Puuvillatehtaan joulutarinat

 

Herttainen joulukirja! Tarinat ovat hyvänmielen kertomuksia joulun hengessä. Puuvillatehdas-sarjan ihmisistä lukisi mielellään enemmänkin. Toivottavasti Antell palaa heihin vielä jossakin vaiheessa. Naantalin Örndahlin ruukkimiljöön ja Turun tai Littoisten kuvaus toimii hienosti. Tarinoissa pääsee etisaikojen joulutunnelmaan.

Linnaelämää keskiajan Suomessa

 

Osallistuin Turun yliopistossa Elise Pihlajaniemen vetämälle linnakurssille. Hän on pitänyt kurssin ainakin kerran sen jälkeenkin, ja kirja Linnaelämää keskiajan Suomessa pohjautuu vahvasti kurssin luentoihin. Kyseessä on siis tietokirja, huolellisesti lähdeviitteistetty yleisteos Suomen linnoista. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Se sisältää paljon tietoa helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on kaunis, siististi taitettu ja kuvitettu. Se alussa kerrotaan keskiajasta ja elämstä linnoista yleisesti, eri teemojan kautta ja loppuosassa on tarkemmat esitelyt Suomen keskiaikaisista linnoista. Loppuosaa en jaksanut yhtä tarkasti lukea, siinä on sen verran toistoa alkuosaan nähden , mutta hakuteoksena se puoltanee paikkaansa. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla sen raju lyhentäminen ja esimerkiksi kuvien lisääminen eri linnoista.

Hienon ja kiinnostavan kirjan on Elise tehnyt! Se on saanut myös mukavasti julkisuutta eri lehdissä, ja arvostelut ovat pääsin kiittäviä. Yle Areenastakin löytyy Elisen haastattelu aiheeseen liittyen.

Hyeenan päivät

 

Hyeenan päivät on määritelmän mukaan autofiktiota. En jaksa lukea tarkkaa määritelmää, mutta kuvittelisin, että kirjan naisen kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat hyvin pitkälti suoraan Saara Turusen omia. Kaikkea hän tuskin elämästään kertoo. Päähenkilön, lasta yrittävän ja odottavan naisen kautta kerrotaan myös ristiriidoista omien vanhempien kanssa, erityisesti äidin. Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjailijan äiti suhtautuu kirjaan, sillä äidin ja tyttären suhteesta annetaan surullinen kuva - äiti on selkeästi yksi syy siihen, että tytär pohtii omaa onnistumistaan äitinä. Tähän voi kyllä itsekin samaistua, varmaan jokainen vertaa itseään vanhempana omiinsa riippimatta sitä, miten onnistuneina näitä pitää.

Hyeenan päivät on tarkasti ja terävästi dokumentoitua tekstiä lapsen hankintaa pohtivan naisen elämästä. Koronan aikaansaama poikkeustila tuo kirjaan oman mausteensa. Samalla se on kasvukertomus. Raskauden aikana ikään kuin varmistuu, että tämän lapsen haluaa. Lapsen synnyttyä imetys nousee tässäkin tarinassa suureen rooliin. Suomessa sen onnistumisesta tunnutaan tekevän jonkinlainen kilpailu. Se on surullista. Itsekin suhtaudun siihen edelleen jokseenkin kaksijakoisesti eli olen omasta "onnistumisestani" tyytyväinen, se teki hoitamisesta pullojen lämmittämistä helpompaa. En silti koskaan ollut kovin luonteva siinä ja varsinkin ensimmäisellä kerralla lehmämäisyys arsytti, lapsi tuli jotenkin liian lähelle, eikä maito edes aina syystä tai toisesta kelvannut, mikä raivostutti. Mitäköhän hyeena olisi tehnyt? Sysännyt hankalan pentunsa kauemmas ja imettänyt toista?

