Harmaan talon salaiset paperit

Harmaan talon salaiset paperit kertoo Jean-nimisestä tytöstä. Hän asuu mumminsa perustamassa tyttökoulussa. Eräänä päivänä mummin ystävä tulee kylään. Ystävä on mies ja hänen nimensä on Daniel Thiel. Hän ehdottaa, että Jean tulisi töihin hänen luokseen tehtävänään käydä läpi kuusi laatikollista hänen ja hänen sukulaistensa vanhoja papereita.

Jean matkustaa junalla kauas kotoaan asemalle, jossa Daniel odottaa häntä. Daniel asuu isossa harmaassa talossa kahdestaan taloudenhoitajansa kanssa. Jean saa huoneen Danielin kodin yläkerrasta. Lähellä saman tien varrella asuu myös toinen perhe. Jean tapaa heidät ollessaan kylillä. Lähellä asuvan perheen isä juoksee postitoimistosta ja törmää Jeaniin. Hänen nimensä on Enoch Calender. Calenderien perheeseen kuuluu isä, äiti, poika ja tyttö. Jeanille selviää, että Calenderit liittyvät hänen menneisyyteensä, ja hän alkaa selvittää lisää asioita.

Jean saa selville todella paljon sukunsa asioista lukiessaan papereita, jotka hänen pitää käydä läpi. Lopussa selviää monia erikoisia asioita. Daniel onkin Jeanin isä, ja myös Jeanin äidin mysteeri paljastuu. 

Tämä läpinäkyvä sydän

 

Romaani kertoo perheestä, joka palaa takaisin kotiinsa Hankoon, kun se on vallattu takaisin talvella 1942. Perheessä on kolme aikuista tyttöä. Vanhin, Harriet, on naimisissa Johanin kanssa, mutta ei ilmeisesti haluaisi olla. Kirjan kertojalla, Beatalla, on viisivuotias lapsi Agnes, jonka isän olinpaikasta ei ole tietoa - hän karkasi merille. Nuorin tutär, Sylva, rakastuu saksalaiseen Werneriin. Kaikilla on hankalia suhteita, mutta Beatan on silti mahdottomin, sillä hän rakastuu venäläiseen (tai oikeastan ukrainalaiseen) sotavanki-Ivaniin. Beata puhuttelee kirjassa Ivania "sinuksi", kertoo tälle tunteistaan ja ajatuksistaan. Hän ei tapaa Ivania kuin muutaman kerran, mutta ajattelee tätä koko ajan ja kuvittelee tälle historian.

Katja Kallion kieli on hyvin kuvailevaa, runsasta ja runollista - minusta myös osittain hiukan teennäistä. Olen kai yksinkertainen, pelkät "kauniit" lauseet ja hyppelevä kerronta ei tee kirjasta taiteellista ja kiinnostavaa, kaipaisin enemmän juonta ja syvyyttä. Ehkä en vaan osaa kuvitella kenenkään rakastuvan päätäpahkaa mieheen, jota ei yhtään tunne, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä eikä juurikaan mahdollisuutta tavata tai jutella. Beatan täytyy olla aika onneton, yksinäinen, hieman outo, takertuakseen sattumalta tapaamaansa vankiin. Ehkä hän hakee vaihtelua ja jännitystä millä hinnalla hyvänsä. Miksei niin voisi olla, se selittäisi Agneksenkin, joka on saatu alun perin sisko-Harrietin kanssa seurustelleen miehen kanssa.

Paras kohtaus on mielestäni kertomus Hangosta lähtemisestä talvisodan jälkeen: perheen äiti ei halua jättää peilipöytää venäläisille, vaan se upotetaan mereen. Se on hullua, mutta paljon uskottavampaa kuin koko mielen valtaava intohimo tuntematonta kohtaan. Hangon kuvaus on myös tehty hienosti, Kallio on tehnyt taustatutkimuksen huolellisesti. Maisema ja hankolaisten tunteet heräävät eloon. Tästä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin.

Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta se ärsytti minua. Kuten sanottu, kieli oli kaunista ja tarina soljui eteenpäin sujuvasti. Kerronta oli hyvin unenomaista ja liikkui paljon Beatan omissa ajatuksissa ja mielikuvituksellaan luomissa kuvitelmissa. Olisin kaivannut enemmän konkretiaa, joka olisi tuonut uskottavuutta ja koskettavuutta henkilöihin. Nyt Beata, Ivan ja muut jäivät minusta aika paperimaisiksi hahmoiksi. Kallio in kirjoittanut perheen äidistä Ellystä teoksessa Säkenöivät hetket, jota en ole lukenut - täytynee antaa sille mahdollisuus. Tästähän voisi jatkaa trilogiaan: Agneksen tarina (tai Senjan, jos Beata saa Ivanin kanssa tyttären, niin kuin kirja vihjaa) voisi myös olla kiinnostava.  

