Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissisen esikoisromaani perustuu vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa elämästä Jehovantodistajien piirissä. Kirja oli melko hyytävää luettavaa. Toki osuutensa oli kohtuullisen hirviömäiseksi kuvatulla äidillä, jolla oli kovasti vaatimuksia liittyen ulkonäköön, ei vain oikeaan uskossa elämiseen ja käytökseen. Kirja päähenkilö, Silja, päätyi lopulta kontrolloimaan edes syömistään, kun muuhun elämään ei kunnolla voinut vaikuttaa.Se taas johti syömishäiriöön ja sairaalan suljetulle osastolle. Vasta siellä hänet saatiin pelastamaan itsensä, ja se vaati yhteisön ja samalla oman perheen jättämistä.

Ulkopuolisen, maallisen, niin kuin kirja sanoi, on melko mahdotonta käisttää, millaista on olla jehovantodistaja. Toisaalta tunnetaan ylemmyyttä, koska ollaan parempia kuin maalliset, toisaalta mikään ei koskaan oikein tunnu Jehovalle riittävän tai ainakaan yhteisön vanhimmille. Jopa opiskelun pitäminen vääränä, evoluutioteorian hylkaaminen tai verensiirroista kieltöytyminen tuntuvat niin hölmöiltä, että on vaikea ymmärtää nyky-Suomessa jonkun elävän tuollaisten sääntöjen mukaan, Joulun tai syntymäpäivien kieltäminen tuntuu pikkukiusalta noihin verrattuna.

Kirja pisti miettimään vanhempien ja lasten suhteita: mitä omia käsityksiä tai uskomuksia itse syöttää eteenpäin tai mitä käytöstä/tapoja/haluja yrittää omilta lapsiltaan kieltä, ja mihin asti niin on oikeus tehdä? Ei ihan helppoja kysymyksiä kaikin osin - mietn paljon esimerkiksi on ok ohjailla lapsensa koulutuksen suuntautumista (kai aika vähän) tai vaikuttaa kaveri- tai seurustelusuhteisiin? Mikä on vaikuttamista ja mikä kannustusta? Suositeltava, rohkea ja ajatuksia herättävä esikoisteos.

 YLEn sivuilta löytyi juttu Camilla Nissisestä: Camilla Nissinen pudotti kirjeen postilaatikkoon ja katosi, jotta tuttu miesjoukko ei enää löytäisi häntä – lahkosta irtautuminen kesti 10 vuotta (yle.fi)

Harry Potter ja kuoleman varjelukset

 

Kuoleman varjelukset on Harry Potter sarjan viimeinen osa. Harry, Ron ja Hermione eivät mene kouluun tänä vuonna, vaan he lähtevät yhdessä etsimään hirinyrkkejä, eli palasia jonkun sielusta. He ovat ensin Kalmanhanaukiolla, muttajoutuvat lähtemän sieltä. He käyvät ministeriössä varastamassa Pimennolta Luihuisen medaljongin jonka he luulevat olevan hirnyrkki. Lopulta he tuhoavat sen. 

Kuolonsyöjät saavat heidät kiinni ja vievät Malfoyn kartanoon jonna Voldemot piti kutsua, mutta Dobby ehtii pelastaa lapset. Dobby kuitenkin kuolee. Harry ystävineen saa tuhottua hirnyrkit. 

Voldemort päättää hyökätä Tylypahkaan. Siellä taistellaan ja lopulta Harry tuhoaa Voldemortin ja maailma palautuu normaalinpaan päin.

Sodan ja rauhan kronikka

 

Kokeneen toimittajan Markus Leikolan "sotapäiväkirja" alkaa kolme päivä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan eli 21.2.2022. Toki sotaa on käyty jo vuodenta 2014, joten varsinaisesta sodan aloituspäivästä ei voi puhua, ja no, Putinhan aloittikin erikoisoperaation, ei sotaa. Leikola kirjoittaa joka päivä 13.5.2022 asti. Sota jatkuu, mutta päiväkirja päättyy ajatukseen siitä, että kaikki sodat päättyvät joskus rauhaan - nopeaan rauhaan Leikola ei usko.