Autofiktio lajina on minusta hiukan tylsä. Se pistää turhan paljon keskittymään kirjailijaan, miettimään, mikä on ns. totta ja mikä sitä fiktiota. No, riippumatta siitä kirjassa on paljon hyvää pohdintaa ja se tuo esille, miten lapsen saamisesta on saatu kovin hankalaa. Eikö voisi vain ajatella, että oma lapsi kasvaa siihen ympäristöön ja tapoihin, missä perhe elää? Hän on se tulokas, joka opetetaan tavoille, ei pomo, jonka vuoksi kaikki muuttuu.

Valkea lilja

 

Ehkä olen vaan vanha tämän tyylilajin kannalta liian vanha, mutta minusta kirja oli tylsä. Tarina toistaa romanttisen romaanin perusjuonta, jossa nuorella kauniilla tytöllä on useampi kosija, joista sitten jonkinlaisten vaikeuksien ja/tai väärinkäsitysten jälkeen löytyy se oikea. Kirjassa liikutaan pääasiassa Italiassa, Firenzessä ja sen ympäristössä. Aikakauden kuvaus lienee huolellista, mutta jotenkin päälleliimattua. Kieli on kovin kliseistä ja tylsää. Mitään sivujuonta ei oikeastaan ole, mukana matkalla oleva fammu jää tarinassa luonteettomaksi statistiksi, vaikka hän on syy siihen, että sankaritar-Lily pääsee Italiaan. Sama koskee mukana matkustavaa Procopén pariskuntaa. Heistä olisi voinut saada jotain syvennystä juoneen - ehkä. Samoin kirjeenvaihdosta Suomeen. Suomessa voisi esmerkiksi sisarille tapahtua jotain samaan aikaan, kun Lily on Italiassa. Kirjan lopussa kerrotaan suoraan suunta sarjan seuraavalle osalle. Saman olisi minusta voinut tehdä luontevammin kirjeiden kautta, lopussa se töksähtää kovasti.

Miespuolisia partnereita sankarittarelle on kirjoitettu kolme: Suomessa odottava kiltti ja kunnollinen, tympeä ja itseriittoinen italialainen ja salaperäinen ruotsalainen. Tästä jo voinee arvata, kenelle Lilyn sydän lopulta kuuluu.

Luin kirjan aika vauhdilla loppuun. Jotenkin en kyennyt eläytymään sen kuvaamaan ympäristöön, vaikka sitä oli monessa kohtaa kuvattu melkein tuskallisen pikkutarkasti. Antellin kannattaisi ehkä lukea Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta. Siinä puhutaan minusta hyvin ympäristön kuvaamisesta: pitää miettiä, mikä on juonen kannalta tärkeää ja mikä ei ts. liian tarkka kuvaus vie sivupoluille, jolloin juoni vesittyy ja hukkuu.

Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

 

Fanifiktiota! Lucy Maud Montgomeryn luoma Emilia Byrd Starr menee kolmiosaisen tyttökirjasarjan lopussa naimisiin Teddy Kentin kanssa. Tässä kirjassa kuvataan hänen avioliittoelämänsä alkua. Hänellä on vaikeuksia yhdistää aviovaimon askareet ja kirjailijan työt - pikkurouvuus ja taiteilijuus. Hän ei myöskään tiedä, haluako lapsen vai ei. Kirjan kieli on "montgomerymäistä", mutta tarina itsessääm on jotenkin kovin sovinnollinen. En oikein tunnista Emiliaa siitä. Luulisin, että hän ymmärtäisi paremmin, että lapsista voi kasvattaa itselleen sopivia, ja että heidän kanssaan touhuaminen on polttoainetta kirjailijuudelle ja mielikuvitukselle. Kirjan Ilse vastaa enemmän omiakin kuvitelmiani Ilsestä.

