Hakoisten naiset -sarjan kakkososa tuli kahlattua loppuun saakka. Toivoin ykkösosan, Hakoisten Annan luettuani, että romaanien henkilöihintulisi jonkinlaista särmää. Näin ei minusta kakkososassa ollut. Päähenkilö, Helena von Burghausen koki kovia, ja siitä oli masentavaa lukea, mutta tapahtumat eivät silti varsinaisesti koskettaneet - enemmänkin ärsytti. Jäin miettimään, miksi näistä tapahtumista oli syytä kirjoittaa? Tutkimus- ja taustatyö oli edellisen osan tavoi varmasti hyvin tehty, mutta kirjan pitkäpiimäisyyttä se ei ainakaan minun mielestäni pelastanut. Aika väkisin kahlasin kirjan loppuun, lähinnä toivoen, että edes jollakin kartanon perheenjäsenelle tapahtuisi jotain iloista ja onnellista. Turha toivo!
