K2 - Kyösti Kakkosen tie huipulle

 

Toimittaja Jari Korkin elämäkerta tai muistelma oli nopeasti luettu. Se perustuu lähinnä Kyösti Kakkosen ja jossakin määrin myös hänen lähipiirinsä haastatteluille. Kirja on löyhästi kronologinen ts. muistelut on kirjattu aikajärjestyksessä, mutta ei mitenkään kovin tarkasti eri vuosista kertoen. Tarina seuraa sitä, mitä Kakkonen on halunnut kertoa. No, hän on riittävän mielenkiintoinen persoona, jotta tälläkin tyylillä kirjoitettu kirja toimii. 

Kakkonen kertoo jonkin verran taustastaan ja lapsuudestaan, mutta esimerkiksi minkäänlaista sukupuuta ei esitetä. Lapsuudenperheessä on kuusi veljeä, joista hän on vanhin. Seuraava, reilun vuoden nuorempi Kari on  hänen tärkein kumppaninsa, ja myös Karia on haastateltu kirjaan, muita veljiä ei. Kakkosen ensimmäinen vaimo on kuollut, ja toista vaimoa Julianna Borsosta on haastateltu kirjaan. Kakkosella on ensimmäisestä liitostaan kaksi aikuista tytärtä, eikä heidänkään äänensä kirjassa kuulu. Muistelijana äänessä on siis lähinnä kohde itse. Perhe ja yksityiselämä jää melko lailla sivuun, liiketoiminnasta kerrotaan enemmän - eikä siitäkään kovin yksityiskohtaisesti, mikään Tokmannin yrityshistoriikki ei ole kyseessä.

Kyösti Kakkonen sanoo olevansa, ja selvästi on, vahva persoona, jolla on selkeät mielipiteet. Liiketoiminnassa hän on selvästikin osannut olla sopivassa suhteessa rohkea ja varovainen, osaa pitää jalat maassa. Mielenkiintoisia anekdootteja kirjasta löytyi useampiakin. Kakkonen ei sorru häiritsevään itsekehuun, vaan nostaa esille myös uran ja kiireen varjopuolia sekä jonkun epäonnistumisen. Jo aika aikaisin aloitettu taidelasin kerääminen on jännä juttu: henkilö myy kiinakrääsää voitolla ja sijoittaa taidelasiin :).

Kyösti Kakkonen menee hyvin samaan persoonien sarjaan Anders Wiklöfin tai Björn Wahlroosin kanssa.

Six Tudor Queens: Katherine of Aragon, the True Queen

 

Brittihistorioitsija Alison Weir on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja Tudor-dynastian ajalta. Olen joskus aikaisemmin lukenut Philippa Gregoryn kirjan Anne ja Mary Boleynista (the Other Boleyn Girl), katsonut tietysti eri sarjoja ja elokuvia Tudorien ajasta sekä muutenkin lukenut aikakaudesta jne, joten Katherin Aragonialaisen tarina oli jo pääpiirteissään tuttu. Weir on historiantutkija, mutta en silti tiedä, miten paljon Katherinen tarinasta (=ajatuksista, tunteista) on mahdollista perustaa johonkin lähteisiin ja miten paljon on pelkkää mielikuvistusta. Hurja hänen elämänsä on joka tapauksessa ollut.

Espanjan ja Kastilian prinsessa Catalina, josta Englannissa tuli Katherine, oli jo lapsena kihlattu Englannin tulevalle kuninkaalle, Henrik VII:n vanhimmalle pojalle prinssi Arthurille. Noin 15-vuotiaana Katherine matkasi Englantiin, eikä hän enää koskaan nähnyt vanhempiaan tai Espanjaa. Hän ehti naimisiin Arthurin kanssa, jäi heti leskeksi, ja aika monen vuoden odottelun jälkeen avioitui uudelleen pikkuveli-Henryn kanssa. He saivat useita lapsia, mutta yhtään poikaa ei jäänyt henkiin, joten he eivät saaneet kelvollista perillistä. Sen on täytynyt olla todella raskasta Katherinelle.

Katherine toimi jopa hallitsijan sijaisena Henryn ollessa sotimassa Ranskassa, joten aluksi hänellä täytyi olla Henryn luottamus. Kun perillistä ei tullut, Henry kuitenkin hylkäsi hänet. Sen on täytynytolla vastoin kaikkea, mihin Katherine uskoi, olihan hän harras katolilainen, joka oli koko eämänsä ajan tähdännyt  ja kasvatettu Englannin kuningattareksi.

