Puuvillatehtaan kilpailija

 

Puuvillatehdas-trilogian kolmonen saapui kirjastosta luettavaksi juuri ennen joulua. Ann-Christin Antell ujuttaa historiaa ja faktoja sujuvasti tarinan sekaan, ne eivät tunnu päälleliimatuilta (niin kuin ensimmäisessä Puuvillatehtaassa, mielestäni...). Kakkososaa pidän edelleen parhaana. Se johtunee lähinnä päähenkilö-Martasta, joka oli minusta uskottavampi ja samaistuttavampi hahmo kuin ensimmäisen osan Jenny tai viimeisen Paula. 

Lopun "kaikille rakkautta" -ratkaisu oli minusta hiukan tarpeeton tai ainakin Martta olisi voinut löytää jonkun ihan uuden miehen esimerkiksi kirjastomaailmasta, mutta onni naisille suotakoon - kaikki he sen taisivat ansaita - niin kai me kaikki.

Operaatio Napakettu

Kettu-sarjan kolmas kirja - samaa tasoa kuin edellisetkin. Tapahtumat osin mielenkiintoisella tavalla ehkä jopa mahdollisia, kuten Venäjän suorittama Huippuvuorten valtaus, osin taas täysin uskomattomia tai hölmöjä. Ihmiskuvaus on aika keskenkertaista, minkä vuoksi hahmoihin ei kiinny eikä heidän puolestaan jännitä. Riina on päähenkilönä enemmänkin ärsyttävä kuin samaistuttava. Silti arvosanaksi voisi antaa vaikka "ei hassumpi".

Teoriani perheestä

 

Juha Itkonen kirjoittaa lempeästi ja tarkkanäköisesti perheestään, sekä omastaan että lapsuudenperheestään.Olen tykännyt hänen perheitä koskevista kolumneistaan, ja kirja jatkoi samaa linjaa. Perhe (ja lapset) vaativat paljon, mutta antavat vielä enemmän. Se on minusta hyvin totta.

Haihtuneet

 

Anneli Kannon Haihtuneet-dekkari aloittaa Näkijä-sarjan, jossa "meedio" tarjoaa palveluksiaan ja ratkoo rikoksia. Kirja jäi jotenkin laimeaksi. Veripuhtaat-uskonlahkon kuvaus oli minusta hyvää ja kaikessa hulluudessaan uskottavaa, mutta näkijämeedio ei loppujen lopuksi ollut kovin kiinnostava hahmo. Hän olisi ehkä voinut mieluummin olla ihan oikea meedio...

Jenny Hill

 

Minna Rytisalon Jenny Hill kuvaa melkein viiskymppisen Jenni Mäen muutosta rohkeammaksi painokseksi omasta itsestään. Jenni on melkein aina, Yhdysvalloissa viettämänsä vaihto-oppilasvuotta lukuun ottamatta, elänyt jonkinlainen sordino päällä. Hän on miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat tai millainen hänen pitäisi olla. Avioliitto on väljähtänyt, tai ehkä hän ei ole koskaan niinkään rakastanut miestään, vaan unelmaa täydellisestä perheestä. Nyt kun lapset ovat aikuistuneet, hän lopulta kyllästyy miehensä sivusuhteisiin ja lähtee.

Jennyn tarinassa on kyllä kosketuspintaa - Jennin kaltaisia kilttejä tyttöjä on kai maailma täynnä. Osin tuttuus kääntyy minusta hiukan kliseiseksi. Minusta ei ole oikein uskottavaa, että Yhdysvalloissa voimaantunut Jenni lamaantuisi Suomeen palattuaan täysin, niin kuin kirjassa käy. Toisaalta yhteiskunnan naisille asettamat vaatimukset ovat hyvin totta: pitäisi olla yhtä aikaa kaunis, uranainen, hyvä äiti...

Rytisalon kieli on kaunista ja soljuvaa. Jennin tarinaa kommentoivat sankarittaret Lumikki, Tuhkimo, Ruusunen, Kerttu ja Tähkäpää kertovat samalla myös omat tarinansa. Satujen naisilta on viety heidän oma äänensä, tarinoista on tehty opettavaisia ja kesyjä - niin yhteiskunta vaientaa naiset, väittää kirja. 

Sotilas ja työmies

 

Puolustusvoimien entinen komentaja Ari Puheloinen julkaisi tänä vuonna muistelmansa. Hänen urapolkunsa on aika vaikuttava: köyhästä perheestä sinnikkyydella ja älyllä oppikouluun, ylioppilaaksi ja sitten sotilasuralle. Kirjan alkuosa, Puheloisen oma tarina, on henkilökohtaisuudessaan kiinnostavampaa luettavaa kuin lopun pohdinnat Suomen puolustuksesta. Puheloinen ei päästä itseään helpolla: esimerkiksi määrätietoisuus ja ahkeruus, ajankäytön suunnittelu venäjän kielen oppimiseksi on hurjaa. En ole varma, onko kirja rohkaiseva vai ei. Siksi se Puheloisen mukaan on tarkoitettu, mutta voi se kyllä masentaakin, sillä kaikki tuskin pystyvät rimaansa pitämään hänen tasollaan.

Hornet lentäjä

 

Kirja kertoo Heikki Mansikan tarinan siitä, miten hänen hävittäjälentäjäunelmistaan tuli totta. Tarina on kiinnostava, koska olen itsekin kiinnostunut hävittäjistä. Mansikka aloitti uransa rankoilla testeillä, jotta pääsi lentoupseerikurssille. Sen jälkeen oli paljon teoriaa ja sitten hän pääsi lentämään Vinka-harjoituskoneella. Sitten alkoivat teoriaopinnot Hawkeille. Hawkien jälkeen Mansikka pääsi lentämään Saab 35 Drakenilla. 

Drakeneista Mansikka pääsi hävittäjälentue 21:een lentämään F18 Hornetilla. Siellä hän eteni laivueen johtajaksi asti, kunnes poistui eläkkeelle. Hän oli pari vuotta siviili-ilmailun parissa, mutta palasi kumminkin takaisin sotilaslentämiseen.

Kirja kertoo aika tarkasti millaista on tulla hävittäjälentäjäksi ja millaista hävittäjälentäjän arki on. Kurssille haki 2023 noin 800 suomalaista ja heistä vain pieni osa pääsee rankoista testeistä läpi ja selviää koulutuksesta. Mieleen jäi millaista simputusta eli pienempien kiusaamista joissain lentäjä piireissä oli ollut ja se miten Mansikka oli koittanut päästä siitä eroon. Kun Mansikka oli Lentueen johtajana hän koitti saada kaiken simputuksen loppumaan.

Rosa ja Björk

 

Luin Hildur-sarjan kakkosen kirjastossa eli käytin hyväkseni Vaski-kirjaston "käsikirjastoa", lukunurkkaa. Rosa ja Björk oli melko nopealukuinen, sujuvasti kirjoitettu jatko Hildurin tarinaan. Minua ei liukiessani niinkään kiinnostanut uusi selvitettävä murha, vaan itse kehyskertomus eli miten Hildurin elämä etenee, sekä hänen kadonneiden pikkusiskojensa kohtalo. Varsinaista murhatarinaa olisi minusta voinut hioa jotenkin jännittävämmäksi. Sen sijaan pikkusiskojen kohtalo alkoi selvitä ihan kiinnostavalla tavalla - toki oli aika outoa, miten myöhään Hildur kääntyi sen aikaisen naapurintätinsä puoleen. Loogisempaa olisi ollut, että hän olisi haastatellut kaikki tällaiset läheiset jo aikoja sitten.

Minulla on kirja edelleen varauksessa kirjastossa, ja ehkä luen sen vielä uudelleen hiukan paremmin syventyen. Hienon dekkarisarjan Rämö on onnistunut kirjoittamaan. Ehkä silti olen hiukan hämmästynyt sen saamasta suuresta julkisuudesta, käännöksistä ja ylityksestä. Kirjat ovat hyviä, mutta on somen mahdilla ja tunnettuudellakin nykyään hirveän iso merkitys.

Toinen tuntematon

 

Toinen tuntematon on novellikokoelma, johon 22 kirjailijaa on kirjoittanut tarinan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naishahmoista - tai hahmoisa, joita kirjan sotilaiden taustalla olisi voinut olla. Mukana ovat Tuntemattomassa sotilaassa mainitut Raili Kotilainen ja Antti Rokan vaimo Lyyli sekä Petroskoin Weeruska, mutta myös monta nimeltä mainitsematonta hahmoa, sotilaiden äitejä, sisaria, vaimoja, joista osasta on tullut leskiä. Monet tarinat ovat surullisia ja koskettavia, vaikka ehkä turhan monessa kuvataan kotiin tulevaa pastoria. Osa kertoo ajasta jopa vuosia sodan jälkeen, osa paljonkin henkilöiden taustasta enne sotaa.

Mieleen jäivät erityisesti:

- Tapio Koivukari: Hilma Lahti, Souvarin muija. Hilma on souvari Jalmari Lahden vaimo ("tällä hetellä Jallu vielä kuvitteli, että hänellä oli poika, esikoinen, joka kuului nuorimpaan kuokkaan, kun taas Jallu kuului vanhimpaan.") Esikoispoika Olavi kaatuu, souvari-Jallu karkaa rintamalta ja päätyy vankilaan. Hilmalle on tärkeintä, että edes Jallu säilyy hengissä.

- Sirpa Kähkönen; Kesän 1939 poutapilvet. Novelli kertoo Lehdon kovasta taustasta ja päivästä ennen sotaa. Silloin otetussa valokuvassa Lehto hymyili.

- Tommi Kinnunen: Nuku nurmelle hyvälle. Tuntemattomassa kerrotaan teloitustilanteesta, jossa nuorempi teloitettava oli "vielä eieln ollut tavallinen nuori mies, joka puoliksi ajatelemattomassa uhmassa oli kieltäytynyt tottelemasta luutnanttia, jota hän kuten koko komppaniakin vihasi tämän kopean käytöksen vuoksi". Novelli kertoo pojan hautajaisista, pojan omasta perheestä ja pojan äidin tuskaisesta vihasta, kun hän ei pysty hyväksymään hautajaisiin johtaneita tapahtumia.

- Taina Latvala: Enne. "Rätei ja lumpui" rakastavasta varusaliupseerista kuoriutuu ihan eri persoona. En ole ihan varma, ostanko tämän muodonmuutoksen, mutta näkemys on kiinnostava. Iita on kirjeenvahdossa Anttinsa kanssa, mutta suhde jää kovin alkuvaiheeseen...

- Laura Lähteenmäki: Tummuva vihreys. Novelli kertoo Raili Kotilaisesta, ja siitä, miten maine on aivan eri asia kuin teot. 

Myyrä kaupungissa

 

Myyrä kaupungissa kertoo monitasoisen tarinan. Tarinan voi ymmärtää monella tapaa. Jos tarinaa lukee pienelle lapselle, hän miettii vain eläinten kohtaloa, mutta jos joku isompi lukee sen, hän miettii myös ihmisten tekemiä asioita ja yhdistää niitä maailmaa. 