Leikola kuvaa sotaa, sodan tapahtumia ja sitä, mitä hän niistä ajattelee. Hän myös taustoittaa paljon, kertoo historiasta, erilaisista Venäjän ja Ukrainan suhteisiin vaikuttavista henkilöistä, tapahtumista, kulttuurista... Kirjassaon paljon mimelenkiintoisia yksityiskohtia. Samalla se muistuttaa mieleen sotakevään tapahtumia. Äkkiä unohtuu, miten kaikki tapahtui, missä vaiheessa tilanne jollakin tavalla stabiloitui, miten Kiova pelastui, miten muut valtiot reagoivat... Aikalaisdokumentti on mielenkiintoinen luettava näin suurin piirtein vuosi sodan alkamisen jälkeen. Eikä nopeaa loppua ole vieläkään odotettavissa.

Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Ruotslaisen Sara Osmanin debyytti kertoo kolmesta erilaisesta nuoresta naisesta, jotka sattumalta ovat ystäviä tai ainakin heidän pitäisi sitä olla tai he ovat joskus olleet ystäviä... 

Amanda on opskellut Kauppakorkeassa ja päätynyt sen jälkeen jonkinlaiseksi konsultiksi tms. Hän on edelleen hyvin rikki pikkuveljensä itsemurhan vuoksi - pikkuveli tappoi itsensä osin yllättäen (ts. perhe luuli tilanteen jo olevan paremman). Hän juo liikaa ja bilettää, eikä selvästikään osaa kunnolla keskittyä mihinkään. Sofia on toisen polven maahanmuuttaja, valmistunut lakimieheksi ja töissä lakitoimistossa, kovassa uraputkessa. Hänellä on kova pätemisen tarve, hän on kateellinen kaikille ja näkee mörköjä sielläkin, missä niitä ei ole. Caroline taas on rikkaasta ruotsalaisesta perheestä. Hänellä on varaa jättää lakiopinnot kesken ja tähdätä "influensseriksi" - hän haluaisi kirjoittaa kirjan, ja kärsii uskottavuuden puuttumisesta:  kukaan ei oikein usko hänen kykyihinsä tai edes haluunsa olla jotain vakavasti otettavaa.

Kirja etenee vuorotellen jokaisen ajatusten mukaan päästäen lukijan hyvinkin suoraan sisälle siihen, mitä Amanda, Sofia ja Caroline ajattelevat ja tuntevat. Ajatuksia ei kaunistella, teksti on raakaakin, mutta todellisen tuntuista. Vaikka kaikilla kolmella on periaatteessa asiat hyvin tai ainakin mahdollisuus muuttaa niitä siihen suuntaan, he eivät tunnu osaavan tehdä sitä. Somemaailman julmuus ja yksiulotteisuus on yksi siihen vaikuttava seikka, mutta tuskin irrallisuudesta voi vain sitä syyttää. Kirjasta tulee aika lohduton fiilis, onko maailma tosiaan näin kurja paikka. Kaikki kärjistyy Carolinen juhannusjuhlissa, ja Sofian pikkusisko kuolee aivan turhan kuoleman (tätä ei ehkä pitäisi paljastaa, mutta toisaalta se oli sen verran ahdistavaa, että ehkä siitä voi herkempiä jopa varoittaa).

Suositus ja ei-suositus - mikään hyvän mielen kirja tämä ei ole, vaikkakin ihan kiehtovasti kirjoitettu.

Suo muistaa

 

Suo muistaa on vapaana toimittajana ja tietokirjailijana työskentelevän Jenni Räinän esikoisteos. Se kertoo Juhosta, joka purkaa ilmastoahdistuksensa toimintaan ja ostaa Pohjanmaalta vanhan koulun tarkoituksenaan ennallistaa koulun maihin kuuluva suo, sekä oma, äidiltä perintömaana tullut suo. Koululle lähtee hänen mukanaan 60-vuotias eläköitynyt lastenarhanopettaja Kaarina, opiskelukaveri Tarmo, sekä Tarmon mukana kaksi naista, Viena ja Saara. Koskenniskan koululle muodostuu ekoyhteisö, ja varsinkin alussa kaikki ovat innoissaan.

