perjantai 20. helmikuuta 2026

Kuuma linja

 

Roope Lipastin 1970-1980-luvulle sijoittuvasta lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta tuli jotenkin sama fiilis kuin elokuvasta Stand by me, jossa poikaporukka lähtee etsimään ruumista joen varrella. Molemmissa on lempeää nostalgiaa, lämpöä, haikeutta - vaikka kaikki ei kuitenkaan oli hyvin tai ainakaan kaikkien tulevaisuus ei ole yhtä hyvä, kaikilla ei ole samoja lähtökohtia vaikka samalla luokalla tai samassa luokassa ovatkin.

Lipastin kieli on herkullista ja sujuvaa. Kielikuvat ovat osuvia. Hän osaa kiinnittää huomion pieniin asioihin, kuten lapsi oikeasti tekee. Sota vaikuttaa vielä taustalla, kun Lipastin lapset kasvavat nuoriksi kylmän sodan varjostamassa maailmassa. Aika paljon maailma on muuttunut. Moni asia ei olisi enää samalla tavalla tuttua ja tunnistetavaa 2000-luvulla syntyneelle. Nostalgia muistuttaa, että alan olla aika vanha.

maanantai 16. helmikuuta 2026

Punarutto

 

En tiedä, olenko minä tullut vanhaksi vai onko vanhaksi tullut Ilkka Remes, mutta Punarutto oli mielestäni kirjana sekava ja koko tarinan motiivi kovin kaukaa haettu. Berliinin muurin murtumiseen liittyvät salaisuudet uhkasivat kirjassa tulla käytetyiksi väärin joko Venäjän tai trumpilaisen CIA:n toimesta eli sinänsä idea USA:n ja Venäjän yhtäkkisestä samanlaisuudesta ja lähentymisestä oli hyvä ja ajankohtainen. Idän ja lännen muutos katosi kuitenkin jonnekin toiminnan ja aika epäuskottavien yksityiskohtien alle. Kirjassa oli noin 480 sivua, ja luulen, että tarina olisi myös hyötynyt tiivistämisestä, jonkinlaisesta selkeyttämisestä, fokuksessa pysymisestä... tai sitten minä olin vain liian hidas ymmärtämään eri käänteitä. Kirjoitusvirheitä oli kohtuullisen paljon, joskus nimet olivat väärin ja lauseenvastikkeita piisasi. Luulisi, että kustannustoimittaja voisi tehdä parempaa työtä.

Remeksen sankari oli tässä Kaarlo Norha. Hän oli kovin hajuton ja mauton, mutta eipä Remeksen ihmiskuvausta ole suuremmin yleisestikään ylistetty. Entisen supolainen Seppo Matero oli parempi hahmo kuin Jorma Säilä, joka peliongelmineen oli kovin kliseinen tyyppi. Naiset jäivät aika statisteiksi, ja Norhan kiinnostus CIA-agentiksi soittautuvaan Amberiin vaikutti oudolta, kun hän kuitenkin jo seurusteli työkaverinsa Meerin kanssa... Ei voi mitään, kyllä vaikkapa Ken Follettin jännitystarinat ovat enemmän minun mieleeni kuin Remekset.

maanantai 9. helmikuuta 2026

Venäläinen sopimus

 

Ensimmäinen lukemani Häkämies on netin mukaan jo neljäs Henri Hamilo -kirja (miten tästä tulee mieleen Guilloun Carl Hamilton...). Hamilo on Suojelupoliisin päällikkö eli kyseessä on enemmänkin vakoiluviihde kuin dekkari. Pidin kirjasta yllättävän paljon. Teksti oli kohtuullisen hyvää, tarina ajankohtainen (kaapelit katkeilivat, Suomi oli NATOssa jne.) ja henkilökuvaus, niin poliitikkojen kuin poliisinkin, oli uskottavaa. Hamilon puoliso, toimittajana työskentelevä Lotta Simula toi tarinaan lisäväriä, kun puolisot joutuivat pohtimaan myös eturistiriitoja ts. omista töistä ei voinut kertoa - vaikka siitä olisi kyllä voinut olla molemmille hyötyä.