Kirjassa Myyrän ja ystävien metsä kaadetaan ja siihen perustetaan kaupunki. Myyrälle, Pupulle ja Siilille luvataan kanto, mutta lopulta he päätyvä muovikasveilla täytettyyn huoneeseen. Heillä on jäljellä kannosta vain pätkä. Myyrä puhkaisee ilmalla täytetyt kasvit pullonavaajalla ja heidän uusi keinotekoinen kotinsa tuhoutuu. He karkaavat kaduille, mutta siellä ei voi elää, koska autoista tulee valtavat pakokaasut. Ystävykset käyttävät yhden yön siihen, että tukkivat autojen pakoputkia makkaralla. Aamulla yksikään auto ei käynnisty. Myyrä, Pupu ja Siili menevät jonkin talon katolle ja tapaavat joutsenparven. Joutsenet vievät ystävykset pois kaupungista ja niin eläimet päätyvät takaisin metsään.

Kirja kertoo hyvin miten ihmiset ovat yrittäneet ottaa koko luonnon hallintaansa ja ovat onnistuneet vain tuhoamaan sitä. Eläimet joutuvat pienemmille alueilla, kun kaupungit kasvavat.

Veriruusut

 

Anneli Kannon Veriruusut kertoo sisällissodasta punakaartilaistyttöjen näkökulmasta. Historia koskettaa myös tehtaantyttöjä, jotka kokevat itsensä kerrankin tärkeiksi, haluavat olla mukana vaikuttamassa ja parantamassa omia ja yleisemminkin työväen oloja. Punavalta tarjoaa tilaisuuden uudenlaiseen elämään, seikkailuihinkin. Kirja on surullinen, eihän tytöille hyvin käy. Kanto ei kuitenkaan surkuttele, vaan kertoo tytöistä toimijoina, ei uhreina - vaikka he välissä sitäkin ovat. Sattuma sanelee monen kohtalon.

Veriruusuissa on käytetty hienosti monipuolisia lähteitä ja täytetty aukot mielikuvituksella. Henkilöistä on saatu eläviä. He puhuvat ronskisti, pelkäävät, toivovat, rakastuvat, käyttävät tilaisuuksia hyväksi, yrittävät ja epäonnistuvat. Liian moni joutuu kuopan reunalle. Sisällissodassa viha lyö järjen yli, sekä punaisella että valkoisella puolella. 

Olin viime viikolla Turun kaupunginteatterissa kuuntelemassa TS:n kirjaklubissa haastateltuja Anneli Kantoa ja Satu Rämöä. Rämöhän on kirjoittanut suurta menestystä aikaan saaneen Hildur-trilogian (tai viimeinen osa Jakob ilmestyy vasta syksyllä), Kanto puolestaan tehnyt uuden aluevaltauksen kirjoittamalla Haihtuneet-dekkarin. Sekin on varauksessa kirjastossa, mutta Kannon vanhempia historiallisia romaaneja on vielä lukematta, ja niihin pääsee käsiksi ilman varausjonoa. Seuraavaksi siis ottanen käsittelyyn Lahtarit: Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös valkoisen puolen perspektiivistä.

Hitler, Stalin ja Stalingrad - tahtojen taistelu

 

Stalingradin katastrofaalinen taistelua on tutkittu, siitä on kirjoitettu historiaa ja tehty elokuvia. Miksiköhän sodan kurjuus tavallaan kiehtoo? Ehkä siksi, että poikkeuksellisia olosuhteita, hölmöjä päätöksia ja rajuja inhimillisiä tunteita ei voi ymmärtää ainakaan millään muulla tavalla kuin lukemalla niistä. Olen lukenut Anthony Beevorin sotahistoriallisen tutkimuksen Stalingradista, nähnyt parikin elokuvaa ja vain vähän aikaa sitten luin Plivierin tosipohjaisen romaanin. Jatkoksi sopi hyvin hiemna eri näkökulmasta Stalingradista kertova teos eli ammattiupseesin, mm. sotakorkeakoulun taktiikan opettajana toimineen Jaakko Aatolaisen kirjoittama Hitler, Stalin ja Stalingrad – Tahtojen taistelu (2012).

Oli kiinnostavaa lukea sotilaan pohdintaa siitä, miten tapahtumat etenivät, mitä missäkin vaiheessa olisi puhtaan sotilaallisesti (pohtimatta politiikka tai ideologioita) ollut tehtävissä. Aatolainen oli selvittänyt tarkkaan, kuka käski mitäkin ja mikä tieto hänellä tässä vaiheessa saattoi tilanteesta olla. Hitlerin sekaantuminen jopa taktisen tason päätöksiin oli kohtalokasta, Stalin osasi tässä vaiheessa jo antaa komentajilleen vastuuta. Joukkojen ja resurssien venyminen äärirajoille oli hurjaa. Ammattiupseeri Aatolainenkin päätyy ihmettelemään Saksan upseerien loputonta uskollisuutta ja lojaalisuutta - ennen 6. armeijan lopullista pussittamista olisi pitänyt laittaa linja Berliiniin kiinni, tehdä omat ratkaisut ja pelastaa miehet. Olisivatkohan suomalaiset upseerit tehneet niin? Ehkä 6. armeijakin olisi saatu pelastettua, jos kenraalieversti von Weichsin allekirjoittama käsky olisi ehtinyt lähteä ennen Hitlerin päätöstä ja asiaan puuttumista. 

Neuvostoliitto onnistui Aatolaisen mukaan kohtuullisen hyvin evakuoimaan ja siirtämään tehtaansa Saksan hyökkäyksen alta turvaan Uralin taakse. Saksalaiset eivät ilmeisesti koskaan oikein käsittäneet, miten hyvin ja nopeasti tuotanto alkoi pyöriä. Lisäksi Neuvostoliitossa riitti miehiä armeijaan: ei haitannut, vaikka sotilaita varsinkin aluksi kuolikin kuin kärpäsiä. Saksan resurssit olivat aivan liian rajalliset, hyökkäyksen olisi pitänyt mennä ensimmäisena vuonna maaliin, niin kuin suunnitelma oli. Kun näin ei käynyt, onnistuminen oli todella vaikeaa, varsinkin sodan laajentuessa Japanin tullessa mukaan ja vetäessä Yhdysvallat mukaan.

Aatolainen on tutkinut, miten paljon tavaraa (polttoainetta, ruokaa, ammuksia, lääkkeitä...) Luftwaffe pystyi Stalingradin saartorenkaaseen toimittamaan. Se oli surkean vähän. Herman Göring lupasi 500 tonnia tarvikkeita päivässä, kun armeijan tarve olisi ollut yli 1200 tonnia - eikä Luftwaffe pystynyt toimittamaan kuin alle 100 tonnia päivässä. Tarvikkeiden toimittaminen oli äärimmäisen hankalaa. Olosuhteet olivat talviset eli koneet jäätyivät. Ilmatorjunta oli voimakasta. Lentomatka piteni koko ajan Saksan rintaman siirtyessä kauemmas. Stalingradissa ei ollut montaa kenttää, ja kun Pitomnik menetettiin, huoltomahdollisuudet loppuivat kokonaan. Lisäksi Stalingradia hultavat Junkersit olivat poissa muualta, esimerkiksi huoltamasta Afrikassa olevia joukkoja (jotka nekin sitten aikanaan antautuivat). Luftwaffen lentäjät yrittivät kyllä suorittaa määrättyä tehtävää, ja kalustoa ja miehiä tuhoutui projektissa melko turhaan.

Poliittisesti katsottiin, että tarina 6. armeijan sankarillisesta taistelusta oli parempi kuin antautuminen. Toisaalta "kuolevasta armeijasta" oli ainakin hieman hyötyä, koska se sitoi Neuvostoliiton joukkoja, ja auttoi siinä mielessä Saksan joukkojen vetäytymistä Kaukasukselta. 6. armeijalle olisi tietysti kannattanut antaa vetäytymiskäsky ajoissa, ja säilyttää se taistalukyky, mutta kun tämä mahdollisuus oli menetetty, sen ei enää "kannattanut" antaa antautua. Aika julmaa, mutta varmaan totta. Loppujen lopuksi antautuneista joukoista suurin osa kuoli Neuvostoliiton vankileireillä - eli sotilaiden henkeä aikaisempikaan antautuminen olisi tuskin säästänyt.

Suositus tälle kirjalle, jos sotahistoria kiinnostaa.

Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa

 

Lapsuuden, lastensuojelun ja perhe-elämän historiaan erikoistuneen tutkijatohtori Antti Malisen ja tiedetoimittaja Tuomo Tammisen teos Leikitäänkö? voitti vuoden 2022 tiedekirja-palkinnon, ja ansaitusti! Se on laajasti taustoitettu ja monipuolisesti kirjoitettu teos suomalaisesta lapsuudesta, lapsen kokemusmaailman kehittymisestä 1900-luvulla. Vuosisadan alun lapsen maailma oli kovin erilainen kuin 1980-luvun lapsen, mutta silti kokemuksissa on myös paljon samaa. Kuten kirjailijat lopussa sanovat: "Historia sekä omat muistomme, jos ymmärrämme niitä verestää, kertovat kuitenkin sen, että kun lapsi löytää paikkansa vertaistensa joukossa, hän on turvassa monenlaisilta vastoinkäymisiltä. Sillä, sijaitseeko tuo paikka leikkipuistossa, kioskin takana, ostarilla, jalkapallojoukkueessa tai sosiaalisessa mediassa, ei välttämättä ole kovin suurta merkistystä. Tärkeintä on, että edes joku paikka löytyy jokaiselle. Yhteenkuuluvuuden ja arvostetuksi tulemisen tunteet eivät ole muuttuneet 120 vuodessa mihinkään."

Kirjassa on hienosti yhdistetty tutkimusta, muistokeruita (SKS) ja haastatteluja, joita kirjaan ovat antaneet myös tunnetummat henkilöt kuten Gustav Hägglund, Kaari Utrio, Tarja Halonen, Timo Parvela ja Antti Holma. Monesta lähteesta kerätty aineisto on saatu keskustelemaan keskenään, ja muistoille on annettu paljon tilaa - sitä kautta lapsen ääni kuuluu kohtuullisen hyvin, vaikka muistelijat tietysti sitä aikuisena tekevät.

Kirjasta tuli montakin uutta ajatusta, mutta päällimmäisinä jäivät mieleen näkökulman merkitys: aikuinen tai ulkopuolinen voi nähdä jonkin asian aivan eri tavalla kuin lapsi. Esimerkiksi moni oli muistellut pitkää ja hankalaa koulumatkaa mukavana asiana - matka oli omaa aikaa, jolloin sai olla kavereiden kanssa ja leikkiä. Nykymittapuulla raskas ja pitkä koulumatka olikin parempi asia kuin kotona oleminen, jolloin joutui käytännössä koko ajan johonkin työhön, vähintään kaitsemaan pikkusisaruksia. Pikkusisaruksiin tai kuolemaan lapsi ei välttämättä suhtautunut pelkästään surullisena asiana, sillä se vähensi työtä tai antoi itselle enemmän mahdollisuuksia tai suoraan ruokaa - aika raadollista.