Toisena päähenkilönä Juhon ohella on Hellä, joka on kylältä kotoisin, mutta toimii nyt paljon matkustavana freelance-valokuvaajana. Hänen vaarinsa on kuollut, ja Hellä tulee tyhjentämään taloa, sekä lepäämään - hänen verenpaineensa on korkea, ja matkailu ja kova työnteko on alkanut ahdistaa. Juho ja Hellä törmäävät aluksi hevoskauppojen vuoksi: Juho ostaa Hellän vanhalta kaverilta Marialta hevosen, Virvan. Hevosestaon tarkoitus koulia tilalle työhevonen.

Pikku hiljaa todellisuus ja idealismi alkavat kolista toisiinsa. Soiden ennallistaminen osoittautuu paljon kalliimmaksi ja hankalammaksi kuin mitä Juho on olettanut. Siitä huolimatta paikallinen kaivinkoneyrittäjä kaivaa koulun mailla olevan suon ojat umpeen - Juho ei kerro muille, miten iso lasku siitä tulee. Virva ostetaan, mutta vaikka porukalla on jonkinlaista kokemusta hevosista, kukaan ei ole koskaan kouluttanut hevosta työhevoseksi, eivätkä he ymmärrä, miten vaativaa ja hidasta työtä se on. Heinäsato menee pilalle, kun sääennuste ei pidäkään paikkaansa, ja heinät kastuvat kaatosateessa. Hellä puolestaan ei enää oikein löydä kylältä samaa tunnetta kuin vaarinsa eläessä. Hän alkaa ymmärtää, ettei mennyttä saa takaisin.

Räinän esikoisteos oli monella tapaa lukemisen arvoinen. Se pisti miettimään, miten hankalaa idealismi on, miten hyvät aikeet eivät välttämättä johda hyvään. Takaisin katsominen, ennallistaminen, ei tavallaan riitä. Ehkä pitäisi mieluummin katsoa eteenpäin, vaikka korjaisikin vanhaa. Esimerkiksisoiden ennallistaminen ei ole luonnon tai päästöjen suhteen yksiselitteinen juttu, sillä ainakin aluksi soista vapautuu enemmän metaania, ja puita häviää, joten hiilidioksidinielut vähenevät. Aika ristiriitaista. Pidin myös kirjan henkilöhahmoista. Kukaan ei ollut yksiselitteisesti jotain, hyvää tai pahaa, vaan heillä kaikilla oli omat vahvuutensa ja heikkoutensa. 

Sturmbock - Tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin

 

Sturmbock on Kaaresuvannossa Lapin "käsivarren" poikki kulkeva saksalaisten vuosina 1942–1944 rakentama ja linnoittama puolustusasema. Sturmbockin asema oli osa Operaatio Birkeä, joka oli saksalaisten suunnitelma Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi ja saksalaisten perääntymistien varmistamiseksi Norjaan. Alkupräinen ajatus oli turvata saksalaisten asema suomalaisten puolustuksen romahtaessa, jolloin Neuvostoliitto olisi päässyt valtaamaan eteläisen Suomen. Sturmbockin valmistuessa loppuvuodesta 1944 Suomi oli jo tehnyt välirauhan Neuvostoliiton kanssa, ja oli käynnissä Lapin sota, sillä suomalaisten piti rauhanehtojen mukaan ajaa saksalaiset pois Suomesta. Operaatio Birke linnotuksineen ja rakennelmineen toteutettiin kuitenkin lähes alkuperäissuunnitelmien mukaisesti.

Historian opiskelija Emil Kastehelmi ja maantieteilijä Aleksi Rikkinen aloittivat Sturmbockin kartoittamisen kesällä 2018. Heillä ja projektilla on internetissä oma sivustonsa Forgotten Fronts, josta löytyy kaikenlaista kiinnostavaa tietoa, sekä linkkejä muihin lähteisiin. He kiersivät tuntureita lopulta viitenä kesänä päätettyään dokumentoida kaikki Sturmbockin linnoitukset. Kastehelmi ja Rikkinen julkaisivat tutkimuksistaan ja löydöistään kirjan syksyllä 2022. Vähän tutkitusta Suomen Lapin sotahistoriasta kertovat konkreettisesti heidän tekemänsä arkeologiset ja sotahistorialliset maastotutkimukset monine kuvineen ja karttoineen. Tietoja Sturmbockin rakentamisesta, joukoista ja taisteluista on etsitty myös kirjallisista lähteistä Saksan kansallisarkistosta, Venäjän valtion sota-arkistosta sekä Suomen, Norjan ja Yhdysvaltojen kansallisarkistoista.

