Vaino

 

Jenni Räinä käsittelee isovihan aikaa ja vainoa kolmen eri kertojan avulla: Heitä on noin 18-vuotias Vappu, joka nuorempine veljineen pakenee venäläisä isän piilopirtille; nimismies Gustaf Lillbäck, jonka tehtäväksi jää kirjata venäläisten tekemät rikokset: ja venäläisten käsikassarakseen nappaama poika, joka loppujen lopuksi paljastuu Lillbäckin pojaksi. 

Vappu on kertojista kaikkein koskettavin, koska hänellä on vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Lisäksi hän yrittää pitää huolta myös veljistään, pari vuotta nuoremmasta Hanneksesta ja 8-vuotiaasta Matista. Isä kuolee venäläisten hyökkäyksessä, lapset pääsevät karkuun, mutta äiti todennäköisesti kuolee myös - sitä lapset eivät varmaksi tiedä. Epävarmuudesta ja kauhusta huolimatta heidän on pakko paeta, ja sen he tekevät. Onneksi he kohtaavat pakomatkallaan myös hyviä ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin. 

Nimismies Lillbäck jää aika veltoksi ja saamattomaksi hahmoksi. Eipä hänellä tietenkään paljon ole keinoja venäläisten vastustamiseen. Häneltä on jo viety kolme poikaa. Vaimo on paennut Ruotsiin. Lillbäck suree poikiaan ja murehtii näiden kohtaloa. Sitten hänelle valkenee, että pojista nuorin ja älykkäin onkin muuttunut tai muutettu Gustafista Vasiliksi, joka venäläisten kätyrinä tekee rikoksia maanmiehiään vastaan.

Gustafin avulla Räinä näyttää, miten sota raaistaa. Vasilina Gustaf hyökkää sumeilematta entisiä naapureitaan ja tuttujaan vastaan. Väkivalta on ensin pakollista omaksi selviytymiseksi, mutta sitten siitä tulee kuin huumetta, eikä Gustaf-Vasilia tarvitse enää yllyttää rikoksiin. Tulee mieleen Ukrainan ja Venäjän välinen sota. Sotarikokset eivät ole edes juuri muuttuneet, väkivalta on hyvin samanlaista vuosisadasta riippumatta.

Vaikka Vainon tapahtumista on 300 vuotta, ne tuntuvat hyvin ajankohtaisilta juuri Ukrainan tilanteen vuoksi. Venäläisten tapa sotia on aivan samanlainen, nyt heillä on vain vielä tehokkaampia aseita. Isovihan aikaan venäläiset veivät lapsia orjiksi ja samaa he tekevät nyt. Aivopesu on vielä tehokkaampaa kuin 1700-luvulla. Ehkä nytkin joku silti pääsee karkuun ja palaa, kuten Kristoffer Topeliuksen Koivu ja tähti -sadussa.

Paasikiven mukana Moskovassa

 

Areenasta löytyy 1970-luvun lopulla tehty dokumenttisarja Sodan ja rauhan miehet, jossa ytensä asiantuntijana esiintyy Moskovan neuvotteluissa sihteerinä mukana ollut diplomaatti Johan Nykopp. Sarja yllätti moderniudellaan. Se on toimiva yhdistelmä haastatteluja, vanhoja aitoja filmejä ja näyteltyä historiaa. Se on myös mielestäni melko suora ja kumartelematon ollakseen kylmän sodan ja suomettumisen aikana tehty. Suurvallan näkemykset ns. ymmärretään, mutta ei niden edessä madella tai niitä varsinaisesti hyväksytä, ja Mainilan laukaukset, suhtautuminen Kuusisen hallitukseen yms. kerrotaan aivan suoraan. Hieman hidas sarja on, joten sitä katsoessa voi samalla vaikkapa kutoa tai ommella jotain. Kärryiltä ei putoa, vaikka ei katse olisikaan ruudussa ihan joka hetki.

