Dora, Dora

 

Vielä yksi Heidi Köngäs tammikuussa luettuihin kirjoihin. Dora, Dora oli Finlandia-ehdokkaana 2012, mutta itse pidin maanläheisemmistä Sandrasta ja Mirjamista enemmän... Dora, Dora viittaa Mittelbau-Dora keskitysleiriin, jonne 1943-44 tuotiin vankityövoimaa työskentelemään maanalaisiin tunneleihin ahdetussa tehtaassa, jossa tuotettiin / kehitetiin V-1- ja V-2 -raketteja tai pommeja. Kirja kertoo Natsi-Saksan varusyeluministeri Albert Speerin matkasta Lappiin jouluna 1943 - tällaisen matkan Speer todella teki, jonkinlaisen tarkastusmatkan Petsamoon Kolosjoen nikkelikaivokselle.

Dora, Dora rakentuu Köngäkselle ominaisesti useamman henkilön "puheenvuoroin". Ääneen pääsevät Speerin lisäksi hänen sihteerinsä Annemarie, suomalainen tulkki ja seurueeseen kuuluva saksalainen taikuri. Taikurin merkitystä en oikein ymmärrä, en sen paremmin seurueessa yleensä kuin kovin tarpeellisena kertojan äänenäkään, mutta antaahan hänkin yhden kuvan tapahtumiin korostaen koko retken surrealistisuutta. Annemarien osuudet ovat kiinnostavimmat, sillä niissä kuvataan hienoovaraisesti, miten ihminen ohjautuu tekemään jotain näkemättä (tai haluamatta nähdä) kokonaisuutta, ja miten kulissi alkaa kaatua (tai totuus on pakko nähdä). Annemarie on ollut Speerin oikea käsi jo kauan, kokenut tehtävänsä ja Saksan asian tärkeäksi, mutta nyt hänen on pakko myöntää, että on menty liian pitkälle, eikä Saksan tulevisuus olekaan mahtava, niin kuin hän luuli. Aika kauan se häneltä kesti, on pakko sanoa!

Olen ehkä liian yksioikoinen ihminen, että olisin oikein pitänyt tästä kirjasta. Se oli liian outo: tavallaan totta (koska Speer kävi Lapissa, koska toisen maailmansodan kauheudet ovat totta), mutta samalla unenomainen, koska ei voi tietää, mitä Speer ja muut todella miettivät tai miettivätkö mitään.

Mirjami

 

Sandra-romaanin itsenäinen jatko-osa Mirjami kertoo Jannen ja Sandran perheestä toisen maailmansodan vuosina. Pojat ovat rintamalla. Kirja keskittyy kotirintamaan, ja antaa perheen keskimmäisen tyttären Mirjamin lisäksi äänen myös äiti-Sandralle, sekä vanhemmalle siskolle Annikille ja nuoremmalle Soilille. Kirjoitustyyli on siis sama kuin Sandrassakin, ja se toimii tässä yhtä hyvin.

Köngäksen vahvuuksia ovat sekä henkilö- että miljöökuvaus. Mirjamin mukana pääsee toisen maailmansodan tunnelmaan. Sota-ajan ankeuden lisäksi iloakin löytyy, mutta kovasti sitä saa etsiä nälän, jatkuvan pelon ja sairauksien varjostamassa maailmassa.

Punaorvot

 

Palautettujen hyllystä tarttuu matkaan Anneli Kannon Punaorvot. En tiedä, voiko 1918 sodan traagisesta ja kärjistetystä kuvauksesta sanoa, että kirja oli helppolukuinen, mutta omalla tavallaan se sitä oli. Ehkä kauheutta oli niin paljon, että henkilöt jäivät hiukan paperisiksi. Heihin ei kiintynyt. Taustaa, henkilöiden historiaa ennen sisällissotaa valotettiin jonkin verran, mutta ei mielestäni riittävästi, jotta se olisi kunnolla avannut heidän motiivejaan. He jäivät hieman anonyymeiksi köyhiksi työläistaistaisiksi henkilöiksi, joiden kohtaloksi tuli kärsiä suurtä vääryyttä sisällissodan jälkeen.

Nimensä mukaisesti Punaorvot käsittelee "punaleskien" lasten pakkohuostaanottoa sodan jälkeen. Lapsia tosiaan vietiin äideiltään ts. perheistä, joissa isä oli kaatunut sisällissodassa tai kuollut vankileirillä. Määrä oli hurja, jopa tuhansia, mitä en aikaisemmin tiennyt. Vaikka lapsia virallisesta vietiin "vahvistumaan maalle", heidät haluttiin samalla erottaa perheestään uudelleen kasvatettaviksi. Perheille ei kerrottu lasten osoitteita, ja sisarukset erotettiin toisistaan. Näin myös kirjan Lahja ja Ilona.

