenttisarja Sodan ja rauhan miehet, jossa ytensä asiantuntijana esiintyy Moskovan neuvotteluissa sihteerinä mukana ollut diplomaatti Johan Nykopp. Sarja yllätti moderniudellaan. Se on toimiva yhdistelmä haastatteluja, vanhoja aitoja filmejä ja näyteltyä historiaa. Se on myös mielestäni melko suora ja kumartelematon ollakseen kylmän sodan ja suomettumisen aikana tehty. Suurvallan näkemykset ns. ymmärretään, mutta ei niden edessä madella tai niitä varsinaisesti hyväksytä, ja Mainilan laukaukset, suhtautuminen Kuusisen hallitukseen yms. kerrotaan aivan suoraan. Hieman hidas sarja on, joten sitä katsoessa voi samalla vaikkapa kutoa tai ommella jotain. Kärryiltä ei putoa, vaikka ei katse olisikaan ruudussa ihan joka hetki.

Johan Nykopp oli Moskovan neuvottelujen aikaan vielä kohtuullisen nuori, joten häntä on voitu haastatella suoraan toisin kuin muita neuvottelijoita. Hän toimi myöhemmin paitsi diplomaattina Washingtonissa sekä latinalaisen Amerikan maissa myös Tampellan johtajana, kertoo Wikipedia. Paasikiven mukana Moskovassa on ilmestynyt 1979 eli samana vuonna kuin tv-sarja Sodan ja rauhan miehet. Niissä tuleekin (tietysti) vastaan samoja yksityiskohtia, mutta myös muistelua 1930-luvun Neuvostoliitosta, silä Nykopp päätyi Moskovaan ensi kerran 1931. Suositukset sekä sarjalle että kirjalle.

Yö joka lankesi yllemme

 

Poliittista historiaa Turussa opiskelevan Mikko Kohon sotaromaani kuvaa nykyajan sotaa yhden panssarijääkärijoukkueen, ja erityisesti sen yhden ryhmän kautta. Romaanissa ollaan taistelukentällä kädet savessa. Yleista pohdintaa strategiasta, sotaan johtaneesta poliittisesta kehityksestä jne. on aika vähän. Lukujen välillä on kyllä "lehtileikkeitä" uutisoinnista Suomessa ja maailmalla, mutta silti lähinnä ollaan itse käytännön sotatoimissa, joita kuvataan tarkasti ja asiantuntemuksella (toki oma ymmärrykseni sotimisesta rynnäkköpanssarivaunuilla on aika vähäinen, etten sanoisi olematon). Tämän vuoksi tai tästä huolimatta kirja on mielenkiintoinen. Taistelukuvaukset alkavat kyllä hiukan loppua kohti toistaa itseään, ja mietinkin, että ehkä tarinasta olisi voinut saada vielä paremman syventämällä toisaalta sotilaiden kuvausta, jolloin lukija pystyisi mudostamaan heihin kiinteämmän tunnesiteen, ja toisaalta yleistä strategiaa tai politiikkaa eli olisi kuvannut tarkemmin, miten sotaan päädyttiin ja mitä taustalla sodan aikana tapahtui.

Mikko Kohoa haastateltiin Turun Sanomien Kirjaklubilla, ja hän mm. kertoi arponeensa, kuka ryhmän sotilaista kuolee. Hän oli laskenut todennäköisyyksiä sekä kalusto- että henkilötappioista, ja kirjoitti romaaninsa tämän pohjalta. Myös maaston kuvaus oli todella tarkkaa, ja kävi mielessä, olikohan hän käynyt itse tutkimassa kuvaamiaan peltoja ja metsäsaarekkeita.

Yö joka lankesi yllemme on hyvä sotaromaani. Jotenkin minua jäi silti harmittamaan tunne siitä, että hiomalla se olisi voinut olla vieläkin vaikutavampi, jopa oikea suuri, aikaa kestävä romaani. No, se on vasta Kohon esikoinen, joten hän ehtinee vielä kirjottaa paremmankin.

Kultaa rajan takaa

 

Seppo Mustaluodon jännäri oli vähän kuin Korkeajännistys-sarjasta, mutta ilman kuvia. Silti tai ehkä sen vuoksi se oli ihan viihdyttävä ja hupaisa luettava. Siinä väitettiin (yhtenä pikkudetaljina, siihen juoni ei mitenkään kokonaan perustu) Suomen vakoilleen itärajan takana Natolle sodan jälkeen 1950-60-luvulla - tiedä häntä, onko totta, mutta mielestäni mahdollista. Sellaisesta ei tietysti olisi suuremmin yleisesti huudeltu. Janne Norrman oli päähenkilönä mukava tuttavuus. Mustaluoto on entinen ammattisotilas ja sotilasarvoltaan rajakapteeni. Se näkyy tekstissä positiivisesti. Normann-kirjoja on kaiken kaikkiaan viisi, ja aloitin nyt lukemisen tuoreimmasta. Aiemmat sopisivat hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.