Kirjassa on hienosti yhdistetty löydöistä ja sotahistoriasta kertominen konkreettiseen tutkimustyöhön. Retkeily hyttysten seassa kylmää hernekeittoa syöden ei välttämättä ole aina tuntunut suurelta juhlalta, mutta toisaalta esimerkiksi aikaisemmin melkein täysin tuntemattoman Ropin viestiaseman löytäminen on takuulla ollut hienoa. Hurjaa kaiken kaikkiaan, miten paljon saksalaiset näkivät vaivaa loppujen lopuksi hyvin lyhyissä viivytystaisteluissa käytetyn taistelulinjan vuoksi. Mielenkiintoinen ja suositeltava kirja, olipa nyt sitten kiinnostunut sotahistoriasta, konfliktiarkeologiasta tai retkeilystä ja Lapin luonnosta. Kastehelmi ja Rikkinen ovat mukana myös YLE Areenasta löytyvässä dokumenttisarjassa Vaietut arktiset sodat, jaksoissa 5 ja 6 (sarjassa on kuusi jaksoa ja siinä käsitellään sekä suomalaisten että kansainvälisten asiantuntijoiden näkökulmin toisen maailmansodan tapahtumia pohjoisessa).

Elotulet

 

Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet kertoo rintasyöpädiagnoosin saaneesta kirjallisuudentutkijasta. Siitä puhutaan romaanina, ei autofiktiona, mitä en ehkä ihan ymmärrä, koska se on vahvasti syntynyt kirjailijan omien kokemusten ja niiden herättämien ajatusten pohjalta. Kirjan kirjallisuudentutkija-Elealla on filosofiaviomies Otto ja kaksi lasta, poika ja tyttö, Elliot ja Iiris, niin kuin Meretojallakin. Luultavasti ystäväpiiri ja itse tilanne on mielikuvitusta, mutta silti ollaan aka lähellä kirjailijan omaa elämää.

Elotulet tapahtuu yhden illan aikana. Vanhempien opiskeluaikaisia ystäviä on kutsuttu mökille viettämään muinaistulien yötä. Paikalla on Salma ja tyttärensä Aida, sekä lastenlääkäri Matias ja taiteilijavaimonsa Aura. Salman puoliso Veera on äskettäin kuollut koronaan. Kirja on siinä mielessä ajankohtainen, että siinä puhutaan myös pandemian ajasta ja sen herättämistä ajatuksista. Ystävät kuulevat illan aikana Elean syöpädiagnoosista. Vaikka kirjan näkökulma on Elean, myös hänen miehensä, lastensa ja ystäviensä ajatukset tulevat esille.

Ilta kestää todella pitkään. Tapahtumia on kohtuullisen vähän eli syödään, käydään patikoimassa, saunotaan ja uidaan, poltetaan kokkoa. Pääpaino on erilaisissa ajatuksissa ja tuntemuksissa. Eleaa ärsyttää, koska hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla vihainen, ärsyyntynyt tai peloissaan, vaan hänen pitäisi olla jonkinlainen reipas taistelija, joka tuosta vaan voittaa syöpänsä. Hän miettii, eivätkö ne sitten taistelleet tarpeeksi, jotka kuolivat. Syövän tai yleensäkin sairastumisen sattumanvaraisuutta on vaikea ymmärtää ja hyväksyä - "miksi sain syövän, vaikka olen aina elänyt oikein". Kirjassa kyseenalaistetaan ajatusmalli siitä, että sairauksiin on syy tai että niihin pitää suhtautua tietyllä tavalla. Taistelumetaforat (joita Hanna Meretoja on kyseenalaistanut myös pandemian retoriikassa) ovat kirjassa vahvasti kritiikin kohteina, ja ihan syystä. 