Kaupungin ja maaseudun ero tuli myös vahvana esille. Vuosisadan alussa ja vielä kymmeniä vuosia sen jälkeen suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Se tarkoitti ehkä enemmän tilaa ja vapautta (toki paljon kotitöitä), mutta vähensi samalla mahdollisuuksia koulunkäyntiin - sekä asenteiden, rahan että matkojen vuoksi. Kaupungissa pääsi kuitenkin hiukan helpommalla. Oma mummuni oli syntynyt 1908 Kiukaisissa. Hän ei koskaan haikaillut maalle tai yleensäkään lapsuuttaan, vaan oli vahvasti sitä mieltä, että kaupungissa on paremmin. Ymmärrän nyt hiukan paremmin kuin lapsena, miksi niin oli, ja miksi hän piti meidän muuttiamme 1970-luvun lopussa maalle omakotitaloon ihan hölmönä ("sinne susien joukkoon menette"). Kaupungissa 1922 syntynyt ja kasvanut mammani oli jo ihan eri sukupolvea mahdollisuuksineen, ja muisteli usein ja mielellään lapsuuttaan, vaikka olikin ihan itse mokannut oppikoulun alun jäämällä luokalleen, jolloin isänsä pisti hänet oppikoulun sijaan takaisin kansakouluun ja sitä kautta ammattikouluun - mikä mammaa myöhemmin suuresti harmitti.

Hieno tietokirja!

Pimeät kuut

 

Aina joskus yllättyy ja harmistuukin, kun huomaa, miten lyhyen aikaa tätä blogia on kirjoittanut. Esimerkiksi Tommi Kinnuselta olen lukenut kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Ei kertonut katuvansa, mutta niistä kolmesta ei näy tässä blogissa jälkeäkään. Olisi kiva lukea, mitä niistä aikanaan ajattelin, ja miten tämä nyt luettu kirja niihin suhtautuu, mutta sitä ei valitettavasti pääse tekemään.

Kinnusen viides kirja (minulta on siis Pintti-niminen teos lukematta) kertoo vanhasta naisopettajasta, Elna Suorajärvestä, joka päätyy sodan jälkeen opettamaan supistettuun kansakouluun itärajan pintaan. Supistettu kansakoulu tarkoittaa koulua, jossa pienet ykkös- ja kakkosluokkalaiset ovat koulussa alkusyksyn ja loppukevään, vanhemmat sitten keskitalven. Aikaa opettamiseen on paljon vähemmän per ikäluokka, mutta kaikki pitää silti saada oppimaan samat asiat kuin normaalissakin koulussa. Rankkaa, kun lapsetkin ovat sodan traumatisoimia - sodan jälkeen korpeen asutettuja evakoita, joiden koteja vasta rakennetaan, ja joiden vanhemmilla on köyhyyttä ja huolia, jotka tietysti vaikuttavat lapsiinkin.

Elna on noin kuusikymppinen opettaja, neiti-ihminen, jonka Salli-sisko jostakin syystä (raha-asioiden vuoksi kai, mutta lienee siinä muutakin) heittää ulos heidän yhdessä omistamastaan talosta. Elnan taustasta kerrotaan aika vähän, palasia sieltä täältä. Hän on sairas, uupunut, jollakin tavalla rikki, mutta hyvä opettaja - ei mikään kynnysmatto kuitenkaan. Opettajana hän on hyvä, ja periaatteessa tietää sen itsekin, mutta silti uupumus on repiä rikki hänen opettajanidentiteettinsä. Häneltä, tai opettajilta ylipäätään, vaaditaan paljon muutakin kuin opettamista: koulun lämmittämistä, puuceen siivoamista, kerhojen ja pyhäkoulun järjestämistä... näihin kaikiin Elna ei taivu, ja siitä johtokunta ei pidä. Lapset hän kuitenkin voittaa puolelleen.

Kinnunen opettaa äidinkieltä Turussa Luostarivuoren koulussa, joten ei ole ehkä niin kummallista, että hän osaa mennä syvälle opettajan nahkoihin, jopa sodanjälkeisen jälleenrakennus-Suomen naisopettajan nahkoihin. Elna pyrkii opettamaan hyvin. Hän suunnittelee tunnit huolella, käyttää ajan tarkasti ja seuraa opetussuunnitelmaa. Hän on kuitenkin samalla jollakin tavalla irrallinen, ei halua kiintyä oppilaisiin tai tehdä muuta kuin opettaa. Kyynisyyden ja huolellisuuden yhdistelmä on aika mielenkiintoinen, pelottavakin.

Kirja  lopussa, lukuvuoden loppuessa, kyynisyys lisääntyy. Yhden oppilaan, Jaakon, isä pyytää häneltä suosituskirjettä Jaakolle, kun tämä olisi pyrkimässä oppikouluun. Kirjeeseen Elna-opettaja laittaa, ettei suosittele Jaakon ottamista oppikouluun, koska perheellä ei olisi varaa kortteeriin Oulussa, vaikka Jaakko vapaaoppilaspaikan saisikin. Minun on vaikea uskoa, että kukaan oppilaistaan kuitenkin välittävä opettaja kirjoittaisi sellaista kirjettä, mutta ehkä Elna on oikeassa - sodan jälkeen ei ollut edes nykyistä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Elna saa oppilailtaan piirustuksia, omakuvia, läksiäislahjaksi. Hän tuikkaa ne uuniin: miten opettaja voisi 40 vuoden uraltaa säästää kaikki lasten työt. No näinhän se on, mutta hävittäminen tuntuu silti julmalta. Elna toteaa lapsille olleen tärkeää töiden tekemisen ja antamisen, niiden säilyttämisellä ei ole enää merkitystä. Jaakolta Elna saa läksiäislahjaksi myös kissanpennun. Elna ei ole aikanaan halunnut lasta ja perhettä, vaan antanut poikansa adoptoitavaksi. Hän ei kadu ratkaisuaan, eikä pysty kiintymään edes kissanpentuun, ei halua vastuuta kenestäkään toisesta. Syitä hänen jonkinlaiselle tunnekylmyydelleen ei tarjota, ainakaan suoraan. Onko se syntynyt, koska opettajilta vaaditaan kokoa ajan jotakin, mikään ei koskaan riitä? Toisaalta oppilaista joutuu koko ajan päästämään irti, ja uusia tulee tilalle.

Kinnun osaa kirjoittaa. Taustoitus oli tehty huolella, ihmiskuvaus on taitavaa. Suositukset tälle.

Kirjasta enemmän esimerkiksi YLEn podcastissa.

Kuuden Katariinan jäljillä

 

Turkulainen Jenna Kostet on opiskellut kansatiedettä ja folkloristiikkaa ja  työskennellyt pitkään Turun linnassa eri tehtävissä, viimeksi museokaupan hoitajana. Hän kirjoittaa Turun linnan Katariinoista eli Kustaa Vaasan kolmannesta vaimosta Katariina Stenboskista, Juhana-herttuan jalkavaimosta Kaarina Hannuntyttärestä sekä vaimosta Katariina Jagellonicasta, Eerik XIV:n puolisosta Kaarina Maununtyttärestä, Pietari Brahen vaimosta Kristiina Katariina Stenbockista ja viimeiseksi Carin Bryggmanista. Kostet kirjoittaa Katariinoista, heidän elämästään ja olostaan Turun linnassa, mutta vähintään yhtä paljon hän kertoo itsestään ja Turun linnasta, naisena olemisesta eri ajoissa. Kirja ei ole perinteinen tietokirja, vaan pikemminkin väläyksiä Turun linnan historiaan ja siihen, miten historia ja linnan elävät ajassa kietoutuen toisiinsa ja kirjoittajaansa.

Pidin kirjan henkilökohtaisesta otteesta. Kirjoittaja alkoi tuntua ystävältä, joka kertoilee omasta projektistaan ja ajatuksistaan sen kohteista, linnan Katariinoista. Hän on epävarma, utelias, ja herkkä havainnoimaan, hänellä on kirjailijan mielikuvitus. Joissakin kohdin tarinassa oli hiukan toistoa, mutta muuten kieli oli sujuvaa ja suhde oman havainnoinnin ja perinteisemmän historiakerronnan kanssa toimivaa. Kirjan lopussa on todella laaja lähdeluettelo, jonka perusteella löytää lisää luettavaa Katariinoista, niin tutkimusta kuin romaanejakin. En muista olenko lukenut Mika Waltarin "Kaarina Maununtyttären", Ursula Pohjolan-Pirhosen "Suomen herttua Juhanan" olen lukenut. Kaarina Hannuntyttärestä ovat kirjoittaneet myös Aili Somersalo ja Pirjo Tuominen, Katariina Jagellonicasta puolestaan Leila Tuure. Lisää (kevyehköä, nopealukuista) luettavaa siis löytyy.

Jenna Kostet on julkaissut muutamia romaaneja. Korona-aikana hän oli lomautettuna Turun linnasta ja keksi alkaa neuloa villapaitoja Kalevalan runojen inspiroimana. Hän julkaisi ohjeita Instagramissa osoitteella Ihtiriekkoknits, ja ne herättivät ihaulua ja kiinnostusta. Monet mallit ovatkin todella kauniita - hieno idea! Ohjeista on myös julkaistu kirja Neulottu Kalevala.

Bengtskär itä kahdeksan

 

Kirja lopettaa tarinan, joka alkaa kirjasta Harmaja luode seitsemän. Kirja kerrotaan Rasmuksen näkökulmasta eikä Eetun, kuten ensimmäisessä kirjassa. Rasmuksen elämään ja ajatuksiin tutustutaan enemmän. Eetu on palannut takaisin kouluun ja harjoituksiin lomalta, jossa oli ollut psykiatristen ongelmiensa takia. Kaikki käyvät paljon mietintöjä ja keskusteluja tunteisiinsa liittyen. Lopussa tapahtuu monta yllättävää asiaa. Kirjan päätös on mukava ja yllättävä.

Kirja imaisee hyvin mukaansa. Hahmot on kirjoitettu todella hyvin ja heitä pystyy ymmärtämään helposti. Tapahtumiin voi hypätä mukaan helposti. Paasio on hyvin yhdistellyt aitoa ja keksittyä. Kirjassa on mukana esim. Tom Luovila, joka on saanut esikuvansa Tapio Lehtisestä.

Yksin seitsemällä merellä

 

Kirja kertoo tarkasti tarinaa Tapio Lehtisen vuoden 2018 Golden Globe Race -yksinpurjehdus kilpailusta. Tapio kohtaa matkalla paljon takaiskuja. Näistä takaiskuista hyvä esimerkki on barnakkelit eli Hanhenkaulat. Ne kiinnityivät Lehtisen veneen pohjaan Intian valtamerellä ja Australian virnomaiset kielsivät Lehtistä puhdistamasta pohjaansa Austraaliassa jossa koku toinen oli puhdistanut pohjansa näistä. Lehtiselle apuna olivat paljon suomalaiset radioamatöörit jotka kertoivat ennusteita ja korjausohjeita Lehtiselle. Lehtisen matka on mielenkiintoista lukemnista purjehduksesta pitäville. Matka on ollut todella vaativa Lehtiselle je muille kilpailijoille. Maaliin pääsi kahdeksastatoista lähteneestä vain viisi palasi maaliin. Muut keskeyttivät. Tapion vene Asterija oli merikelpoisin vaikka sen kanssa oli jouduttu pitämään hirveää kiirettä.