Kaari

 

Kaari Utrio on yksi Suomen menestyneimmistä kirjailijoista. Hän on aina pystynyt elättämään itsensä kirjoittamalla. Ensimmäisen historiallinen romaaninsa, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, hän kirjoitti 23-vuotiaana upseerin rouvana. Hän oli opiskellut historiaa, halusi tutkijaksi ja mietti väitöskirjan tekoa. Tähän ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta syrjäisellä Vekaranjärvellä. Niinpä hän opiskeli historiallisen menestysromaanin reseptiä Angelika-kirjoista. Hänen tavoitteenaan oli tienata palkkansa kirjoittamalla , ja se onnistui heti.

Utrion kirjailijan ura oli menstyksekäs. Hänet voi nähdä tavallaan samanlaisena kuin kirjojensa sankarittaret: rohkeana oman tiensä kulkijana. Ensimmäinen avioliitto päättyi eroon Utrion tavattua Kai Linnilän Oriveden opistolla. Molemmat erosivat tahoillaan, ja he muodostivat sen jälkeen erilaisen, mutta toimivan kokonaisuuden. Erossa Utrion pienet pojat jäivät isälleen, mikä oli silloin ja olisi edelleenkin melko poikkeuksellista. Se oli raskasta myös Utriolle, mutta hän piti miestään parempana isänä kuin itseään äitinä. Onneksi välit miehen uuteen puolisoon muodostuivat toimiviksi. Utriosta tuli pojilleen Kaari ja uudesta puolisosta äiti. Kai Linnilän kanssa Utrio sai vielä yhden pojan, Lassen. Samalla syntyi koko ajan romaaneja kirja vuodessa -tahdilla, joskus kaksikin.

Romaanien jälkeen Utrio kaipasi vaihtelua kirjoittamiseensa. Naisen historiasta kertova tietokirja Eevan tyttäret ilmestyi 1984. Se oli menestys ja nosti naiset ensimmäistä kertaa kunnolla historian valokeilaan. Sitä myytiin paljon, ja siitä tuli mainetta ja kunniaa - mutta myös kuraa, koska ammattihistorioitsijat näkivät se olevan liian populaari tutkimukseksi. Sen tarkoituskin oli olla tietokirja, johon oli nostettu kiinnostavia yksityiskohtia naisista, ei täysin kattava kertomus naisten historiasta. Utrio teki lisää tietokirjoja: Kalevan tyttäret kertoo suomalaisista naisista ja Bella donna naiskauneudesta ja siihen liittyvistä vaatimuksista.

Utrio on kirjottanut historiallisia romaaneja hyvin pitkällä aikavälillä, kertoen niin keskiajasta kuin sitä edeltävästäkin ajasta, sekä myöhemmin 1800-luvun Suomesta. Luulisin lukeneeni ainakin melkein kaikki hänen kirjoittamansa historialliset romaanit, ja omistankin niistä suurimman osan. Pidin niistä kovasti, ja toivoin osaavani kirjoittaa yhtä hyvin - enpä vaan taida osata. Utrion kirjat erosivat monista siinä, että sankarittaret eivät aina olleet kauniita tai ainakin sen lisäksi älykkäitä ja reippaita, ja usein huumorintajuisia. Romantiikka ei ollut liian vaaleanpunaista, vaan maanläheisempää. Toki Utrionkin tyyli on muuttunut ja kehittynyt kirjojen myötä eli kirjoittamaan oppii kirjoittamalla (ja lukemalla). 

Haavikon Utrio-elämäkerta on tehty Kaarin omasta toiveesta, ja kirjoittajalla on ollut pääsy kaikkeen Utrion arkistomateriaaliin. Se tekee kirjasta mielenkiintoisen, mutta myös osin turhankin yksityiskohtaisen. Utrion kirjottamat kirjat kutoituvat osaksi hänen omaa elämäänsä. Monet niistä olen lukenut jo aika kauan sitten. Haavikon kirja inspiroi tarttumaan niihin uudelleen. Vaskilintu oli aikanaan elämys, ja pidin paljon myös aikaisemmista Vehkalahden neidoista, Viipurin kaunottaresta ja Aatelisneito, porvaristyttö -kirjasta. Mistähän aloittaisi uusintalukukierroksen?