Läheltä piti

 

Läheltä piti on taattua, sujuvakynäistä Lasse Lehtistä. Suomen historiaa kerrataan valikoidusti eli on kerätty niitä hetkiä, joiden kirjoittaja näkee erityisesti olleen merkittäviä joko jatkokehityksen tai ehkä myös suomalaisen kansanluonteen tai mielenmaiseman kannalta. Lehtinen ei pelkää ottaa kantaa, ja se tekee kirjasta kiinnostavan. Joskus kynä tuntuu lentävän hiukan liiankin lennokkaasti, joka olisi voinut puoltaa ihan suoraa lähdeviitteistystä. Sitä kirjassa ei ole, mutta lopussa on kyllä kattava kirjallisuusluettelo, josta voi poimia itselleen lisää kiinnostavaa luettavaa.

Lehtinen kuvaa tapahtumia paljon henkilöiden kautta. Palstatilaa saavat Ståhlberg, Mannerheim, von Goltz, Paasikivi... ja erityisesti Väinö Tanner. Hänen roolinsa on sinänsä oikeastikin merkittävä SDP:n pitämisessä "kurissa". Kirjan loppupuolella sen sijaan Erkki Tuomioja saa turhastikin tilaa, sillä hän, pitkästä urastaan huolimatta, on tuskin koskaan ollut Suomen käänteiden kannalta niin merkittävä. Henkilökohtaiset tunteet vievät tilaa analyysilta. On liian kivaa kirjoittaa, miksi Tuomioja esim pääsi ulkoministeriksi: hänkalat henkilöt kannattaa pitää teltan sisällä kusemassa ulos, eikä toisinpäin.

Lassse Lehtisen vahvuus ja heikkous kirjan loppuvaiheessa on henkilökohtaisuus ts. hän on ollut poliitikkona itsekin monessa mukana. Hänhän kirjoitti jo kauan sitten Luotettavat muistelmat I ja II. Niille voisi tehdä jatko-osan, koska elämässä on sattunut ja tapahtunut niiden kuvaaman ajan jälkeenkin.

Hylynryöstäjän tytär

 

Hylynryöstäjän tytär on mystisiä elementtejä sisältävä hölmöhkö nopeasti luettava dekkari. Minua suorastaan harmitti, ettei kirja ollut mielestäni hyvä. Ehkä olisi 15-vuotiaana olut toista mieltä, mutta tässä iässä tämä oli lähinnä jonkinlainen Victoria Holtin romanssien ja Camilla Läckbergin dekkarien kombinaatio. Mieluummin luen kummankin genren erikseen.

Jos Venäjä voittaa - skenaario

Saksalaisprofessori Carlo Masala haluaa Euroopan pysähtyvän miettimään skenaariota, jossa Venäjä voittaa – ei vain Ukrainassa vaan myös tavoitteessa hajottaa Nato. Valitettavan uskottavan tai mahdollisen skenaarion hän myös esittää. Kirja on ohut, ebkä ala sitä tähän referoida, mutta kehotan lukemaan. Kuten Masala sanoo, kyseessä ei ole ennuste, vaan skenaario eli ajatusharjoitus, jonka tarkoitus on pistää miettimään, mitä voisi tapahtua, ja miten kannattaa reagoida tai mitä tehdä, jotta näin ei kävisi.

Volodjan pojat

 

Volodjan pojat on valitettavasti uskottava romaani Venäjän ja Ukrainan sodasta. Suomenvenäläinen Kostja ajautuu sinne, eikä osaa lähteä poiskaan. Hän on jo köynyt armeijan Suomessa, eikä hänen olisi mikään pakko mennä suorittamaan asevelvollisuuttaan Venäjälle, mutta sinne hän vaan päätyy, vaikka myös Venäjällä asuvat sukulaiset neuvovat toisin. Romaani kertoo paitsi sodan hirveydestä ja hirveyksiin tottumisesta myös siitä, miten oman elämän suunta voi mennä ihan vinksalleen, ellei laivaansa ohjaa. 