Odotan että Tapion toisesta matkastakin tulisi kirja sekin olisi kiinnostava lukea.

Joutoretki - Avain kätkettyyn Suomeen

 

Joutoretki on hassuhko kirja, joka tarttui sattumalta reppuun kirjaston esittelypöydältä. Se sanoo olevansa "taatusti erilainen matkakirja Suomesta". No, sitä se on, jos se ylipäänsä on matkakirja - mitä sillä nyt sitten tarkoitetaan. Se ei mainosta mitään, vaan etsii muutosta, vanhaa myyttistä Suomea, jota ei ole tai ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Suomea, joka kaikuu vanhoissa ja vähän tuoreemmissakin iskelmissä ja ehkä kepulaisten puheissa. Kirjassa siteerataan Lauri Viidan Moreenia: " Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen."  Kaikenlaista vanhaa, joskin osin elossa sinnittelevää, toimittajakaksikko on kirjaansa löytänyt.

Kirjassa ajellaan Suomea ristiin rastiin tutustuen Suomen keskipisteeseen, erilaisiin tapahtumiin, museoihin (ehkä pitäisi mennä käymään Kihniön Turvemuseossa), matkustajakoteihin ja perinneruokiin. En halua koskaan syödä piimävelliä, mutta on periaatteessa mielenkiintoista tietää, miten sitä tehdään. Ja onhan se aika hassua, että joka puolelta saa hampurilaisia ja pizzaa, miksei yhtä hyvin karjalanpiirakoita, kalakukkoa tai silakkaa ja perunaa. Suomalainen ruoka on ollut niin suurelta osin erilaisia puuroja ja laatikoita, hyvin yksinkertaista ja halpaa, että italialainen halparuoka pizza voittaa sen kuusi-nolla.

Erilaisissa tapahtumissa (Sievin Muttimarkkinat!) on kuitenkin vielä elinvoimaa - kuinka kauan? Ahlaisten markkinat oli kohtuullisen iso juttu vielä 1990-luvulla eli kohta 30 vuotta sitten... Pori Jazz tai Ruisrock on muuntautunut ja voimissaan. Mielenkiintoista on myös vapaa-ajan muuttuminen: tyhjät urheilukentät (ellei nyt puhuta kaupunkien ykköskentistä, joilla urheiluseurat toki edelleen toimivat), hyppyrimäet, kirjassa kuvattu peltoautoilu... - todella monet itsekseen tai kaveriporukassa harrastettavat jutut. Nykyään lasten toimintaan tarvitaan yleensä joku fasilitaattori: itsekseen ei mennä tai saa mennä pyöräretkelle tai nuuskimaan epämääräisiä paikkoja - eikä niitä täyteen rakennetuilla, legomaisilla omakoti-, rivitalo tai lähiöalueilla edes löydy nuuskittavaksi. Vanhemmilta piilossa tapahtuva nuuskiminen onkin siirtynyt internettiin, ja sitä on vaikeampi aidata kuin rakennustyömaita tai satamia.

"Pelle-epookki" oli kiva ja kuvaava termi 1980-90-lukujen hieman lapselliselle, pastellinsävyiselle rakennustyylille. Tälle olivat ominaisia erilaiset landiat ja kylpylät. Onhan näitä edelleen, mutta tasoa on ollut nostettava, mikä tahansa ei enä pärjää. Ihmisillä on rahaa lähteä kauemmas, jolloin Siilinjärven Fontanella tai Ikaalisten kylpylä ei välttämättä enää toimi. Mikä sitten nyt mahtaa olla lopussa? Muuttaako ilmastonmuutosahdistus (ja inflaatio, yms kurjistuminen) ihmisten matkustustottumuksia? Jaksetaanko (kehdataanko) enää lähteä mihinkään vai onko kaikki verkossa? Jopa museot tunkevat kaikenlaista digimuseopalveluihin - kiinnostavatko ne miten paljon, vai häviääkö koko kulttuuriperintö, ensin digitaaliseksi ja sitten kokonaan? Kirjassa kiinnitettiin huomiota vähän joka paikasta löytyviin kotiseutumuseoihin: kirnuja, rekiä ja puulapioita on varastoitu vähintään riittävästi. Mikä on niiden tulevaisuus? 

Kirjassa oli nostalginen ja haikeakin sävy, tai ehkä se muuttui sellaiseksi, mitä enemmän kaksikko Suomea kiersi. Hylätyt talot, liikepaikat, turhanpäiväiset elävöittämisprojektit, saastuminen: kaikki se masentaa väkisinkin. Silti monesta paikasta löytyi myös yllättävää, hulluakin aktiivisuutta ja toimintaa. Ihmiset ovat omintakeisia ja kaksivät kaikenlaista. Toki se voi johtaa myös puulusikkasyndroomaan, joka on "Pelko siitä, että historia katoaa, sekä sitä seuraava pakkomielle säilöä jokainen vanha puulusikka maakuntamuseoidn ja kestikievareiden seinille. Palautuu pohjimmiltaan kuolemanpelkoon, syvään kauhuun oman menneisyyden ja identiteetin kotoavaisuudesta."

Ei mitään vakavaa

 

Katja Lahti erosi puolisostaan pari vuotta sitten. Hänen toinen romaaninsa (ensimmäinen oli Lasitehdas, olen sen lukenut, mutta ennen blogin aikaa) käsittelee myös avioeroa, eikä voi välttyä ajattelemasta, että oma ero on potkaissut tarinan liikkeelle ja sen kirjoittaminen on ollut samalla myös oman avioeron käsittelyä. Lahti ei suoraan vertaudu omasta elämästään kirjoittajiin (en ole lukenut Knausgårdia, enkä jostain syystä aio luekeakaan), mutta näinkin suoraan oman elämän vaiheiden pohjalta kirjotetun tekstin lukeminen tuntuu jollakin tapaa tirkistelyltä, vaikka ymmärränkin lukevani romaanihahmo Juliasta, enkä Katjasta itsestään. 

Julian havainnot eroprosessista, sen herättämistä monista tunteista ja elämänmuutoksesta ovat nasevia ja varmaan moni tunnistaa niistä omia tunteitaan. Minulle maailma oli kovin vieras, enkä oikein löytänyt siitä samaistumispintaa. Toisaalta kirjallisuuden arvo on juuri toisiin maailmoihin, toisten nahkoihin pääsemisessä, ja siksi Tinder-kokemuksista oli mielenkiintoista lukea, vaikka en pysty millään tasolla kuvittelemaan itseäni samankaltaisiin tilanteisiin.

Eroprosessi on vakava, eikä kirjakaan suhtaudu siihen kevyesti. Sen sijaan nykydeittailu tindereineen tuntuu olevan paitsi kevyttä, hyvin julmaa ja jotenkin tarkoituksetonta. Baarissa tai bileissä sentään näkee ihmisen, Tinderissä nettipersoonaaei välttämättä edes ole. Miten kuvan perusteella voi pyyhkäistä ketään mihinkään, sitä ei kirja minulle avannut.

Toivottavasti Lahti jatkaa kirjoittamista. Lasitehdas oli huomattavasti parempi, huumorintajuisempi ja oivaltavampi romaani kuin tämä kakkonen. Lahden teksti on sujuvaa, ja hän tekee nokkelia, osuvia huomioita yhteiskunnasta. Hän on rohkea ja ottaa kantaa - en välttämättä ole aina samaa mieltä, mutta perusteltua, kuivalla ja terävällä huumorilla kirjoitettua tekstiä on ilo lukea.

Westend

 

Suvi Vaarlan esikoisromaani Westend kertoo lapsuudesta 1980-luvun nousukauden Suomessa ja nuoruudesta nousua seuranneessa hurjassa romahduksessa, 1990-luvun lamassa. Kirjassa liikutaan koko ajan kahdessa aikatasossa, kertoja-Elinan lapsuudessa ja toisaalta aikuisuudessa eli opiskeluajassa ja ensimmäisessä työpaikassa. Minun oli pakko tarkistaa, miten lukujen vuosiluvut menevät (sen verran kirjanpitäjän taustaa löytyy). Minusta nyttää siltä, että vuodet 2005-2006 puuttuvat. Kai ne ovat merkityksettomiä Elinan kannalta, mutta minusta ne olisi silti ollut hyvä nivoa rakenteeseen, kun kerran vuosilla lähdettiin leikkimään. Pidin kirjasta, ja se kuvaa minusta todella hyvin lama-Suomea, sitä, miten kaikki muuttui melkein yhdessä yössä, ja miten lama ei kohdellut kaikkia reilusti tai samalla tavalla. En kuitenkaan ole lainkaan varma, olisiko tarina hyötynyt kronologiasta. Kahden aikatason seuraaminen teki lukemisesta hiukan raskasta.

Elinan täytyi olla syntynyt 1970-luvun lopulla eli hän oli hiukan nuorempi kuin minä. Minä meni kauppakorkeaan aivan lama-aikana 1992. Elina lähti opiskelemaan neljä vuotta myöhemmin 1996, jolloin Suomi eli jo uutta nousua. Nokia valloitti maailmaa ja MM-jääkiekko oli voitettu. Tämä aikalaiskuva jäi minusta kirjassa hiukan varjoon. Tarinassa syöksyttiin melkein suoraan uusiin ylilyönteihin, IT-kauteen ja wap-busineksiin (joihin ei toisaalta kovasti syvennytty, niistä Soneran umts-sotkuineen olisi voinut piirtää terävämpääkin ajankuvaa).

Vaarlan kirjassa kaikki tapahtuu Elinan linssin läpi. Kirjan lopussa ollaan jo vuodessa 2007 - vasta silloin Elina alkaa lopullisesti saada omaa elämäänsä kasaan. Laman ja isän itsemurhan varjo on pitkä, sillä Elinan täytyy olla tässä vaiheessa jo melkein 30-vuotias. Tarina olisi ehkä voinut olla syvempi, jos kertoja olisi välillä vaihtunut esimerkiksi Elinan äitiin tai parhaaseen kaveriin Sandraan. Tai sitten sen olisi hajonnut - mene ja tiedä. Hyvä esikoinen, hyvä romaani, joka pisti miettimään, mitä itse kirjoittaisin 1980- ja 1990-lukujen Suomesta.