Emilian jatkotarina oli mielestäni varsin tylsä. Ei se varmaan näin mennyt! Oikeasti he lähtivät ensin pariksi vuodeksi New Yorkiin, palasivat sitten Autioon taloon ja täyttivät sen muutamalla lapsella ja lastenhoitajalla. Emilia sai kirjoitukseensa lisää syvyyttä ja huumoria perhe-elämänsä kautta ja Teddy tuli kuuluisaksi erityisesti lasten muotokuvamaalarina. :) :)

Joillekin senkun sattuu

 

Kirjaston eteisestä nappasin mukaan vanhan nuortenkirjan:Joillekin senkun sattuu. Se on jatkoa Jotkut senkun häipyy -romaanille, jonka olen "oikeamman ikäisenä" lukenut, ja joka minulta löytyykin kirjahyllystä. Jatko-osaa en mielestäni ollut aikaisemmin lukenut, tai ainakaan en sitä muista - mikä voi johtua myös siitä, että ensimmäinen, vanhempien avioerosta kertova osa oli parempi.

Erotarina jatkuu täsäkin, sillä kirjan kertojapäähenkilö Madde Jonas-pikkuveljineen ja äiteineen muuttaa äidin miesystävän luo. Tällä on myös Yvonne-tyttö, johon pitää tottua. Nuorten 1970-luvun peruskoulumaailmassa ei ole kännyköitä, sen sijaan varataan lankapuhelinta iltaisin, mutta muuten murheet ja käytös kuulostavat aika tutuilta. Eivät ihmiset niin kauheasti muutu, vaikka tekniikka ja mailma muuten muuttuukin. Inkluusiosta ja muusta hankehumpasta huolimatta koulumaailma tuntuu edelleen tutulta. Vapautta 1970-luvun  nuorilla taisi olla nykynuoria enemmän. Kukaan ei voinut seurata kännykästä, missä sitä oikein liikuttiin.

Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Espanjalaisen toimittajan Antonio Iturben tositapahtumiin perustuva romaani Auchwitzin perheleirissä toimineesta kirjasttosta ja sen kirjastonhoitaja-Ditasta. Iturbe oli ensin sattumalta törmännyt mainintaan kirjastosta. SItten hänelle selvisi, että sen kirjastonhoitaja oli edelleen elossa ja asui Israelissa. Kirja perustuu osin haastatteluihin, osin muuhun tutkimukseen, ja sen lopussa kerrotaan hieman enemmän Ditasta (ohessa linkki Wikipediaan, hänellä on myös omat sivunsa) ja muista romaanin hahmojen esikuvista. 

Auschwitz- tai holokaustikuvaus on rankkaa ja kamalaa, ei kai se muuta voi olla. Kauhujen keskellä on silti koko ajan toivoa. Rohkeat ihmiset pyrkivät pitämään jonkinlaista järjestystä, järjestämään pieniä onnen ja "tavallisuuden" pilkahduksia leirin kauhun keskelle. Kuolemaa ei pääse pakoon, mutta melkein mahdottomissakin olosuhteissa voi yrittää elää edes hiukan paremmin.

Dita itse on romaanissa parasta, ja häntä ei ole tarvinnut keksiä. Hän on edelleen (2025) elossa, asuu Israelissa ja käy säännöllisesti Prahassa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä hän on Gazan sodasta ja ISraelin nykypolitiikasta, sillä kuvittelisin suunnan olevan ihan muuta kuin mitä hän tai hänen edesmennyt miehensä, myös Auschwitzista selvinnyt Otto sodan jälkeen toivoi. Ditan tarina käynnistyy mielestäni hiukan hitaasti, ja kertoessaan myös muiden joidenkin muiden vankien kohtaloista kirja on hieman hajanainen. Ditan hahmon vuoksi kirja jää mieleen. Se muistuttaa toivosta, kyvystä kestää, antaa anteeksi, mennä eteenpäin elämässään - se on tärkeää. 