Kostja ei ole tyhmä, hänellä on tyttöystävä ja kirjallisia haaveita. Silti häne ei pääse yli jonkinlaisesta alemmuudentunteesta, jotahän venäläisena Suomessa tuntee. Hän reagoi siihe hölmösti mustasukkaisuudella, ja jonkinlaisella "ellen kelpaa suomalaisille, niin olen korostetusti venäläinen" -asenteella. Omia tekojaan olisi syytä poystyä analysoimaan paremmin, mutta miten moni pystyy - meneekö aika enemmän someen ja suorittamiseen.

Sodan kauheudet olisivat minusta auenneet hiukan vähemmälläkin. Niitä tuskin liioiteltiin, mutta silti välissä mietin, miksi luen tällaisista kamaluuksista - mitä se minusta kertoo vai kertooko mitään. 

Helmi

 

Muistisairas vanhus Helmi löytyy metsästä. Aluksi hän ei pysty puhumaan, eikä muista nimeään, mutta muisti palailee pikku hiljaa. Helmi alkaa olla vanha ja höpsö, mutta ihan oma ainutlaatuinen persoonansa: vanha rokkimanageri. Hotakainen muistuttaa, että vanhuus koskettaa aikanaan meitä kaikkia, jos elossa pysymme, eivätkä vanhukset ole enää pula-ajan nähneitä - ei mene kauan, kun vanhuksia ovat ne, jotka elivät lapsuuttaan 1970-luvulla.

Helmi on lämminm naurua, surua ja ajatuksia herättävä tarina vanhuudesta ja siitä, miten itse haluaisi vanhana elää.

Torpedovene S2 tsaarin ja Suomen palveluksessa

 

Ville Vänskä kertoo kirjassaan enemmän Suomen laivaston kehittämisestä ja torpedoveneiden historiasta kuin S2:sta. Näin onnettomuus saa kontekstinsa. Taustasta kerrotaan niin tarkasti, että S2 jää melkein sivuosaan. Kirjan otsikkoa olisi mielestäni voinut hiukan miettiä: S2 on kyllä inspiraatio tarinalle, mutta sen onnettomuudesta kirja ei uutta asiaa esille tuo. Onnettomuuteen johtaneiden olosuhteiden ja yleisesti Suomen Merivoimien alkuaikojen alustilanteen kartoittajana kirjalla on ansionsa.

Punkkari ja mediapomo

 

Alma Median johtajistoon kuuluneen ja sieltä eläköityneen Kari Kivelän muistelmakirja on hieman hajanainen, mutta viihdyttävä kokonaisuus. Kivelä on ollut monessa mukana, joten hän pystyy ampumaan nuolia moneen suuntaan ja kertomaan useampienkin poliittisten "skandaalien" tai henkilöiden taustoista uutta tietoa. Nimiä ja tapauksia pudotellaan hegästyttävään tahtiin, joka jättää analyysin osin melko kevyeksi - toisaalta samalla helppolukuiseksi.

Minusta oli kiinnostavaa, miten poliitikkojen julkisuuskuva ei - lehdistöstä huolimatta - aina suuremmin vastaa todellisuutta. Esimerkiksi asiapoliitikkona profiloitunut "harmaa" Matti Vanhanen taitaa todellisuudessa olla aikamoinen puliveivari ja oman edun tavoittelija. Hänen suhteensa naisiin vaikuttaa olleen myös vähintään omituinen, ja tulihan siitä lunta tupaankin.

Tyhmästi tehty

 

Kirjan takakannesta: "Henkeäsalpaava tarina tyttöjen ystävyydestä, polttavasta rakkaudesta ja keinoja kaihtamattomasta oman edun tavoittelusta. Sen kesän piti olla paras kaikista… Piti tehdä kaikenlaista hullua mutta ei sentään mitään näin tyhmää."

Tyhmästi tehty on Young Adult -genreä eli tarkoitettu, teini-ikäisille tai nuorille aikuisille. En olelukenut tämän genren kirjoja kovinkaan montaa (koko genre-ajatus lienee melko uusi, aikaisemmin ei taidettu tyypitellä kirjallisuutta näin paljon tai näin selkeästi tähdätty johonkin tiettyyn ikäryhmään), niinpä en ole kovin hyvä arvioimaan, millainen genrensä edustaja kirja on. Pidän sitä kuitenki melko synkkänä. Pääosan tytöt Josefiina, Iris ja Elsa ovat kaikki käytännössä täysin moraalittomia. Vaikka he ovat (olevinaan) ystäviä, heistä ei ole toisilleen tukea tai lohtua - päinvastoin. He kaikki ihastuvat samaan poikaan, jossa ei minun mielestäni ole mitään hastumisen arvoista. Ihastus muuttuu pakkomielteeksi, jolla on tappavat seuraukset.