Kirjan lukujen otsikot eli romaanin kronologinen eteneminen:

1984-1988

1995-1996

1989-1990

1996 kauppakorkeakouluun

1990-1991

1997-1998

1991

1998-1999

1991

1998-2000

1992-1993

2000-2003

1993-1994

2003-2004

1994-1995

2007-

Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Toimittaja Tuula Malin on seurannut Venäjän toimia, erityisesti erilaisia maakauppoja Suomessa koko 2000-luvun ajan ja tehnyt niistä ja muistakin Venäjän vaikuttamisyrityksistä tai -mahdollisuuksista juttuja. Putinin pihapiirissä on syntynyt eräänlaisena koontina tästä aiheesta. Se on julkaistu 2020 eli siinä on jo mukana yhteiskunnan / viranomaisten havahtuminen (lopultakin), joka johti mm. Airiston Helmen omistusten tutkintaan 2018. En ala tässä referoimaan kirjaa sen tarkemmin, totean vaan sen olevan mielenkiintoinen kertomus suomalaisesta hyväuskoisuudesta - toivottavasti ei kovin suureksi osaksi tahallisesta toiminnasta. Sitäkin on pakko olla joukossa, muuten ei venäläisten kovin pehmeä kohtelu hallinnon monilla tasoilla ole selitettävissä.

Universumien tomu: maaginen kaukoputki

 

Kirjan aluksi Lyra on rouva Colterin vankina nukutettuna uneen lääkkeillä. Kirkon väki ja Lordi Asrielin väki haluavat molemmet löytää heidät ensin. Kirkko tappaakseen ja Lordi Asriel suojellakseen. Syntyy suuri taistelu. Willkin ilmestyy pelastamaan Lyraa. Hän saa Lyran pelastetuksi, mutta veitsi hajoaa palasiin. Lyra, Will ja kaksi heidän mukaansa tullutta Lordi Asrielin vakoojaa vaihtavat maailmaa ja löytävät Iorek Byrnisonin haarniskakarhun. Se auttaa heitä korjaamaan veitsen. Lopussa käydään suuri taistelu kirkon ja Lordi Asrelin joukkojen välillä. Taistelun jälkeen Lyra ja Will etsivät vielä daimoneitaan. Loppu sitoo kaikken hyvin yhteen

Will ja Lyra jäävät omiin maailmoihinsa. Heillä on tehtävä: opettaa muita, jotta tomua tulee lisää.

Koko sarja on hyvä. Hahmoja ja paikkoja on paljon ne menevät välillä sekaisin. Hieno idea kirjoittajalta keksiä että on monta maailmaaa.

Puuvillatehtaan perijä

 

Ann-Christin Antellin trilogian toista osaa sai odottaa kirjastosta monta kuukautta, mutta sieltä se aikanaan tuli. Kolmaskin osa on jo ilmestynyt ja tilauksessa - varauksia siihen on ennen minua yli 1000. Sarja siis kiinnosta monia muitakin kuin minua. Se on hienoa, sillä kirjat ovat niin perinteisiä juonivetoisia romaaneja kuin olla voi eli hyvin kirjoitetulla tarinalla on edelleen markkinansa. Kirjoja on myyty yhteensä jo yli 100 000 kappaletta, mikä on aika mahtava saavutus näinä aikoina.

Kuten etukäteen tiesin, kakkososa kertoo Jenny ja Fredrik Barkerin ottotyttärestä Martasta, joka yhdessä veljensä Matin kanssa palaa Ruotsista Turkuun. Matti menee lukioon. Martta hoitaa veljensä taloutta ja pääsee myös kansankirjastoon töihin. He tutustuvat uudelleen vanhoihin tuttaviinsa Lehtosen sisaruksiin ja tasapainoilevat uuden säätynsä ja seurapiirien sekä syntyperänsä ja vanhojen ystäviensä välissä. Olin kirjoittanut ensimmäisestä osasta kertovaan blogipostaukseeni, että toivoisin Jennyn olevan mukana kakkososassa muutenkin kuin statistina, mutta olin väärässä: Martta oli kiinnostavampi ja moniulotteisempi sankaritar kuin Jenny. 

Trilogian ensimmäisessä osassa historia tuntui joissakin kohdin hiukan oppikirjamaiselta tai päälleliimatulta, mutta kakkososassa sitä ongelmaa ei minusta ollut. Luokkanousuun liittyy edelleen ongelmia, ja Martan tasapainoilu kahden maailman välissä tuntui hyvin uskottavalta. Kirjasto sopi hänelle työpaikaksi hyvin. Voin kuvitella Antellista olleen kivaa kirjoittaa kirjasto mukaan tarinaan, onhan hän itsekin kirjastonhoitaja.

Kirjassa elettiin 1900-luvun alkua. Kansa alkoi kapinoida Venäjän sortoa vastaan, oli suurlakko ja saatiin lupaus eduskunnasta, kaikkia koskevasta äänioikeudesta. Käsiteltiin siis isoja asioita, jotka lomittuivat hienosti päähenkilöiden elämään. Martan rakkauselämä oli oikeataan niihin verrattuna vähän tylsää, mutta valitsi hän sentään oikein eli uskollisen, yrmyn ja luotettavan Juhon. Ehkä seuraavassa osassa kerrotaan, millainen talo Juholle ja Martalle Kuuvuorelle nousee. Sen verran vakoilin jo seuraavaa kirjaa, että olen tyytyväinen sen sijoittuessa 1920-luvulle. En oikeastaan olisi halunnut lukea sisällissodan ajasta, sillä se on niin synkkää aikaa. Antellin kirjojen tyyli on kuitenkin aika kepeä, ja hyvä niin.

Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

 

Turun yliopiston kultuurihistorian professori Hannu Salmi on kirjoittanut hienon kirjan Turun suuresta ja tuhoisasta kaupunkipalosta 1827. Hän on käyttnyt kirjassaan monipuolisia lähteitä eli aikalaispäiväkirjoja ja kirjeitä, kirkonkirjoja, arkkiveisuja, kämnerioikeuden muistioita, sanomalehtiä... sekä tietysti runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Turun palon on oiekastaan tutkittu yllättävänkin vähän tai ainakin Sami löytää siihen uuden, ihmiskeskeisen näkökulman. Sanomalehtitutkimus on digitoinnin myötä helpottunut olennaisesti, joten ihan vastaavaa työtä ei olisi ollut käytännössä mahdollista tehdä vielä jokin aika sitten.

Salmi kertoo palon syttymisestä ja etenemisestä ihmisten kautta. Hän aloittaa Hellmanin talon asukkaiden toimista - palohan syttyi heidän navetassaan, ja heidän toimensa on oikeuspöytäkirjoissa tarkasti selvitetty. Lisäksi hän kertoo tapahtumista katedraalikoulun oppilas Adolf Mobergin, tähtitieteiljä F. W. A. Argelanderin ja lääkäri Immanuel Ilmonin silmin. Kirjeiden tai muistelmien kautta palon aiheuttamista tunteista ja tunnelmista pääsevät kertomaan myös Emilia ja Johan Jacob von Julin, Fredrika Tengström ja Nils Henrik Pinello. Palosta on kirjoittanut aikoinaan myös Zachris Topelius, ja hänen kirjoituksissaan oleva väärinkäsitys Hellmanin talon palvelusväen huolimattomuudesta palon syttymisen syynä on kantanut pitkälle, sillä niin kirjoitettiin vielä 1900-luvulla Suomen kaikissa kouluissa luetussa Maamme-kirjassa. 

Salmi onnistuu lähteidensä ja henkilöidensä kautta viemään lukijan aivan keskelle Turun palon tapahtumia. Kirja etenee kuin romaani, on helppo eläytyä katastrofitunnelmaan. Olisi hienoa, jos kirjalle syntyisi jatkoa: miten Turku elpyi palosta. Salmi kertoo, että apua saatiin monesta suunnasta. Jälleenrakennussuunnitelmat etenivät todella nopeasti, sillä Salmen mukaan Carl Ludvig Engel oli jo syyskuussa 1827, vain parin viikon päästä palosta Turussa mittailemassa katuja ja sunnittelemassa uutta asemakaavaa. Kaupungin asukkaista peräti 3/4 menetti asuntonsa, raivattavaa oli valtavasti, puiden ja kasvien elpyminen kesti sekin - ja paitsi pääkaupunkistatus, myös akatemia oli menetetty Helsingille, joka sekin hiljensi kaupunkia ja vei väkeä muualle. Jälleenrakennusjasta löytyisi varmasti mielenkiintoisia tarinoita. Tapahtuikohan myls jonkinlaista omaisuuden uusjakoa?

Kadonnut aika

 

Luulin jostakin syystä, että Kadonnut aika on Suvi Vaarlan esikoiskirja, mutta se on jo kakkonen: esikoisen nimi on Westend (ja laitoin senkin lukulistalleni). Kadonnut aika kertoo nimestään huolimatta nykyajasta, jonka valitettavasti niin kirjan mukaan kuin oikeastikin kadotamme erilaisiin aikasyöppöälylaitteisiin, ihmissuhteiden kustannuksella. Tarinaa kerrotaan neljän eri henklön suulla vuorotellen. Ääneen pääsee tietoturvakonsultti Otto, hänen puolisonsa (tai entinen puolisonsa) Iris, Iriksen pikkusisko Alexandra ja vielä Oton hyvä kaveri Lasse. 

Otto ja Iris ovat eronneet, mikä on Otolle vaikeaa. Ero ei tosin ole ensimmäinen, suhteessa on kipuiltu aiemminkin, ja siitä seurauksena Otolle on suhteen ollessa katkolla syntynyt yhden yön suhteesta Joona-poika. Älylaitteilla, yhteisen tekemisen ja puhumisen puuttumisella on suuri syy Iriksen ja Oton eroon. Joonalla on niitä tavallisia ongelmia ruutuajan kanssa, ja tilannetta tietysti kärjistää hänen isänsä ja äitinsä osin erilainen suhtautuminen laitteisiin. Alexandra ei tiedä, mitä tekisi lukion jälkeen, ja päätyy lähtemään au pairiksi Kaliforniaan. Perheen vanhemmat ovat töissä start-upeissa, mutta haluavat pitää vielä ei-kouluikäiset tyttönsä täysin älylaitteiden ulkopuolella. Lasse taas on ollut "lapsinero", myös hukassa suuntansa kanssa lukion jälkeen, ja nyt yliopistolla tekemässä väitöskirjaansa, joka ei 10-15 vuoden jälkeenkään tunnu valmistuvan. Hän on itsekin kauhuissaan keskittymiskykynsä katoamisesta: enää ei riitä uutisten tarkistaminen kymmenen minuutin välein, vaan keskittymiskykyä ei riitä kuin neljään minuuttiin.

Kirja kysyy, oliko ennen paremmin? Ehkä ei, mutta oli ainakin eri tavalla huonosti. Ja ehkä jopa oli paremmin, nyt ongelmat ovat pään sisällä, ihmisten suhteissa tai suhteiden toimimattomuudessa - ennen ongelmat olivat hekä konkreettisempia ja helpompia ratkaista. Lasse epäilee ihmisten "tyhmentymisen", joka siis on todistettu asia, johtuvan ainakin osin siitä, ettei muistia enää tarvita. Hän ajattelee älyn rakentuvan muistin päälle. Näin uskoisin itsekin. Ei voi tehdä innovaatioita tai uusia päätelmiä, ellei osaa ja muista asioita, jolloin voi yhdistää niitä omassa päässään uudella tavalla.

Luin kirjan eilen illalla, ja aamun Hesarissa ensimmäisenä tuli vastaan oheinen artikkeli: Vastaanotolle saapuu täysin lukossa olevia nuoria: Psykologi kertoo mitä älylaitteet voivat pahimmillaan tehdä. Tuli taas kerran sellainen olo, että ehkä kaikki kännykät ja padit pitäisi heittää syvälle kaivoon.

Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissisen esikoisromaani perustuu vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa elämästä Jehovantodistajien piirissä. Kirja oli melko hyytävää luettavaa. Toki osuutensa oli kohtuullisen hirviömäiseksi kuvatulla äidillä, jolla oli kovasti vaatimuksia liittyen ulkonäköön, ei vain oikeaan uskossa elämiseen ja käytökseen. Kirja päähenkilö, Silja, päätyi lopulta kontrolloimaan edes syömistään, kun muuhun elämään ei kunnolla voinut vaikuttaa.Se taas johti syömishäiriöön ja sairaalan suljetulle osastolle. Vasta siellä hänet saatiin pelastamaan itsensä, ja se vaati yhteisön ja samalla oman perheen jättämistä.

Ulkopuolisen, maallisen, niin kuin kirja sanoi, on melko mahdotonta käisttää, millaista on olla jehovantodistaja. Toisaalta tunnetaan ylemmyyttä, koska ollaan parempia kuin maalliset, toisaalta mikään ei koskaan oikein tunnu Jehovalle riittävän tai ainakaan yhteisön vanhimmille. Jopa opiskelun pitäminen vääränä, evoluutioteorian hylkaaminen tai verensiirroista kieltöytyminen tuntuvat niin hölmöiltä, että on vaikea ymmärtää nyky-Suomessa jonkun elävän tuollaisten sääntöjen mukaan, Joulun tai syntymäpäivien kieltäminen tuntuu pikkukiusalta noihin verrattuna.

Kirja pisti miettimään vanhempien ja lasten suhteita: mitä omia käsityksiä tai uskomuksia itse syöttää eteenpäin tai mitä käytöstä/tapoja/haluja yrittää omilta lapsiltaan kieltä, ja mihin asti niin on oikeus tehdä? Ei ihan helppoja kysymyksiä kaikin osin - mietn paljon esimerkiksi on ok ohjailla lapsensa koulutuksen suuntautumista (kai aika vähän) tai vaikuttaa kaveri- tai seurustelusuhteisiin? Mikä on vaikuttamista ja mikä kannustusta? Suositeltava, rohkea ja ajatuksia herättävä esikoisteos.

 YLEn sivuilta löytyi juttu Camilla Nissisestä: Camilla Nissinen pudotti kirjeen postilaatikkoon ja katosi, jotta tuttu miesjoukko ei enää löytäisi häntä – lahkosta irtautuminen kesti 10 vuotta (yle.fi)

Harry Potter ja kuoleman varjelukset

 

Kuoleman varjelukset on Harry Potter sarjan viimeinen osa. Harry, Ron ja Hermione eivät mene kouluun tänä vuonna, vaan he lähtevät yhdessä etsimään hirinyrkkejä, eli palasia jonkun sielusta. He ovat ensin Kalmanhanaukiolla, muttajoutuvat lähtemän sieltä. He käyvät ministeriössä varastamassa Pimennolta Luihuisen medaljongin jonka he luulevat olevan hirnyrkki. Lopulta he tuhoavat sen. 

Kuolonsyöjät saavat heidät kiinni ja vievät Malfoyn kartanoon jonna Voldemot piti kutsua, mutta Dobby ehtii pelastaa lapset. Dobby kuitenkin kuolee. Harry ystävineen saa tuhottua hirnyrkit. 

Voldemort päättää hyökätä Tylypahkaan. Siellä taistellaan ja lopulta Harry tuhoaa Voldemortin ja maailma palautuu normaalinpaan päin.

Sodan ja rauhan kronikka

 

Kokeneen toimittajan Markus Leikolan "sotapäiväkirja" alkaa kolme päivä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan eli 21.2.2022. Toki sotaa on käyty jo vuodenta 2014, joten varsinaisesta sodan aloituspäivästä ei voi puhua, ja no, Putinhan aloittikin erikoisoperaation, ei sotaa. Leikola kirjoittaa joka päivä 13.5.2022 asti. Sota jatkuu, mutta päiväkirja päättyy ajatukseen siitä, että kaikki sodat päättyvät joskus rauhaan - nopeaan rauhaan Leikola ei usko.

Leikola kuvaa sotaa, sodan tapahtumia ja sitä, mitä hän niistä ajattelee. Hän myös taustoittaa paljon, kertoo historiasta, erilaisista Venäjän ja Ukrainan suhteisiin vaikuttavista henkilöistä, tapahtumista, kulttuurista... Kirjassaon paljon mimelenkiintoisia yksityiskohtia. Samalla se muistuttaa mieleen sotakevään tapahtumia. Äkkiä unohtuu, miten kaikki tapahtui, missä vaiheessa tilanne jollakin tavalla stabiloitui, miten Kiova pelastui, miten muut valtiot reagoivat... Aikalaisdokumentti on mielenkiintoinen luettava näin suurin piirtein vuosi sodan alkamisen jälkeen. Eikä nopeaa loppua ole vieläkään odotettavissa.

Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Ruotslaisen Sara Osmanin debyytti kertoo kolmesta erilaisesta nuoresta naisesta, jotka sattumalta ovat ystäviä tai ainakin heidän pitäisi sitä olla tai he ovat joskus olleet ystäviä... 

Amanda on opskellut Kauppakorkeassa ja päätynyt sen jälkeen jonkinlaiseksi konsultiksi tms. Hän on edelleen hyvin rikki pikkuveljensä itsemurhan vuoksi - pikkuveli tappoi itsensä osin yllättäen (ts. perhe luuli tilanteen jo olevan paremman). Hän juo liikaa ja bilettää, eikä selvästikään osaa kunnolla keskittyä mihinkään. Sofia on toisen polven maahanmuuttaja, valmistunut lakimieheksi ja töissä lakitoimistossa, kovassa uraputkessa. Hänellä on kova pätemisen tarve, hän on kateellinen kaikille ja näkee mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole. Caroline taas on rikkaasta ruotsalaisesta perheestä. Hänellä on varaa jättää lakiopinnot kesken ja tähdätä "influensseriksi" - hän haluaisi kirjoittaa kirjan, ja kärsii uskottavuuden puuttumisesta:  kukaan ei oikein usko hänen kykyihinsä tai edes haluunsa olla jotain vakavasti otettavaa.

Kirja etenee vuorotellen jokaisen ajatusten mukaan päästäen lukijan hyvinkin suoraan sisälle siihen, mitä Amanda, Sofia ja Caroline ajattelevat ja tuntevat. Ajatuksia ei kaunistella, teksti on raakaakin, mutta todellisen tuntuista. Vaikka kaikilla kolmella on periaatteessa asiat hyvin tai ainakin mahdollisuus muuttaa niitä siihen suuntaan, he eivät tunnu osaavan tehdä sitä. Somemaailman julmuus ja yksiulotteisuus on yksi siihen vaikuttava seikka, mutta tuskin irrallisuudesta voi vain sitä syyttää. Kirjasta tulee aika lohduton fiilis, onko maailma tosiaan näin kurja paikka. Kaikki kärjistyy Carolinen juhannusjuhlissa, ja Sofian pikkusisko kuolee aivan turhan kuoleman (tätä ei ehkä pitäisi paljastaa, mutta toisaalta se oli sen verran ahdistavaa, että ehkä siitä voi herkempiä jopa varoittaa).

Suositus ja ei-suositus - mikään hyvän mielen kirja tämä ei ole, vaikkakin ihan kiehtovasti kirjoitettu.

Suo muistaa

 

Suo muistaa on vapaana toimittajana ja tietokirjailijana työskentelevän Jenni Räinän esikoisteos. Se kertoo Juhosta, joka purkaa ilmastoahdistuksensa toimintaan ja ostaa Pohjanmaalta vanhan koulun tarkoituksenaan ennallistaa koulun maihin kuuluva suo, sekä oma, äidiltä perintömaana tullut suo. Koululle lähtee hänen mukanaan 60-vuotias eläköitynyt lastenarhanopettaja Kaarina, opiskelukaveri Tarmo, sekä Tarmon mukana kaksi naista, Viena ja Saara. Koskenniskan koululle muodostuu ekoyhteisö, ja varsinkin alussa kaikki ovat innoissaan.

Toisena päähenkilönä Juhon ohella on Hellä, joka on kylältä kotoisin, mutta toimii nyt paljon matkustavana freelance-valokuvaajana. Hänen vaarinsa on kuollut, ja Hellä tulee tyhjentämään taloa, sekä lepäämään - hänen verenpaineensa on korkea, ja matkailu ja kova työnteko on alkanut ahdistaa. Juho ja Hellä törmäävät aluksi hevoskauppojen vuoksi: Juho ostaa Hellän vanhalta kaverilta Marialta hevosen, Virvan. Hevosestaon tarkoitus koulia tilalle työhevonen.

Pikku hiljaa todellisuus ja idealismi alkavat kolista toisiinsa. Soiden ennallistaminen osoittautuu paljon kalliimmaksi ja hankalammaksi kuin mitä Juho on olettanut. Siitä huolimatta paikallinen kaivinkoneyrittäjä kaivaa koulun mailla olevan suon ojat umpeen - Juho ei kerro muille, miten iso lasku siitä tulee. Virva ostetaan, mutta vaikka porukalla on jonkinlaista kokemusta hevosista, kukaan ei ole koskaan kouluttanut hevosta työhevoseksi, eivätkä he ymmärrä, miten vaativaa ja hidasta työtä se on. Heinäsato menee pilalle, kun sääennuste ei pidäkään paikkaansa, ja heinät kastuvat kaatosateessa. Hellä puolestaan ei enää oikein löydä kylältä samaa tunnetta kuin vaarinsa eläessä. Hän alkaa ymmärtää, ettei mennyttä saa takaisin.

Räinän esikoisteos oli monella tapaa lukemisen arvoinen. Se pisti miettimään, miten hankalaa idealismi on, miten hyvät aikeet eivät välttämättä johda hyvään. Takaisin katsominen, ennallistaminen, ei tavallaan riitä. Ehkä pitäisi mieluummin katsoa eteenpäin, vaikka korjaisikin vanhaa. Esimerkiksisoiden ennallistaminen ei ole luonnon tai päästöjen suhteen yksiselitteinen juttu, sillä ainakin aluksi soista vapautuu enemmän metaania, ja puita häviää, joten hiilidioksidinielut vähenevät. Aika ristiriitaista. Pidin myös kirjan henkilöhahmoista. Kukaan ei ollut yksiselitteisesti jotain, hyvää tai pahaa, vaan heillä kaikilla oli omat vahvuutensa ja heikkoutensa. 