Weir on kirjoittanut romaanit kaikista Henry VIII:n kungattarista eli Katherine Aragonialaisen lisäksi Anne Boleynista, Jane Seymourista, Anna Kleveläisestä, Catherine Howardista ja Katherine Parrista. Ehkä seuraavaksi tarttuisin häneltä silti mieluummin Henry VIII:n äidistä kertovaan kirjaan Elizabeth of York: The Last White Rose. Hänelläkin on täytynyt olla mielenkiintoinen elämä, kun Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen Ruusujen sota loppui hänen ja Henry VII:n avioliittoon - hänen velvollisuutensa oli mennä naimisiin,  oli elettävä ja  katsottava eteenpäin. Hän ei voinut esimerkiksi vetäytyä luostariin ja jäädä suremaan veliprinssiensä kuolemaa Towerissa, vaikka olisi sattunut haluamaankin

Stalingrad

 

Theodor Plievierin Stalingrad, nimensä mukaisesti itärintmasta ja erityisesti Stalingradin taistelusta kertova kirja tuli hyllyyni jo pari vuotta sitten Tyoväenkirjaston poistomyynnistä. En löytänyt internetistä ihan oikeaa kansikuvaa, lukemani kirja on pokkari, WSOY:n taskukirja nro 11, ja sen snaotaan olevan 4. painos vuodelta 1962. Stalingrad ilmestyi 1945 eli heti toisen maailmansodan jälkeen. Se on käännetty monille kielille jo heti ilmestymisensä jälkeen.

Plievier oli saksalainen kommunisti. Natsien noustua valtaan Saksassa hän oli lähtenyt sieltä 1934, ja päätynyt 1940-luvulla Moskovaan Hildegard-puolisonsa kanssa. Adolf Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941, Plievier, kuten muutkin ulkomaalaiset, internoitiin Uzbekistaniin, Tashkentiin. 

Syksyllä 1943 Plievier palasi Moskovaan. Hänelle tuli tilaisuus kirjoittaa Stalingradin katastrofista, muun muassa DDR:n tuleva johtaja Walter Ulbricht ehdotti romaanin aihetta hänelle. Plivier luki saksalaisten sotilaiden Stalingradista kirjoittamia kenttäpostikirjeitä ja pääsi haastattelemaan vangiksi jääneitä sotilaista Moskovan lähellä olevilla vankileireillä. Hän pääsi käsiksi myös Neuvostoliiton puna-armeijan aineistoon. Kirja ei siis ole omakohtainen dokumentti, se on romaani, mutta siihen on tehty paljon taustatyötä.

Romaani alkaa marraskuusta 1942. Saksan 6. armeijakunta on määrätty kesällä 1942 valtaamaan Stalingrad, ja se on melkein tehtykin. Rintama on kuitenkin työntynyt liian syvälle, ja Neuvostoliitto onnistuu pitkään valmistelemallaan vastahyökkäyksellä saartamaan saksalaiset Stalingradiin. Hitler kieltää armeijan komentajaa Paulusta murtamasta saartoa ja vetäytymästä. Hän lupaa lähettää panssareita avuksi, mutta yritys epäonnistuu. Sen jälkeen hän lupaa huoltaa armeijaa lentoteitse, mutta 300 000 miehen huoltaminen ja varustaminen puna-armeijan ilmatorjuntatulessa oli Luftwaffelle täysin mahdoton tehtävä. Kirja kuvaa, miten hullua sota on, miten armeija yrittää täyttää saamansa käskyt, vaikka pitää niitä täysin mahdottomina. Vasta kirja loppupuolella upseerit alkavat ihmetellä, miksi he toimivat käskyjen mukaan: mitä järkeä koko Neuvostoliiton sotaretkessä oli, ja miksi he eivät ajatelleet omilla aivoillaan.

Stalingrad on raskas, julma ja surullinen kirja. Tuntuu turhauttavalta, miten sotilaita kuolee ja kärsii aivan turhaan. Täytyy ihmetellä, miten siitä osaltaan vastuussa olleet upseerit pystyivät palaamaan arkeen sodan jälkeen. Sotilaiden ja upseerien ajatuksia on kuvattu hyvin aidonoloisesti, kirjassa pääsee aika lähelle Stalingradin ampumahautoja ja kellareita. En oikein tiedä, voinko sanoa pitäneeni kirjasta, siihen se oli ehkä liian surullinen. Vaikuttava ja lukemisen arvoinen se ehdottomasti oli. 

Kamu - Erään koiran tarina

 

Kamu kertoo Kamu-koirasta, joka joutuu Lapin erämaahan yksin. Kamun isäntä pappa on Lapissa kalastamassa, mutta saa sairaskohtauksen. Papan vuokraaman mökin omistaja Juhani Wahlström löytää papan, mutta ei Kamua. Janne ja hänen vanhempansa lähtevät katsomaan Pappaa, joka on Muonion sairaalassa. Janne ja Juhanin poika Harri Wahlström lähtevät etsimään Kamua, joka on ollut monta yötä metsässä, vaikka ei ole tottunut siihen, koska se on kaupunkilaiskoira. Janne ja Harri löytävät Kamun lopulta monien käänteiden ja tapahtumien jälkeen. Siinä menee noin neljä vuorokautta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu ja se sopii hyvin kouluikäisille ja sitä vanhemmille. Kirjassa oli mielestäni hyvää, että tapahtumat kuvattiin myös koiran näkökulmasta.