Pidän Heidi Silvanin tavasta kirjoittaa. Tarina piti jännityksessä, vaikka tiesi jonkun tytöistö kuolevan. Moraalittomuus teki tytöistä teinikarikatyyrejä, mutta tunnistettavia sellaisia.On myös mielenkiintoista, miten kolmen tytön porukassa yksi jää aina jotenkin huonommaksi, ylimääräiseksi pyöräksi vaunussa.

Blanka, Itämeren tytär

 

Sujuvaja hyvin kirjoitettu, kiinnostava romaani 1600-luvun maailmasta. Blanka on kotoisin Tallinnasta tai siis Räävelistä. Hän päätyy naimisiin lyypekkiläisen hansakauppiaan kanssa, mutta matka Lyypekkiin ei suju suunnitelmisen mukaan, vaan merirosvot ryöstävät kauppalaivan tavaroineen ja siinä sivussa myös Blankan piikoineen. Aikanaan he pääsevät, sattuman, onnen ja tanskalaisen palkkamiekan Erik Tornin avulla perille. Seuraavassa osassa kerrottaneen enemmän Balnakna elämästä kauppiaan rouvana Lyypekissä, ja eiköhän Erik Tornkin edelleen kuvioissa ole.

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, eivätkä liian yksipuolisia tai tylsiä. Historia soljuu itse tarinassa, valinnoissa, joita henkilöt tekevät, sitä ei päälleliimata tai sorruta luennointiin. Vaikka kyseessä on historiallinen romantiikka, tarina ei möskään ole mitenkaan liian sokerinen. Minusta tämän olisi voinut määritellä ihan vaan historialliseksi romaaniksi, mutta ilmeisesti niitä kirjoitti Waltari, ja naisten osa on kirjoittaa romantiikkaa.

Älä etsi onnea - epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

 

Elämäntaito-opas (kai), eikä ihan huonokaan. Pitäisi ehkä lainata se uudelleen, sillä jotenkin ednjaksanut keskittyä. Ehkä asiat myös olivat osin liian itsestäänselviä. Summa summarum: älä yritä liikaa, mutta jonkun verran kuitenkin. Kohtuus ja muut ihmiset tekevät onnelliseksi, ei raha tai valta. Mutta ei niistä nyt ihan hiattaakaan ole.

Puuvillatehtaan joulutarinat

 

Herttainen joulukirja! Tarinat ovat hyvänmielen kertomuksia joulun hengessä. Puuvillatehdas-sarjan ihmisistä lukisi mielellään enemmänkin. Toivottavasti Antell palaa heihin vielä jossakin vaiheessa. Naantalin Örndahlin ruukkimiljöön ja Turun tai Littoisten kuvaus toimii hienosti. Tarinoissa pääsee etisaikojen joulutunnelmaan.

Linnaelämää keskiajan Suomessa

 

Osallistuin Turun yliopistossa Elise Pihlajaniemen vetämälle linnakurssille. Hän on pitänyt kurssin ainakin kerran sen jälkeenkin, ja kirja Linnaelämää keskiajan Suomessa pohjautuu vahvasti kurssin luentoihin. Kyseessä on siis tietokirja, huolellisesti lähdeviitteistetty yleisteos Suomen linnoista. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Se sisältää paljon tietoa helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on kaunis, siististi taitettu ja kuvitettu. Se alussa kerrotaan keskiajasta ja elämstä linnoista yleisesti, eri teemojan kautta ja loppuosassa on tarkemmat esitelyt Suomen keskiaikaisista linnoista. Loppuosaa en jaksanut yhtä tarkasti lukea, siinä on sen verran toistoa alkuosaan nähden , mutta hakuteoksena se puoltanee paikkaansa. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla sen raju lyhentäminen ja esimerkiksi kuvien lisääminen eri linnoista.