Sturmbock - Tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin

 

Sturmbock on Kaaresuvannossa Lapin "käsivarren" poikki kulkeva saksalaisten vuosina 1942–1944 rakentama ja linnoittama puolustusasema. Sturmbockin asema oli osa Operaatio Birkeä, joka oli saksalaisten suunnitelma Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi ja saksalaisten perääntymistien varmistamiseksi Norjaan. Alkupräinen ajatus oli turvata saksalaisten asema suomalaisten puolustuksen romahtaessa, jolloin Neuvostoliitto olisi päässyt valtaamaan eteläisen Suomen. Sturmbockin valmistuessa loppuvuodesta 1944 Suomi oli jo tehnyt välirauhan Neuvostoliiton kanssa, ja oli käynnissä Lapin sota, sillä suomalaisten piti rauhanehtojen mukaan ajaa saksalaiset pois Suomesta. Operaatio Birke linnotuksineen ja rakennelmineen toteutettiin kuitenkin lähes alkuperäissuunnitelmien mukaisesti.

Historian opiskelija Emil Kastehelmi ja maantieteilijä Aleksi Rikkinen aloittivat Sturmbockin kartoittamisen kesällä 2018. Heillä ja projektilla on internetissä oma sivustonsa Forgotten Fronts, josta löytyy kaikenlaista kiinnostavaa tietoa, sekä linkkejä muihin lähteisiin. He kiersivät tuntureita lopulta viitenä kesänä päätettyään dokumentoida kaikki Sturmbockin linnoitukset. Kastehelmi ja Rikkinen julkaisivat tutkimuksistaan ja löydöistään kirjan syksyllä 2022. Vähän tutkitusta Suomen Lapin sotahistoriasta kertovat konkreettisesti heidän tekemänsä arkeologiset ja sotahistorialliset maastotutkimukset monine kuvineen ja karttoineen. Tietoja Sturmbockin rakentamisesta, joukoista ja taisteluista on etsitty myös kirjallisista lähteistä Saksan kansallisarkistosta, Venäjän valtion sota-arkistosta sekä Suomen, Norjan ja Yhdysvaltojen kansallisarkistoista.

Kirjassa on hienosti yhdistetty löydöistä ja sotahistoriasta kertominen konkreettiseen tutkimustyöhön. Retkeily hyttysten seassa kylmää hernekeittoa syöden ei välttämättä ole aina tuntunut suurelta juhlalta, mutta toisaalta esimerkiksi aikaisemmin melkein täysin tuntemattoman Ropin viestiaseman löytäminen on takuulla ollut hienoa. Hurjaa kaiken kaikkiaan, miten paljon saksalaiset näkivät vaivaa loppujen lopuksi hyvin lyhyissä viivytystaisteluissa käytetyn taistelulinjan vuoksi. Mielenkiintoinen ja suositeltava kirja, olipa nyt sitten kiinnostunut sotahistoriasta, konfliktiarkeologiasta tai retkeilystä ja Lapin luonnosta. Kastehelmi ja Rikkinen ovat mukana myös YLE Areenasta löytyvässä dokumenttisarjassa Vaietut arktiset sodat, jaksoissa 5 ja 6 (sarjassa on kuusi jaksoa ja siinä käsitellään sekä suomalaisten että kansainvälisten asiantuntijoiden näkökulmin toisen maailmansodan tapahtumia pohjoisessa).

Elotulet

 

Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet kertoo rintasyöpädiagnoosin saaneesta kirjallisuudentutkijasta. Siitä puhutaan romaanina, ei autofiktiona, mitä en ehkä ihan ymmärrä, koska se on vahvasti syntynyt kirjailijan omien kokemusten ja niiden herättämien ajatusten pohjalta. Kirjan kirjallisuudentutkija-Elealla on filosofiaviomies Otto ja kaksi lasta, poika ja tyttö, Elliot ja Iiris, niin kuin Meretojallakin. Luultavasti ystäväpiiri ja itse tilanne on mielikuvitusta, mutta silti ollaan aka lähellä kirjailijan omaa elämää.

Elotulet tapahtuu yhden illan aikana. Vanhempien opiskeluaikaisia ystäviä on kutsuttu mökille viettämään muinaistulien yötä. Paikalla on Salma ja tyttärensä Aida, sekä lastenlääkäri Matias ja taiteilijavaimonsa Aura. Salman puoliso Veera on äskettäin kuollut koronaan. Kirja on siinä mielessä ajankohtainen, että siinä puhutaan myös pandemian ajasta ja sen herättämistä ajatuksista. Ystävät kuulevat illan aikana Elean syöpädiagnoosista. Vaikka kirjan näkökulma on Elean, myös hänen miehensä, lastensa ja ystäviensä ajatukset tulevat esille.

Ilta kestää todella pitkään. Tapahtumia on kohtuullisen vähän eli syödään, käydään patikoimassa, saunotaan ja uidaan, poltetaan kokkoa. Pääpaino on erilaisissa ajatuksissa ja tuntemuksissa. Eleaa ärsyttää, koska hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla vihainen, ärsyyntynyt tai peloissaan, vaan hänen pitäisi olla jonkinlainen reipas taistelija, joka tuosta vaan voittaa syöpänsä. Hän miettii, eivätkö ne sitten taistelleet tarpeeksi, jotka kuolivat. Syövän tai yleensäkin sairastumisen sattumanvaraisuutta on vaikea ymmärtää ja hyväksyä - "miksi sain syövän, vaikka olen aina elänyt oikein". Kirjassa kyseenalaistetaan ajatusmalli siitä, että sairauksiin on syy tai että niihin pitää suhtautua tietyllä tavalla. Taistelumetaforat (joita Hanna Meretoja on kyseenalaistanut myös pandemian retoriikassa) ovat kirjassa vahvasti kritiikin kohteina, ja ihan syystä. 

Elotulissa on todella paljon kirjallisuusviitteitä ja aika filosofista tai raskastakin pohdintaa, enkä voi välttyä miettimästä, miten aitoa se todella on. Toki varmasti monikin lukisi kaiken mahdollisen saamastaan taudista, ja toki kaikki käsittelevät sitä oman kokemushorisonttinsa kautta, ja tässä on kyseessä kirjallisuudentutkija, mutta silti... Yhteen iltaan mahtuu niin paljon pohdintaa, että se alkaa tuntua hiukan puuduttavalta. Hyvätkin ajatukset ja oivallukset, joita kirjassa ehdottomasti on, hukkuvat ajatusvirran paljouteen. Kirjassa on yli 450 sivua. Tiivistämällä se olisi luultavasti vielä vaikuttavampi lukukokemus. Rohkea kirja joka tapauksessa on, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Teksti on sujuvaa. Olisi mielenkiintoista lukea Meretojalta jokin vähemmän omakohtainen, ehkä hiukan juonellisempi kirja. Parhaimmillaan hänen ihmiskuvauksensa on kuitenkin uskottavaa ja koskettavaa, vaikka se ei minusta ole sitä han koko ajan. Osin minusta sorrutaan analysoimaan liikaa, puheesta ja ajatuksista tulee liian punnittua, hieman teatterimaista.

Opas kriisitilanteisiin

 

Opas kriisitilanteisiin oli esillä Turun pääkirjastossa lainaispisteen läheisyydessä - minulla on tapana usein vilkaista siihen nostettuja, kirjaston henkilökunnan jollakin tapaa ajankohtaisiksi katsomia kirjoja. Kirjoittaja on Ruotsin armeijan erikoisupseeri, eli jonkinlainen asiantuntija, jos nyt ruotsalaista voi kriisien asiantuntijana pitää... Kirja on kirjoitettu hyvinkin tavalliselle tallaajalle, ja osa sisällöstä onkin normaalimaalaisjärjellä varustetulle itsestään selvää.

Harjoittelun, sekä mielikuvaharjoittelun että oikean toiminnan korostaminen on sekin ehkä itsestään selvää, mutta sitä ei varmaankaan monikaan tarpeeksi tee. Me olemme esimerkiksi veneessä puhuneet siitä, miten toimitaan, jos jotain sattuisi ts. joku esimerkiksi putoaisi veteen. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan harjoteltu, enkä ole lainkaan varma, että homma menisi tositilanteessa kovin koordinoidusti. Monista muistakin ydinsotaa todellisemmista vaihtoehdoista olisi hyvä puhua enemmän, ja sopia erilaisista toimintatavoista. Mitä-jos-ajattelua, eräänlaista roolileikkiä, voisi leikkiä arjessa paljon enemmän. Kirjassa Guerrero sanoo monen kuvittelevan menevänsä erilaisia kriisejä pakoon mökille, vaikka oikeasti useimmiten olisi paljon järkevämpää varustaa koti kriisejä(kin) silmällä pitäen. Käytännön neuvot kotivaraan, veteen ja lääkekaappiin liittyen olivat yksinkertaisia ja asiallisia.

Guerrero avasi lyhyesti myös psykologisia mekanismeja ja fyysisiä reaktoita, joilla ihmiset kriiseihin suhtautuvat. Harjoittelu vaikuttaa näihinkin, koska sitä kautta tietää paremmin, miten asioihin suhtautuu joka taas antaa hallinnan tunnetta. Valmistautumisen ansiosta aivot eivät koe jotakin tilannetta hengenvaaralliseksi, jolloin ihminen pystyy toimimaan, eikä esimerkiksi lamaannu kokonaan.

Neliöhengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä: ensin neljä sekuntia nenän kautta hengitystä sisään, sitten neljä sekuntia hengittämättä, sitten ilma ulos neljässä sekunnissa - toista, kunnen olo on rauhoittunut. Tämän opin ajattelin kirjasta omaksua.

Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin

 

Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin kertoo Wienin-juutalaisesta Kleinmannin perheestä, erityisesti isä-Gustavista ja vanhemmasta pojasta Fritzistä. Perheessä oli vanhempien lisäksi neljä lasta: tyttäret Edith ja Herta, Fritz ja Kurt. Gustav työskenteli verhoilijana, perhe ei ollut erityisen rikas tai uskonnollinen. Natsien estettyä rehellisen kansanäänetyksen ja liitettyä Itävallan puoliväkisin osaksi Suur-Saksaa 1938 Kleinmannit joutuivat pulaan, niin kuin kaikki muutkin juutalaiset. Aikuinen Edith ja melkein täysi-ikäinen Herta heitettiin ulos työpaikoiltaan ja pojat kouluistaan. Gustav ei voinut enää harjoittaa ammattiaan. Perhe onnistui lähettämään Edithin töihin Englantiin tammikuussa 1939 ennen toisen maailmansodan alkua (sen jälkeenhän briteistä tulee vihollisia, joten se suunta menee kiinni). Gustav ja silloin 15-vuotias Fritz vietiin sodan alettua syyskuussa 1939, ensin Buchenwaldiin. Nuorimman, Kurtin, Tini onnistui lähettämään Amerikkaan vielä sodan aikana. Tini ja Herta asuivat pitkään Wienissä, mutta joutuivat kesäkuussa 1942 kuljetuksiin, ja heidät ammuttiin lähellä Minskiä.

Gustav ja Fritz joutuivat ankaraan työhön, mutta selvisivät osin sattumalta, osin omien taitojensa ja osin muiden tuella eteenpäin. Syksyllä 1942 Gustav määrättiin siirrettäväksi Auschwitziin. Fritz ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan, vaikka sitä pidettiin aivan hulluna - isä ja poika halusivat pysyä yhdessä millä hinnalla hyvänsä. Loppujen lopuksi se ehkä myös kannatti, sillä heillä säilyi toisissaan joku syy elää. 