Kuuma linja

 

Roope Lipastin 1970-1980-luvulle sijoittuvasta lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta tuli jotenkin sama fiilis kuin elokuvasta Stand by me, jossa poikaporukka lähtee etsimään ruumista joen varrella. Molemmissa on lempeää nostalgiaa, lämpöä, haikeutta - vaikka kaikki ei kuitenkaan oli hyvin tai ainakaan kaikkien tulevaisuus ei ole yhtä hyvä, kaikilla ei ole samoja lähtökohtia vaikka samalla luokalla tai samassa luokassa ovatkin.

Lipastin kieli on herkullista ja sujuvaa. Kielikuvat ovat osuvia. Hän osaa kiinnittää huomion pieniin asioihin, kuten lapsi oikeasti tekee. Sota vaikuttaa vielä taustalla, kun Lipastin lapset kasvavat nuoriksi kylmän sodan varjostamassa maailmassa. Aika paljon maailma on muuttunut. Moni asia ei olisi enää samalla tavalla tuttua ja tunnistetavaa 2000-luvulla syntyneelle. Nostalgia muistuttaa, että alan olla aika vanha.

Punarutto

 

En tiedä, olenko minä tullut vanhaksi vai onko vanhaksi tullut Ilkka Remes, mutta Punarutto oli mielestäni kirjana sekava ja koko tarinan motiivi kovin kaukaa haettu. Berliinin muurin murtumiseen liittyvät salaisuudet uhkasivat kirjassa tulla käytetyiksi väärin joko Venäjän tai trumpilaisen CIA:n toimesta eli sinänsä idea USA:n ja Venäjän yhtäkkisestä samanlaisuudesta ja lähentymisestä oli hyvä ja ajankohtainen. Idän ja lännen muutos katosi kuitenkin jonnekin toiminnan ja aika epäuskottavien yksityiskohtien alle. Kirjassa oli noin 480 sivua, ja luulen, että tarina olisi myös hyötynyt tiivistämisestä, jonkinlaisesta selkeyttämisestä, fokuksessa pysymisestä... tai sitten minä olin vain liian hidas ymmärtämään eri käänteitä. Kirjoitusvirheitä oli kohtuullisen paljon, joskus nimet olivat väärin ja lauseenvastikkeita piisasi. Luulisi, että kustannustoimittaja voisi tehdä parempaa työtä.

Remeksen sankari oli tässä Kaarlo Norha. Hän oli kovin hajuton ja mauton, mutta eipä Remeksen ihmiskuvausta ole suuremmin yleisestikään ylistetty. Entisen supolainen Seppo Matero oli parempi hahmo kuin Jorma Säilä, joka peliongelmineen oli kovin kliseinen tyyppi. Naiset jäivät aika statisteiksi, ja Norhan kiinnostus CIA-agentiksi soittautuvaan Amberiin vaikutti oudolta, kun hän kuitenkin jo seurusteli työkaverinsa Meerin kanssa... Ei voi mitään, kyllä vaikkapa Ken Follettin jännitystarinat ovat enemmän minun mieleeni kuin Remekset.

Venäläinen sopimus

 

Ensimmäinen lukemani Häkämies on netin mukaan jo neljäs Henri Hamilo -kirja (miten tästä tulee mieleen Guilloun Carl Hamilton...). Hamilo on Suojelupoliisin päällikkö eli kyseessä on enemmänkin vakoiluviihde kuin dekkari. Pidin kirjasta yllättävän paljon. Teksti oli kohtuullisen hyvää, tarina ajankohtainen (kaapelit katkeilivat, Suomi oli NATOssa jne.) ja henkilökuvaus, niin poliitikkojen kuin poliisinkin, oli uskottavaa. Hamilon puoliso, toimittajana työskentelevä Lotta Simula toi tarinaan lisäväriä, kun puolisot joutuivat pohtimaan myös eturistiriitoja ts. omista töistä ei voinut kertoa - vaikka siitä olisi kyllä voinut olla molemmille hyötyä.

Nurkkahuone - Eräänlaiset päiväkirjat 2001-2022

 

Björn Wahroosin seikkailut Suomen talouselämässä jatkuvat kolmannessa osassa, ja neljäskin lienee vielä tiedossa. Wahlroos on sujuvasanainen kirjoittaja, ja kun hän on ollut monessa mukana, kerrottavaa riittää. 