Hienon ja kiinnostavan kirjan on Elise tehnyt! Se on saanut myös mukavasti julkisuutta eri lehdissä, ja arvostelut ovat pääsin kiittäviä. Yle Areenastakin löytyy Elisen haastattelu aiheeseen liittyen.

Hyeenan päivät

 

Hyeenan päivät on määritelmän mukaan autofiktiota. En jaksa lukea tarkkaa määritelmää, mutta kuvittelisin, että kirjan naisen kokemukset, ajatukset ja tunteet ovat hyvin pitkälti suoraan Saara Turusen omia. Kaikkea hän tuskin elämästään kertoo. Päähenkilön, lasta yrittävän ja odottavan naisen kautta kerrotaan myös ristiriidoista omien vanhempien kanssa, erityisesti äidin. Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjailijan äiti suhtautuu kirjaan, sillä äidin ja tyttären suhteesta annetaan surullinen kuva - äiti on selkeästi yksi syy siihen, että tytär pohtii omaa onnistumistaan äitinä. Tähän voi kyllä itsekin samaistua, varmaan jokainen vertaa itseään vanhempana omiinsa riippimatta sitä, miten onnistuneina näitä pitää.

Hyeenan päivät on tarkasti ja terävästi dokumentoitua tekstiä lapsen hankintaa pohtivan naisen elämästä. Koronan aikaansaama poikkeustila tuo kirjaan oman mausteensa. Samalla se on kasvukertomus. Raskauden aikana ikään kuin varmistuu, että tämän lapsen haluaa. Lapsen synnyttyä imetys nousee tässäkin tarinassa suureen rooliin. Suomessa sen onnistumisesta tunnutaan tekevän jonkinlainen kilpailu. Se on surullista. Itsekin suhtaudun siihen edelleen jokseenkin kaksijakoisesti eli olen omasta "onnistumisestani" tyytyväinen, se teki hoitamisesta pullojen lämmittämistä helpompaa. En silti koskaan ollut kovin luonteva siinä ja varsinkin ensimmäisellä kerralla lehmämäisyys arsytti, lapsi tuli jotenkin liian lähelle, eikä maito edes aina syystä tai toisesta kelvannut, mikä raivostutti. Mitäköhän hyeena olisi tehnyt? Sysännyt hankalan pentunsa kauemmas ja imettänyt toista?

Autofiktio lajina on minusta hiukan tylsä. Se pistää turhan paljon keskittymään kirjailijaan, miettimään, mikä on ns. totta ja mikä sitä fiktiota. No, riippumatta siitä kirjassa on paljon hyvää pohdintaa ja se tuo esille, miten lapsen saamisesta on saatu kovin hankalaa. Eikö voisi vain ajatella, että oma lapsi kasvaa siihen ympäristöön ja tapoihin, missä perhe elää? Hän on se tulokas, joka opetetaan tavoille, ei pomo, jonka vuoksi kaikki muuttuu.

Valkea lilja

 

Ehkä olen vaan vanha tämän tyylilajin kannalta liian vanha, mutta minusta kirja oli tylsä. Tarina toistaa romanttisen romaanin perusjuonta, jossa nuorella kauniilla tytöllä on useampi kosija, joista sitten jonkinlaisten vaikeuksien ja/tai väärinkäsitysten jälkeen löytyy se oikea. Kirjassa liikutaan pääasiassa Italiassa, Firenzessä ja sen ympäristössä. Aikakauden kuvaus lienee huolellista, mutta jotenkin päälleliimattua. Kieli on kovin kliseistä ja tylsää. Mitään sivujuonta ei oikeastaan ole, mukana matkalla oleva fammu jää tarinassa luonteettomaksi statistiksi, vaikka hän on syy siihen, että sankaritar-Lily pääsee Italiaan. Sama koskee mukana matkustavaa Procopén pariskuntaa. Heistä olisi voinut saada jotain syvennystä juoneen - ehkä. Samoin kirjeenvaihdosta Suomeen. Suomessa voisi esmerkiksi sisarille tapahtua jotain samaan aikaan, kun Lily on Italiassa. Kirjan lopussa kerrotaan suoraan suunta sarjan seuraavalle osalle. Saman olisi minusta voinut tehdä luontevammin kirjeiden kautta, lopussa se töksähtää kovasti.