Lahja joutuu hyvin huonoihin oloihin: häntä kuritetaan ja kohdellaan käsittämättömän säälimättömästi. On vaikeaa kuvitella ihmisten pystyvän lastenkin kohdalla, mutta yllättävästi ihmiset aina kaikkina aikoina kaameuksiin pystyvät. Ilona taas pääsee kuin ottolapseksi, hänestä pidetään huolta, otetaan omaksi lapseksi. Ero lasten kohtelussa on häiritsevän osoitteleva. Kuvataan aivan ääritapauksia, ja paljon on varmasti mahtunut tämän skaalan välille.

LAsten äiti Helmi ryhdistyy lopulta hakeman lapsiaan, mutta sitä ennen hänen tarmonsa on kokonaan hukassa - ärsytävän hukassa, on pakko sanoa. Siksikään kirja ei jotenkin oikein kolahda, Helmin käytös harmittaa lukijaakin, eikä vain hänen poikaansa Aarretta. Aarren kohtalo jää auki, mutta hänelle lienee luvassa lisää surkeutta, sillä hän on kirjan lopussa matkalla kohti Neuvostoliiton rajaa ja uutta elämää.

Semisuositus. Orpolasten kohtelun esille tuominen on tärkeää, mutta kaunokirjallisena teoksena tämä ei minusta ole paras mahdollinen. On myös mielenkiintoista, että toisen maailmansodan aikaan sorruttiin tavallaan samantapaiseen lasten kohteluun, kun heitä lähetettiin turvaan Ruotsiin. Heitä ei tietysti viety perheistään pakolla, mutta silloinkin sisarukset erotettiin toisistaan, mikä tuntuu aivan käsittämättömän julmalta.

Sandra

 

Sisällissodan kuvausta Heidi Köngäkseltä. Kolme kertojaa, hyvin karua ja köyhää arkea. Sandra joutuu isänsä kuoltua veljineen huutolaiseksi. Kirjassa ei kerrota, näkeekö hän enää koskaan veljeään, muita sisaruksiaan tai äitiään - he vain katoavat. Sandra löytää hyvän miehen, Jannen ja he saavat kovalla työllä oman torpan perheelleen. Janne joutuu kuitenkin puolivahingossa sisällissotaan ja melkein kuolee vankileirillä. Ei auta, vaikka kylän isännät ja suojeluskuntakin antavat hänestä hyvin positiivisen lausunnon: silti vieraat, tuntemattomat miehet tuomitsevat hänet valtiopetoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan. Armahdus tulee, mutta kotiin saapuu pelkkää luuta ja nahkaa. Onneksi hän siitä vielä toipuu, ja Sandra saa toivottavasti lisää onnellisia päiviä.

Sandran ja Lyytin, Jannen siskon, äänet olisivat minusta riittäneet. Kolmas kertoja, Klaara, jonka mummi Sandra oli, ei tuo tarinaan minusta oikein mitään lisää. Lyytille olisi mieluummin voinut antaa enemmän "puheenvuoroja".

Kerronta on sujuvaa ja koskettavaa. Naisten näkökulma tulee vahvemmin esille kuin Linnan Pohjantähdessä. Sandran elämässä ei ole mitään kovin ihmeellistä tai erikoista, mutta kertomisen arvoinen se ehdottomasti on. 

Minne katosi Antti Järvi

 

"Keväällä 2020 toimittaja Antti Järvi sai puhelun sedältään, jota vaivasi oman isoisänsä kohtalo. Tämä Antti Järvi (s. 1882) jäi talvisodan päättyessä kotiinsa Jaakkimaan, Laatokan Karjalaan, kun muu perhe lähti evakkoon. Välirauhan aikana tuli muutama kirje, sen jälkeen miehestä ei kuultu enää koskaan. Antti Järvi alkoi selvittää kaimansa tarinaa. Syntyi romaanin lailla avautuva teos, joka kartoittaa niin sodanaikaisen Suomen mielenmaisemaa kuin nykyihmisen toivetta tuntea taustansa. Teos sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon."

Kopioin kirjan esittelyn suoraan kustantajan, Gummeruksen, sivuilta. Antti Järven tarina kertoo tosiaan paljon enemmän kuin vain isoisästä: se laajentaa käsitystä mielialoista ja politiikasta Suomessa ennen toista maailmansotaa. Poliittinen ilmapiiri oli kova, omalla tavallaan polarisoitunut niin kuin nytkin. Myytti yksituumaisesta kansasta on pitkälti totta, mutta ei suinkaan kokonaan. Vasemmistoa vainottiin, eikä siinä mielessä ole ihme, että joku ajatteli kokeilla onneaan Neuvostoliiton puolella - vaikka se sitten virheratkaisuksi osoittautuikin. Se ei silti tarkoita, että Suomessa olisi kaikki ollut hyvin ja oikeudenmukaista.