Keskitysleirikuvaus oli tuttua kauheutta. Uutena asiana tuli vastaan yksi äärimmäinen hulluus natsien hullussa logiikassa: juutalaisia voitiin tarpeen tulleen "arjalaistaa". Gustav oli nimittäin päätynyt työnjohtajaksi, ja natsit kielsivät juutalaisten toimimisen esimiesasemissa. Työnjohtajat kutsuttiin koolle - Gustav oli tietysti kauhuissaan - mutta heidän käskettiinkin riistää keltaiset tähdet irti takeistaan. Heidät arjalaistettiin, he eivät enää olleet juutalaisia, sillä natseilla ei ollut varaa päästää heitä pois töistään, sillä leirin viereen rakenteilla olleen Buna-Werken tehtaan työt olivat jatkuvasti jäljessä aikataulusta.

Jeremy Dronfield on käyttänyt lähteinään Gustavin päiväkirjaa, jota tämä kirjoitti koko pitkän leireilläoloaikansa eli vuodesta 1939 vuoteen 1945, sekä Fritzin sodan jälkeen kirjoittamia muistelmia. Hän on myös haastatellut Yhdysvaltoihin pelastunutta Kurtia, sekä sinne myöhemmin Englannista muuttaneen Edithin poikaa Peteriä. Lisäksi hän on käyttänyt erilaista arkisto- ja sanomalehtimateriaalia, sekä tutkimuskirjallisuutta. Koko kirja on lähdeviitteistetty. Tarina on hieno esimerkki siitä, miten totuus on tarua ihmeellisempää: kirja on kuin romaani, mutta se onkin tositarina, erään perheen elämäkerta. Dronfield on tehnyt hienoa työtä. Kirja kertoo todellisten kohtaloiden kautta ajasta, joka oli niin hullua ja kauheaa, ettei se saisi koskaan toistua. Samalla kirja toisaalta muistuttaa siitä, etteivät nykyiset hirmuteot Ukrainassa ole mitenkään ainutlaatuisia. Tapahtumat eivät saisi toistua, mutta henkilökohtaisesti en usko ihmiskunnan kehittyvän niin, etteivätkö ne aina jollakin tavalla toistuisi. Toisaalta kaiken kurjuuden, julmuuden ja tarkoituksettoman väkivallan ohessa kirja kertoo ystävyydestä, uhrautumisesta ja oveluudesta - selviytymisestä, resilienssistä. Ihminen on onneksi kykenevä selviytymään, ja kauheudetkin loppuvat aina joskus - valitettavasti liian monen uhrin kannalta liian myöhään.

Universumien tomu: salaperäinen veitsi

 

Salaperäinen veitsi on Universumien tomu -trilogian toinen osa. Se jatkaa tarinaa Lyrasta. Lyra on tässä kirjassa päätynyt omasta maailmastaan toiseen universumiin. Hän pystyi siihen, koska Lordi Asriel oli avannut ulottuvuuksien välille reittejä. Samalla kaikki oli mennyt sekaisin mangneettikentistä säähän. Lyra seikkailee uudessa maailmassa monta päivää, kunnes löytää kaupungin. 

Kaupungissa hän tapaa Will-nimisen pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon tapettuaan ihmisen, joka oli uhannut häntä ja hänen äitiään. Hän oli löytänyt ikkunan, josta oli päässyt tähän universumiin. Universumia vaivasi ongelma, jonka takia aikuiset elivät piilossa. Ongelma oli se, että kaikkialla oli haamuja, jotka söivät aikuisilta tietoisuuden. Ne eivät vaikuttaneet lapsiin, joten lapset tekivät mitä halusivat. Lyra ja Will kulkivat ikkunan läpi pari kertaa käydessään Willin kotiuniversumissa. 

Will saa kaupungista eräältä tiedemieheltä salaperäisen veitsen. Sillä pystyy leikkaamaan mitä tahansa ja sen kantaja pystyy tekemään reikiä universumien välille. Edellisestä kirjasta tutut noidat saapuvat auttamaan Lyraa ja samalla Williä. Lyra päättää keskittyä Willin auttamiseen. Will tapaa isänsä kirjan lopussa ja saa tehtävän viedä veitsen Lordi Asrielille.

Hakoisten Anna

 

Luin historioitsija ja kirjailija FT Riikka-Maria Rosenbergin haastattelun kirjastossa Eeva-lehdestä. Hänen puolisonsa on Hakoisten kartanon nykyinen isäntä Max Rosenberg. Haastattelussa kerrottiin paitsi Hakoisten kartanosta ja sen sisustamisesta myös Riikka-Marian kirjailijanurasta. Laitoin Hakoisten Annan tilaukseen, sillä historialliset romaanit, varsinkin historian koulutuksen saaneiden kirjoittamina, sattuneesta syystä kiinnostavat.

Hakoisten Anna sijoittuu noin 1760-luvulle. Kirjan alussa Anna Magdalena Lilliebrunn menee naimisiin tai hänet oikeastaan naitetaan naapurikartanon Hakoisten Karl Gustaf Ugglalle. Kartanoiden välille haltaan tiukat siteet, sillä myös Annan pikkuveli ja Karlin pikkusisko naitetaan toisilleen. Henkilöt ovat pitkälti todellisia, oikeita Hakoisissa eläneitä henkilöitä. Heistä on pitkä listaus kirjan alussa, ja siinä on myös kerrottu, ketkä ovat täysin fiktiivisiä. Tarinassa on paljon "totta", siis lähteisiin perustuvaa, mutta henkilöiden väliset tunteet ja suhteet on tietysti kuviteltu. Kirjan lopussa Rosenberg avaa aika tarkasti, mihin hän on tarinansa perustanut. Se oli hyvin mielenkiintoista ja antoi tarinalle omalla tavallaan lisää syvyyttä.

Romaanin juoni on aika perinteinen ja tylsäkin. Henkilöt jäävät hiukan vieraiksi, heidän sydänsurunsa ja koettelemuksensa eivät erityisesti kosketa. Kartanoelämän ja -ympäristön, 1700-luvun maalaisseurapiirien kuvaus on muuten viehättävää, ja ammattihistoriantutkija osaa tehdä sen sujuvasti. En tiedä, olivatko Kaari Utrion kirjat sitten "rouvaspornoa", niin kuin niitä aikanaan haukuttiin, mutta vetävämpiä juonikuvioita hän osasi kirjoittaa. Tarinan perustaminen todellisiin henkilöihin on uhka ja mahdollisuus: siinä tuntee ehkä saavansa tarinaan todentuntua ja oikeita lähteitä, mutta samalla (ehkä) kahlitsee mielikuvitustaan liiaksikin.

Kirjan sanotaan aloittavan Hakoisten naiset -sarjan. Vaikka en voikaan sanoa kirjan olleen mikään käänteentekevä lukuelämys, laitan kyllä seuraavankin lukulistalle. Rosenbergin huolelliselta vaikuttava taustatutkimus ja rehellinen tapa kertoa lähteiden käytöstään vakuuttivat - ammattimaista työtä! Ehkä henkilökuvauskin paranee jatkossa, kun kokemusta kirjoittamisesta tulee lisää.  

Ohessa vielä linkki:  Ylen juttu Hakoisten kartanosta. Se avaa mukavasti Hakoisten kartanon historiaa.

Universumien tomu: Kultainen Kompassi

 

Kultainen Kompassi on ensimmäinen osa Universumien Tomu -trilogiasta. Sarja kertoo Lyrasta, joka saa suuren tehtävän daimon Pantalaimonin kanssa. Daimon on olento, joka jokaisella ihmisellä on tässä todellisuudessa. Daimon on yhteydessä omistajaansa. Lapsilla daimon pystyy muuttamaan muotoaan, mutta aikuisilla ei. Lyra on asunut tähän mennessä koko lapsuutensa Jordan Collegessä. Se on koulu. Suurin osa oppilaista on poikia. Lyra ei ole varsinaisesti oppilas, vaan enemmän asukas. Joskus kuitenkin joku tiedemies on yrittänyt opettaa Lyraa, mutta opetus on ollut katkonaista ja hajanaista. 

Lyra tapaa vieraita rehtorin asunnossa. Yksi vieraista on rouva Colter. Lyra pitää Colterista heti. Rouva Colter haluaa Lyran apulaisekseen. Samalla hän opettaa Lyraa. Collegen rehtori antaa Lyralle Aletometerin eli symbolintulkitsijan. Samaan aikaan lapsia katoilee ympäri maata. Lyra saa paljon vaatteita ja tietoja rouva Colterilta. Eräissä juhlissa hän saa kuulla joiltakin vierailta mitä, rouva Colter tekee oikeasti. Lyra karkaa häneltä ja tapaa gyptejä eli veneihmisiä, jotka kulkevat veneillä suurimman osan matkoistaan. He ovat menossa gyptien tapaamiseen suolle. Siellä päätetään lähteä pelastamaan kadonneita lapsia. Lyra pääsee mukaan. Niin jännä seikkailu päätyy pohjoisen jääkentille.

Mielestäni kirja kertoo tapahtumista realistisen tuntuisesti. Asioita kuvaillaan tarkasti. Kirjasta on ehditty tekemään jo elokuvakin. Elokuva ei ollut menestynyt, ja siksi siitä ei tehty jatko-osia. Kirjoista on tehty myös sarja. Se oli menestyneempi. Se on HBO Maxissa.

Kohtaus

 

Viisikymppinen mies on palaamassa perjantai-iltana kotiinsa työmatkalta. Hän poikkeaa huoltoasemalle tankkaamaan ja kahville, sekä polttamaan vielä yhden salatupakan. Ollessaan lähdössä hän saakin huoltoaseman takapihalla autossa istuessaan sairauskohtauksen. Hän ei pysty liikkumaan ollenkaan, ja hän olettaa saaneensa aivoinfarktin. Hän näkee auton peittyvän lumeen, mutta ei pysty mitenkään ilmaisemaan olevansa autossa ja pyytämään apua. Kännykkä soi, kunnes akku loppuu.  Vain autoradio jatkaa soittaen suomalaista pop-iskelmää.

Kirja on aikamoista tajunnanvirtaa. Päähenkilö pohtii elämäänsä, perhettään ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Hänen ei tarvitse käyttää sordinoa mielipiteissään, joten ne ovat huomattavan kärkkäitä osuen aika usein maaleihinsa. Osa pohdinnasta on oivaltavaa, osa aika hajanaista. Taustalla on pandemian maailma eli huoltamon kassatyttö maskeineen. Epäselväksi ei jää, mitä mieltä kirjoittaja on idiotismista, joka maailman koronan myötä valtasi.

Radiossa on päähenkilön epäonneksi auki luultavasti Radio Suomi. Iskelmistä on katkelmia tekstin seassa. Kanavan kuuntelemista tauotta perjantaista sunnuntaihin voi kyllä pitää aikamoisena lisärangaistuksena. Sunnuntaina mies lopulta keksitään, kun kassatyttö soittaa hinausauton hoitamaan tiellä olevan, lumeen peittyneen auton pois. Mies pääsee sairaalaan, selviää - ja joutuu kuuntelemaan lisää radiota.