Miespuolisia partnereita sankarittarelle on kirjoitettu kolme: Suomessa odottava kiltti ja kunnollinen, tympeä ja itseriittoinen italialainen ja salaperäinen ruotsalainen. Tästä jo voinee arvata, kenelle Lilyn sydän lopulta kuuluu.

Luin kirjan aika vauhdilla loppuun. Jotenkin en kyennyt eläytymään sen kuvaamaan ympäristöön, vaikka sitä oli monessa kohtaa kuvattu melkein tuskallisen pikkutarkasti. Antellin kannattaisi ehkä lukea Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta. Siinä puhutaan minusta hyvin ympäristön kuvaamisesta: pitää miettiä, mikä on juonen kannalta tärkeää ja mikä ei ts. liian tarkka kuvaus vie sivupoluille, jolloin juoni vesittyy ja hukkuu.

Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

 

Fanifiktiota! Lucy Maud Montgomeryn luoma Emilia Byrd Starr menee kolmiosaisen tyttökirjasarjan lopussa naimisiin Teddy Kentin kanssa. Tässä kirjassa kuvataan hänen avioliittoelämänsä alkua. Hänellä on vaikeuksia yhdistää aviovaimon askareet ja kirjailijan työt - pikkurouvuus ja taiteilijuus. Hän ei myöskään tiedä, haluako lapsen vai ei. Kirjan kieli on "montgomerymäistä", mutta tarina itsessääm on jotenkin kovin sovinnollinen. En oikein tunnista Emiliaa siitä. Luulisin, että hän ymmärtäisi paremmin, että lapsista voi kasvattaa itselleen sopivia, ja että heidän kanssaan touhuaminen on polttoainetta kirjailijuudelle ja mielikuvitukselle. Kirjan Ilse vastaa enemmän omiakin kuvitelmiani Ilsestä.

Emilian jatkotarina oli mielestäni varsin tylsä. Ei se varmaan näin mennyt! Oikeasti he lähtivät ensin pariksi vuodeksi New Yorkiin, palasivat sitten Autioon taloon ja täyttivät sen muutamalla lapsella ja lastenhoitajalla. Emilia sai kirjoitukseensa lisää syvyyttä ja huumoria perhe-elämänsä kautta ja Teddy tuli kuuluisaksi erityisesti lasten muotokuvamaalarina. :) :)

Joillekin senkun sattuu

 

Kirjaston eteisestä nappasin mukaan vanhan nuortenkirjan:Joillekin senkun sattuu. Se on jatkoa Jotkut senkun häipyy -romaanille, jonka olen "oikeamman ikäisenä" lukenut, ja joka minulta löytyykin kirjahyllystä. Jatko-osaa en mielestäni ollut aikaisemmin lukenut, tai ainakaan en sitä muista - mikä voi johtua myös siitä, että ensimmäinen, vanhempien avioerosta kertova osa oli parempi.

Erotarina jatkuu täsäkin, sillä kirjan kertojapäähenkilö Madde Jonas-pikkuveljineen ja äiteineen muuttaa äidin miesystävän luo. Tällä on myös Yvonne-tyttö, johon pitää tottua. Nuorten 1970-luvun peruskoulumaailmassa ei ole kännyköitä, sen sijaan varataan lankapuhelinta iltaisin, mutta muuten murheet ja käytös kuulostavat aika tutuilta. Eivät ihmiset niin kauheasti muutu, vaikka tekniikka ja mailma muuten muuttuukin. Inkluusiosta ja muusta hankehumpasta huolimatta koulumaailma tuntuu edelleen tutulta. Vapautta 1970-luvun  nuorilla taisi olla nykynuoria enemmän. Kukaan ei voinut seurata kännykästä, missä sitä oikein liikuttiin.

Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Espanjalaisen toimittajan Antonio Iturben tositapahtumiin perustuva romaani Auchwitzin perheleirissä toimineesta kirjasttosta ja sen kirjastonhoitaja-Ditasta. Iturbe oli ensin sattumalta törmännyt mainintaan kirjastosta. SItten hänelle selvisi, että sen kirjastonhoitaja oli edelleen elossa ja asui Israelissa. Kirja perustuu osin haastatteluihin, osin muuhun tutkimukseen, ja sen lopussa kerrotaan hieman enemmän Ditasta (ohessa linkki Wikipediaan, hänellä on myös omat sivunsa) ja muista romaanin hahmojen esikuvista. 

Auschwitz- tai holokaustikuvaus on rankkaa ja kamalaa, ei kai se muuta voi olla. Kauhujen keskellä on silti koko ajan toivoa. Rohkeat ihmiset pyrkivät pitämään jonkinlaista järjestystä, järjestämään pieniä onnen ja "tavallisuuden" pilkahduksia leirin kauhun keskelle. Kuolemaa ei pääse pakoon, mutta melkein mahdottomissakin olosuhteissa voi yrittää elää edes hiukan paremmin.

Dita itse on romaanissa parasta, ja häntä ei ole tarvinnut keksiä. Hän on edelleen (2025) elossa, asuu Israelissa ja käy säännöllisesti Prahassa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä hän on Gazan sodasta ja ISraelin nykypolitiikasta, sillä kuvittelisin suunnan olevan ihan muuta kuin mitä hän tai hänen edesmennyt miehensä, myös Auschwitzista selvinnyt Otto sodan jälkeen toivoi. Ditan tarina käynnistyy mielestäni hiukan hitaasti, ja kertoessaan myös muiden joidenkin muiden vankien kohtaloista kirja on hieman hajanainen. Ditan hahmon vuoksi kirja jää mieleen. Se muistuttaa toivosta, kyvystä kestää, antaa anteeksi, mennä eteenpäin elämässään - se on tärkeää. 

Pieni matkalaukkumies - tarinoita lastensuojelun kauneudesta

 

Hannaleena Immonen on kirjoittanut kauniin kirjan kamaluuksista, joita lapset erilaisissa perheissä kohtaavat - ja samalla rakkaudesta, jota perheissä on, vaikka se ei aina vaikeuksia voitakaan. Kirja tarjoaa pienen kurkistuksen hyvin erilaiseen arkeen, kohtaloihin, joihin ei tavallisessa elämässä joudu tutustumaan. On vaikea ymmärtää, miksi lastaan rakastava ja tästä hyvää huolta pitävä äiti kaikesta huolimatta ratkeaa uudelleen huumeisiin. Joillekin arjen hoitaminen (siivoaminen, ruoanlaitto, kaupassakäyminen puhumattakaan työntekemisestä) on hallitsematonta, vaikka siihen tarjotaan apuakin. Sitä on vaikea ymmärtää. Immosen "sossutäti" pyrkii näkemään hyvää ja auttamaan. Se on raskasta ja vaikeaa, mutta onneksi työ tarjoaa onnistumisiakin.

Suomessa kaikki pääsevät kouluun ja tavallaan kaikilla on mahdollisuus päästä elämässään eteenpäin. On se silti toisille huomattavasti vaikeampaa, ja se olisi meikäläisten hyväosaisten syytä muistaa.  

Rikas, rakas, köyhä, varas - rahanjako parisuhteessa

 

On hyvä, että parisuhteen raha-asioista puhutaan. Ilmeisesti turhan suuri osa ihmisistä ei ymmärrä, että avioliitto on taloudellinen asia, ei pelkkä rakkauden ja sitoutumisen osoitus - tai sitäkin, mutta myös rahallisesti, tarkoittaahan se muun ohessa elatusvelvollisuutta. Siinä mielessä Merja Mähkän ja Julia Thurénin kirja puoltaa paikkaansa maailmassa. Silti toivoisin, että joku tekisi tämän saman kirjan paremmin: jo laajempi tutkimus kuin insta-seuraajat, meidän kaverit ja perheet, antaisi enemmän pohjaa ihmisten erilaisten ratkaisujen (tai ratkaisumallien) kuvaamiselle.

Raha-asioita käsitellään useammalta kantilta, muta kovin kevyesti ts. tekstissä painaa joko oma kokemus tai sitten instassa seuraajilta kysyty näkemys. Tieteellisenä teosta ei voi pitää, vaikka sen lopussa onkin (mielestäni suppea ja satunnainen) lähdeluettelo.