Pieni matkalaukkumies - tarinoita lastensuojelun kauneudesta

 

Hannaleena Immonen on kirjoittanut kauniin kirjan kamaluuksista, joita lapset erilaisissa perheissä kohtaavat - ja samalla rakkaudesta, jota perheissä on, vaikka se ei aina vaikeuksia voitakaan. Kirja tarjoaa pienen kurkistuksen hyvin erilaiseen arkeen, kohtaloihin, joihin ei tavallisessa elämässä joudu tutustumaan. On vaikea ymmärtää, miksi lastaan rakastava ja tästä hyvää huolta pitävä äiti kaikesta huolimatta ratkeaa uudelleen huumeisiin. Joillekin arjen hoitaminen (siivoaminen, ruoanlaitto, kaupassakäyminen puhumattakaan työntekemisestä) on hallitsematonta, vaikka siihen tarjotaan apuakin. Sitä on vaikea ymmärtää. Immosen "sossutäti" pyrkii näkemään hyvää ja auttamaan. Se on raskasta ja vaikeaa, mutta onneksi työ tarjoaa onnistumisiakin.

Suomessa kaikki pääsevät kouluun ja tavallaan kaikilla on mahdollisuus päästä elämässään eteenpäin. On se silti toisille huomattavasti vaikeampaa, ja se olisi meikäläisten hyväosaisten syytä muistaa.  

Rikas, rakas, köyhä, varas - rahanjako parisuhteessa

 

On hyvä, että parisuhteen raha-asioista puhutaan. Ilmeisesti turhan suuri osa ihmisistä ei ymmärrä, että avioliitto on taloudellinen asia, ei pelkkä rakkauden ja sitoutumisen osoitus - tai sitäkin, mutta myös rahallisesti, tarkoittaahan se muun ohessa elatusvelvollisuutta. Siinä mielessä Merja Mähkän ja Julia Thurénin kirja puoltaa paikkaansa maailmassa. Silti toivoisin, että joku tekisi tämän saman kirjan paremmin: jo laajempi tutkimus kuin insta-seuraajat, meidän kaverit ja perheet, antaisi enemmän pohjaa ihmisten erilaisten ratkaisujen (tai ratkaisumallien) kuvaamiselle.

Raha-asioita käsitellään useammalta kantilta, muta kovin kevyesti ts. tekstissä painaa joko oma kokemus tai sitten instassa seuraajilta kysyty näkemys. Tieteellisenä teosta ei voi pitää, vaikka sen lopussa onkin (mielestäni suppea ja satunnainen) lähdeluettelo.

Onnellisimmissa parisuhteissa pelataan yhteisillä rahoilla. Se on järkeenkäypää, mutta onnellisuus tuskin tulee yhteisistä rahoista, vaan toisinpäin: tasapainoinen ja luottamukseen perustuva, yhteiseen hyvään tähtäävä parisuhde johtaa yhteisiin rahoihin. Minusta on myös iso ero siinä, puhutaanko pelkästä parisuhteesta vai perheestä. Ellei lapsia ole, on paljon helpompaa ja loogisempaa pitää raha-asiat ainakin jollakin tasolla erillään. Kun on yhteisiä huollettavia kulut lisääntyvät, tarvitaan enemmän tilaa tai isompi auto, tulee vanhempainvapaajaksoja jne - silloin minäminä-ajattelu ei enää toimi, vaan on pystyttävä pohtimaan, mitä ME haluamme, mikä MEILLE on tärkeää ja miten siihen reilusti päästään.

Holly

 

Pitkästä aikaa Stephen Kingiä lukulistalla! Aihe oli aika makaaberi, kannibalismi, mutta Kingillä on tarkka ja terävä kynä, jolla hän selvisi tästäkin tarinasta kunnialla. Henkilöhahmot, vuoropuhelu ja ajatusten kuvaaminen on Kingin vahvuus, tietysti vetävän juonen ohella. Ihmiset ja heidän motiivinsa voivat valitettavasti turhankin usein olla kauheita. 

Harrisin kannibaalipariskunta oli hullu ja sellaisena kauhea, mutta jollakin oudolla tavalla myös säälittävä. He olivat jääneet hyvin yksin, ja silti he halusiavat pakkomielteisesti elää ikuisesti. Hollyn  koronan kuollut äiti oli melkein vielä hirveämpi halussaan väkisin sitoa tytär itseensä antamatta tälle arvoa tai itsenäisyyttä. Valitettavasti sellaisia vanhempia on enemmän kuin kannibaaleja.