Elotulissa on todella paljon kirjallisuusviitteitä ja aika filosofista tai raskastakin pohdintaa, enkä voi välttyä miettimästä, miten aitoa se todella on. Toki varmasti monikin lukisi kaiken mahdollisen saamastaan taudista, ja toki kaikki käsittelevät sitä oman kokemushorisonttinsa kautta, ja tässä on kyseessä kirjallisuudentutkija, mutta silti... Yhteen iltaan mahtuu niin paljon pohdintaa, että se alkaa tuntua hiukan puuduttavalta. Hyvätkin ajatukset ja oivallukset, joita kirjassa ehdottomasti on, hukkuvat ajatusvirran paljouteen. Kirjassa on yli 450 sivua. Tiivistämällä se olisi luultavasti vielä vaikuttavampi lukukokemus. Rohkea kirja joka tapauksessa on, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Teksti on sujuvaa. Olisi mielenkiintoista lukea Meretojalta jokin vähemmän omakohtainen, ehkä hiukan juonellisempi kirja. Parhaimmillaan hänen ihmiskuvauksensa on kuitenkin uskottavaa ja koskettavaa, vaikka se ei minusta ole sitä han koko ajan. Osin minusta sorrutaan analysoimaan liikaa, puheesta ja ajatuksista tulee liian punnittua, hieman teatterimaista.

Opas kriisitilanteisiin

 

Opas kriisitilanteisiin oli esillä Turun pääkirjastossa lainaispisteen läheisyydessä - minulla on tapana usein vilkaista siihen nostettuja, kirjaston henkilökunnan jollakin tapaa ajankohtaisiksi katsomia kirjoja. Kirjoittaja on Ruotsin armeijan erikoisupseeri, eli jonkinlainen asiantuntija, jos nyt ruotsalaista voi kriisien asiantuntijana pitää... Kirja on kirjoitettu hyvinkin tavalliselle tallaajalle, ja osa sisällöstä onkin normaalimaalaisjärjellä varustetulle itsestään selvää.

Harjoittelun, sekä mielikuvaharjoittelun että oikean toiminnan korostaminen on sekin ehkä itsestään selvää, mutta sitä ei varmaankaan monikaan tarpeeksi tee. Me olemme esimerkiksi veneessä puhuneet siitä, miten toimitaan, jos jotain sattuisi ts. joku esimerkiksi putoaisi veteen. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan harjoteltu, enkä ole lainkaan varma, että homma menisi tositilanteessa kovin koordinoidusti. Monista muistakin ydinsotaa todellisemmista vaihtoehdoista olisi hyvä puhua enemmän, ja sopia erilaisista toimintatavoista. Mitä-jos-ajattelua, eräänlaista roolileikkiä, voisi leikkiä arjessa paljon enemmän. Kirjassa Guerrero sanoo monen kuvittelevan menevänsä erilaisia kriisejä pakoon mökille, vaikka oikeasti useimmiten olisi paljon järkevämpää varustaa koti kriisejä(kin) silmällä pitäen. Käytännön neuvot kotivaraan, veteen ja lääkekaappiin liittyen olivat yksinkertaisia ja asiallisia.

Guerrero avasi lyhyesti myös psykologisia mekanismeja ja fyysisiä reaktoita, joilla ihmiset kriiseihin suhtautuvat. Harjoittelu vaikuttaa näihinkin, koska sitä kautta tietää paremmin, miten asioihin suhtautuu joka taas antaa hallinnan tunnetta. Valmistautumisen ansiosta aivot eivät koe jotakin tilannetta hengenvaaralliseksi, jolloin ihminen pystyy toimimaan, eikä esimerkiksi lamaannu kokonaan.

Neliöhengitys on yksi tapa rauhoittaa itsensä: ensin neljä sekuntia nenän kautta hengitystä sisään, sitten neljä sekuntia hengittämättä, sitten ilma ulos neljässä sekunnissa - toista, kunnen olo on rauhoittunut. Tämän opin ajattelin kirjasta omaksua.