Aarteidesi aikakirjat

 

Aarteidesi aikakirjat on Piia Leinon uusin, tänä vuonna ilmestynyt tulevaisuuteen sijoittuva romaani, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Olen lukenut myös aiemmat, tavallaan "samaa sarjaa" olevat kirjansa: Taivas, Yliaika ja Lakipiste. Olisin kuvitellut lukeneeni jonkun niistä vasta keväällä, mutta selvästikin olen lukenut ne jo aikaisemmin, koska niitä ei blogista löydy. Taivas ja Yliaika olivat erinomaisia kirjoja, ja sekä Lakipisteessä että Aarteidesi aikakirjoissa on hetkensä, mutta ehkä niiden teemoja olisi voinut kypsytellä vielä hiukan lisää.

Aarteidesi aikakirjat tapahtuu 2100-luvulla. Eletään uutta eettistä, ystävällisyyden ja kohtuullisuuden aikaa. Lyhytnäköinen ja ahne luonnon riistäminen romahdutti maan ja talouden 2000-luvun puolivälin jälkeen, ja johti muutokseen.Uutta maailmanjärjestystä ei avata mitenkään perusteellisesti, nykyihmiset lähinnä hämmästelevät historissa tehtyjä ratkaisuja ja tapaa elää. Esimerkiksi eläimiä ei enää tapeta ja syödä, vaan niillä on oikeutensa. Kuluttaminen on kiellettyä tai rajoitettua, tavaroita pyritään jakaman eikä omistamaan.

2020-luvulla rikkaat (ja toiveikkaat) antoivat jäädyttää kehonsa odottamaan aikaa, jolloin heidän sairautensa voidaan parantaa, ja heidät voidaan herättää uudelleen henkiin. Tätä ei sata vuotta myöhemminkään pystytä tekemää, mutta heidän aivoihinsa, heidän muistoihinsa on onnistuttu pääsemään käsiksi. Muistot voidaan ladata tietokoneelle, ja niitä voidaan tavallaan "elää uudelleen", louhia ja tutkia. Kirjan päähenkilö, keholämpöterapeutti Oula, alkaa louhia Raphael Elon muistoja löytääkseen tämän huhujen mukaan kätkemän aarteen, Picasson maalauksen. Mutta onko louhinta eettistä, jääkö ihmisen sielu jonnekin välille? 

Leinon ajatukset maailman kehittymisestä, uudesta maailmanjärjestyksestö, ovat kiinnostavampia kuin hänen henkilönsä, jotka jäävät minusta aika irrallisiksi. Sen sijaan yhteisöllisyyden ja uudenlaisten palveluiden maailma on kiehtova - eikä sitä kuitenkaan esitetä minään utopiana, vaan siihen liittyy omat dystooppiste elementtinsä mm. kaikkialle ulottuvan valvonnan kautta. Piia Leino on hyvin kiinnostava kirjoittaja.

Operaatio Aavikkokettu

 

Helena Immosen toinen jännäri jatkaa samoilla ajakohtaisilla teemoilla kuin ensimmäinenkin teos Operaatio Punainen kettu. Päähenkilöt ovat yhtä perhettä eli reservin upseeri Riina, joka haavoittui edellisen kirjan kuvaamassa Suomen ja Venäjän sodassa, hänen nyt Afganistanissa palveleva veljensä Joni sekä armeijan esikunnassa työskentelevä miehensä Mikael. Immosta on kehuttu paremmasta ihmiskuvauksesta kuin mihin esimerkiksi Ilkka Remes pystyy, mutta minä en ole siitä oikein vakuuttunut. Minusta on hiukan hassua, että päähenkilöiden pitää olla sukua. Lisäksi he "sanoittavat" tunteitaan vähän liikaakin, kipuilevat oudoissa paikoissa. Toisaalta esimerkiksi Riinan havaittua yöllisiä vieraita kotonaan, ja soitettuaan tästä Mikaelille, joka lupaa tulla seuraavaksi yöksi kotiin, Riina vaan menee nukkumaan, eikä odota Mikaelin tulevan - tämä ehtii lähteä jo aamullakin töihin, ennen kuin Riina edes herää. Ei kovin uskottavaa. 

Juoni on ihan kiehtova ja tarina helppolukuinen. Riinan osuus on siinäkin minusta tarinan heikoin lenkki, sillä hänen sotasairaalassa tapaamansa, nyt venäläisten murhaamaksi joutuneen upseerin hänelle jättämät johtolangat ovat kuin itse keksitystä pakohuonepelistä tai agenttileikistä. 

Pidin kirjasta, periaatteessa, vaikka juonen (ja henkilöiden) kökköydet välissä ärsyttivät. Riinan persoona on, no, ärsyttävä. Mikaelin ja Riinan suhde kuvataan aika oudosti: ensin välit ovat NIIN huonot, ja yhtäkkiä ollaan toistensa kimpussa Mikaelin työpaikalla. Epäuskottavaa... No, tästä huolimatta tulen varmasti Immosen seuraavankin dekkarin kirjastosta tilaamaan.