Johan Nykopp oli Moskovan neuvottelujen aikaan vielä kohtuullisen nuori, joten häntä on voitu haastatella suoraan toisin kuin muita neuvottelijoita. Hän toimi myöhemmin paitsi diplomaattina Washingtonissa sekä latinalaisen Amerikan maissa myös Tampellan johtajana, kertoo Wikipedia. Paasikiven mukana Moskovassa on ilmestynyt 1979 eli samana vuonna kuin tv-sarja Sodan ja rauhan miehet. Niissä tuleekin (tietysti) vastaan samoja yksityiskohtia, mutta myös muistelua 1930-luvun Neuvostoliitosta, silä Nykopp päätyi Moskovaan ensi kerran 1931. Suositukset sekä sarjalle että kirjalle.

Yö joka lankesi yllemme

 

Poliittista historiaa Turussa opiskelevan Mikko Kohon sotaromaani kuvaa nykyajan sotaa yhden panssarijääkärijoukkueen, ja erityisesti sen yhden ryhmän kautta. Romaanissa ollaan taistelukentällä kädet savessa. Yleista pohdintaa strategiasta, sotaan johtaneesta poliittisesta kehityksestä jne. on aika vähän. Lukujen välillä on kyllä "lehtileikkeitä" uutisoinnista Suomessa ja maailmalla, mutta silti lähinnä ollaan itse käytännön sotatoimissa, joita kuvataan tarkasti ja asiantuntemuksella (toki oma ymmärrykseni sotimisesta rynnäkköpanssarivaunuilla on aika vähäinen, etten sanoisi olematon). Tämän vuoksi tai tästä huolimatta kirja on mielenkiintoinen. Taistelukuvaukset alkavat kyllä hiukan loppua kohti toistaa itseään, ja mietinkin, että ehkä tarinasta olisi voinut saada vielä paremman syventämällä toisaalta sotilaiden kuvausta, jolloin lukija pystyisi mudostamaan heihin kiinteämmän tunnesiteen, ja toisaalta yleistä strategiaa tai politiikkaa eli olisi kuvannut tarkemmin, miten sotaan päädyttiin ja mitä taustalla sodan aikana tapahtui.

Mikko Kohoa haastateltiin Turun Sanomien Kirjaklubilla, ja hän mm. kertoi arponeensa, kuka ryhmän sotilaista kuolee. Hän oli laskenut todennäköisyyksiä sekä kalusto- että henkilötappioista, ja kirjoitti romaaninsa tämän pohjalta. Myös maaston kuvaus oli todella tarkkaa, ja kävi mielessä, olikohan hän käynyt itse tutkimassa kuvaamiaan peltoja ja metsäsaarekkeita.

Yö joka lankesi yllemme on hyvä sotaromaani. Jotenkin minua jäi silti harmittamaan tunne siitä, että hiomalla se olisi voinut olla vieläkin vaikutavampi, jopa oikea suuri, aikaa kestävä romaani. No, se on vasta Kohon esikoinen, joten hän ehtinee vielä kirjottaa paremmankin.

Kultaa rajan takaa

 

Seppo Mustaluodon jännäri oli vähän kuin Korkeajännistys-sarjasta, mutta ilman kuvia. Silti tai ehkä sen vuoksi se oli ihan viihdyttävä ja hupaisa luettava. Siinä väitettiin (yhtenä pikkudetaljina, siihen juoni ei mitenkään kokonaan perustu) Suomen vakoilleen itärajan takana Natolle sodan jälkeen 1950-60-luvulla - tiedä häntä, onko totta, mutta mielestäni mahdollista. Sellaisesta ei tietysti olisi suuremmin yleisesti huudeltu. Janne Norrman oli päähenkilönä mukava tuttavuus. Mustaluoto on entinen ammattisotilas ja sotilasarvoltaan rajakapteeni. Se näkyy tekstissä positiivisesti. Normann-kirjoja on kaiken kaikkiaan viisi, ja aloitin nyt lukemisen tuoreimmasta. Aiemmat sopisivat hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.