Antti Järvi kirjoittaa monen nykytietokirjailijan tapaan paitsi tutkimuksen tuloksista myös niihin johtavasta työstä. Pidän tästä tavasta kirjoittaa, samoin ähdeviitteistyksestä, joka kuitenkin on hoidettu poikkeuksellisen huomaamattomasti sivunumeroiden avulla ts. lähdeviitteitä ei tekstin seassa ole lainkaan, mutta silti ne löytyvät kirjan takaa tarkasti. Teksti on sujuvaa, dekkarimaistakin. Ainoastaan kirjan keskivaiheilla olisi jonkinlainen sukupuu tai kaavio voinut helpottaa, sillä siinä kuvattiin kovin monen jotenkin toisiinsa ja Antti Järveen liittyvien ihmisten kohtaloita.

Vahva suositus tälle kirjalle! Itse lainasin kirjastosta, mutta täytynee pitää silmät auki, jos teos tulisi jossakin kirja-alessa vastaan :).

Tango Frisk

 

Heidi Köngäkseltä olen aikaisemmin lukenut ainakin Hertta-romaanin, joka siis nimensä mukaisesti kertoo Hertta Kuusisesta. Nyt laitoin tilaukseen Sandran, johon Tango Friskissä kaukaisesti viitattiinkin. Köngäs on ottanut romaaniensa aiheita omasta suvustaan, mutta kirjat ovat silti fiktiivisiä - eihän hän voi tietää, mitä nämä ovat ajatelleet, ja tuskin teotkaan menevät suoraan yksiin "totuuden" kanssa. Ehkä tätä samaa ideaa voisi itsekin toteuttaa...

Pidin kovasti Köngäksen tavasta kuljettaa tarinaa vuorotellen eri minä-kertojien kautta. Vain Jalmar, Faari, kuvataan vain vaimonsa Alinan ja lastensa äänillä. Hän määrää kaikesta, mutta kirjassa hänen äänensä ei kuulu. Ehkä hänen näkökulmastaan saisi oman romaaninsa.

Skutsi

 

Päivi Lukkarilan ei kelvannut kustantajille, joten hän julkaisi sen oman Nokkahiiri-kustantamonsa kautta. Sitten se voitti Finlandia Junior -palkinnon. Aikamoista. Nuorten romaanissa seikkaillaan skutsissa ilman puhelimia, kerrotaan kauhutarinoita ja päädytään itsekin sellaiseen, tavallaan, kun oppaana toimiva Erä-Jorma yllättäen kuolee.

Skutsi on tietoisesti suunnattu vähän lukeville nuorille, enemmän vielä pojille. Suurin osa päähenkilöistä on poikia, kaikkikin... Tarina etenee vuorotellen eri minä-kertojien kautta. Se on toimiva ratkaisu. Henkilöistä tulee läheisempiä, heidän ajatusmaailmaansa voidaan avata suoraan ja tarinaan saadaan hiukan erilaisia näkökulmia. Kirja on nopeasti luettu. Minusta tarinasta olisi voinut kehitellä monimutkaisemman ja pidemmän, mutta kohderyhmä ei sitten olisi enää ihan sama. Toivottavasti kohdeyleisö löytää kirjan. 

Mielinkielinliemi

 

Hieno uudenvuodentarina! Michael Enden värikäs kieli on suomennettu upeasti. Tarina on suunnattu lapsille, mutta se kuuluu niihin lastenromaaneihin, joissa ei aliarvioida lapsilukijaa, ja joka siksi toimii aikuiselle vähintään yhtä hyvin. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että olin osan juonenkäänteistä jo unohtanut (enkä ollut varmaan samalla tavalla edes osannut kirjan sanallisesta ilotulituksesta nauttia).

Mahtava kirja, jolla on edellytyksiä klassikoksi (ehkä se sitä onkin). Tästä voisi tehdä myös riemukkaan kuunnelman, kun hahmot saisivat oman äänen.

Meren ja veren liitto

 

Veli venäläisen aseet ovat muuttuneet, mutta sota ei - siviilejä kohdellaan Ukrainan sodassa samoin kuin 1700-luuvn isovihan aikaan, jolloin kasakat yrittivät hävittää koko Pohjanmaan. Romaani rakentuu tämän hävityksen, erityisesti Hailuodon joukkomurhan ympärille. 

Raa'asta ympäristöstään huolimatta kyseessä on melko tavanomainen rakkausromaani. Petyin juoneen tai pääparin tarinan käsittelyyn. Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltojen sisällissotaan kietoutuvaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinaan tämä jää kovin kalpeaksi yritelmäksi. Isovihan ajasta voisi varmasti kirjoittaa koskettavammin, aidommin. Alasalmen sanavalinnatkaan eivät olleet kaikin osin minusta kovin osuvia, vaikka elinolojen ja auinympäristöjen ympäristön kuvaus vakuuttikin. Tämä on ehkä sellaista toisaalta-toisaalta, kieli oli kuitenkin värikkäämpää ja hausekmpaa luettavaa kuin esimerkiksi R.M. Rosenkrantzin 1800-luvun historialliset romaanit eli pidän kuitenkin tästä tyylistä enemmän. Jotain jäi silti puuttumaan, jotta kirja olisi todella koskettanut tai vaikuttanut.