Wahlroos sanoo pitävänsä kirjoittamisesta. Se näkyy tekstin yksityiskohtaisuudessa sekä hyvällä että joskus hiukan rasittavallakin tavalla: Jotkut kaupat tai yritysjärjestelyt kuvataan turhankin detaljoidusti. Eri projekteista kerrotaan temaattisesti (mikä sinänsä on ainoa järkevä ratkaisu), ja joskus joutuu palaamaan taaksepäin tarkistamaan., missä vuodessa nyt mennään. Vuosilukuja oliis voinut viljellä ainakin aina uuden luvun alussa. Siinäkin näkynee, miten sisällä tapahtumissa Wahlroos itse on.

UPM-Kymmeneen liittyvät diilit ja hallitustyöskentely yleisemminkin oli minusta kirjan kiinnostavinta antia. Hallitusammattilaisen työstä voisi olla kiinnostavaa lukea enemmänkin. Voisi kuvitella, että siitä voisi olla kerrottavaa monella muullakin. Toivottavasti muutama muukin yritysjohtaja huomaa eläkeiässä pitävänsä kirjoittamisesta.

Käräjät

 

Markun Nummen Käräjiä pitää suositella, joten en halua tehdä juonipaljastuksia. Sanon vain, että henkilöt ovat eläviä, erilaisia, värikkäitä ja kiinnostavia. Tarina pistää miettimään, miten maailma sentään (onneksi) on muuttunut, kuka on rikollinen ja miten pienestä koko elämän suunta voi olla kiinni. Vahva suositus!

Neropatin päiväkirjat: Isoveli isottelee

 

Neropatin päiväkirjat ovat valtavan suosittuja alakoulussa erityisesti poikien keskuudessa. Siksi täytyi itsekin testata yksi. Tämä on sarjan kakkososa, ykköstä ei kirjastossa ollut vapaana. No, ei nyt isknyt niin lujaa, että haluaisin lukea kaikki osat, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, mikä näissä vetoaa. Kieli on sujuvaa ja piirroksilla väritettyä, ja Neropatille sattuu ja tapahtuu. Hyvä, kun jotain lukevat - ja ehkä näistä tulee sitten siirryttyä seuraavaankin kirjasarjaan.

Ville ei ollut Neropatteja aiemmin lukenut, mutta sarja taisi saada hänestä uuden fanin.

Amelie

 

Amelie on Hakoisten naiset -sarjan kolmas osa., ja minusta melkeinpä sarjan paras. Vaikka kirjat ovat periaatteessa historiallista romantiikkaa, hahmot eivät ole erityisen värikkäitä ja arki sattumuksineen on melko yllätyksetöntä ja hyvin usein surullista. Amelienkin kohdalla rakkausavioliitto on vaikea, lapsia syntyy vain kaksi ja niistä vanhempi, tyttö, ei elä kuin muutaman päivän. Tämä oli tietysti 1800-luvun arkea, mutta silti kaipaisin kirjaan enemmän iloa, ehkä sitä romantiikkaakin. Kuten ennenkin olen kirjoittanut, Rosenbergin sävy on esimerkiksi Kaari Utrioon tai Ann-Christin Antelliin verrattuna kovin totinen. Jonkinlaista huumoria ja lämpöä tekstistä mielestäni edelleen puuttuu. Parempaan suuntaan taidetaan olla menossa, siksi arvioisin tämän trilogian parhaaksi.

Totisuuden vuoksi henkilöistä ei tule kovin samaistuttavia tai läheisiä. He jäävät kuin historiallisiksi mallinukeiksi korsetteihinsa. Kulttuuri ja tavat ovat tietysti olleet aivan erilaisia, mutta ihmisiä voisi minusta kuvata lähempää, aidommin. Ehkä näkökulman vaihtaminen myös auttaisi. Voisi olla kiinnostavampaa, jos tarinaa kerrottaisiin välillä Amelien miehen Göstan tai vaikkapa anopin näkökulmasta. 

Henkilökuvauksen lisäksi antaisin miinusta melko jännitteettömästä juonesta. Asioita kuvataan ylhäältäpäin. Rosenberg on tehnyt taustatyönsä, ja kuvauksen historialliset detaljit ovat kohdillaan, mutta jännittävyys, yllättävyys, innostuneisuus loistaa poissaolollaan. Juonen voisi tiivistää seuraavasti: Amelie syntyy, elää avioliittonsa ja kuolee.