Onnellisimmissa parisuhteissa pelataan yhteisillä rahoilla. Se on järkeenkäypää, mutta onnellisuus tuskin tulee yhteisistä rahoista, vaan toisinpäin: tasapainoinen ja luottamukseen perustuva, yhteiseen hyvään tähtäävä parisuhde johtaa yhteisiin rahoihin. Minusta on myös iso ero siinä, puhutaanko pelkästä parisuhteesta vai perheestä. Ellei lapsia ole, on paljon helpompaa ja loogisempaa pitää raha-asiat ainakin jollakin tasolla erillään. Kun on yhteisiä huollettavia kulut lisääntyvät, tarvitaan enemmän tilaa tai isompi auto, tulee vanhempainvapaajaksoja jne - silloin minäminä-ajattelu ei enää toimi, vaan on pystyttävä pohtimaan, mitä ME haluamme, mikä MEILLE on tärkeää ja miten siihen reilusti päästään.

Holly

 

Pitkästä aikaa Stephen Kingiä lukulistalla! Aihe oli aika makaaberi, kannibalismi, mutta Kingillä on tarkka ja terävä kynä, jolla hän selvisi tästäkin tarinasta kunnialla. Henkilöhahmot, vuoropuhelu ja ajatusten kuvaaminen on Kingin vahvuus, tietysti vetävän juonen ohella. Ihmiset ja heidän motiivinsa voivat valitettavasti turhankin usein olla kauheita. 

Harrisin kannibaalipariskunta oli hullu ja sellaisena kauhea, mutta jollakin oudolla tavalla myös säälittävä. He olivat jääneet hyvin yksin, ja silti he halusiavat pakkomielteisesti elää ikuisesti. Hollyn  koronan kuollut äiti oli melkein vielä hirveämpi halussaan väkisin sitoa tytär itseensä antamatta tälle arvoa tai itsenäisyyttä. Valitettavasti sellaisia vanhempia on enemmän kuin kannibaaleja.

Jään voima

 

Jään voima eli kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä kertoo "polaarisankari" Ernest Shackletonin matkoista Etelänavalla sekä hänen laivansa Endurance uppoamisesta ja miehistön pelastumisesta Elefanttisaarelta, ja toisaalta 2022 tehdystä tutkimusretkestä, joka tähtäsi Endurance hylyn löytämiseen - ja onnistui.

1910-luvun alussa, kun sekä Pohjoisnapa että Etelänapa oli valloitettu, Koillisväylä purjehdittu ja Viktorian putoukset löydetty, piti keskisä uutta saavutettavaa. Etelämennerta ei ollut ylitetty rannikolta rannikolle, joten Shackleton päätti yrittää.

Shackletonin laiva Endurance ei ollut tarpeeksi tukeva yritykseen ja se jäi kiinni Weddellinmeren ahtojäähän. Se ajelehti jään mukana melkein vuoden, kunnes rakenteet pettivät ja alus upposi. Tutkimusretkikunta pelastautui jäälautalle ja ajelehti vuorostaan jään mukana kuukausia pohjoiseen. He pääsivät pelastusneiden avulla Elefanttisaarelle ja sieltä Shackletonin johdolla osa lähti hakemaan apua. Shackleton onnistui lopulta pelastamaan kaikki 27 miehistönsä jäsentä. Shackletonista tuli sankari ja Endurancesta kuuluisa hylky.

Yli sata vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2022, kansainvälinen tutkimusretkikunta Endurance22 ja Raumalla rakennettu jäätämurtava tutkimusalus SA Agulhas II löysivät hyvässä kunnossa olevan Endurancen hylyn kolmen kilometrin syvyydestä läheltä Antarktista sukellusrobotti Ellien avulla.

Suomalainen jäätutkija Jukka Tuhkuri oli mukana matkalla ottamassa jäänäytteitä. Hän on ollut ikänsä kiinnostunut tutkimusmatkailijoista, joten jo Etelänavalle pääsy oli mahtavaa (tämä oli hänen toinen tutkimusmatkansa sinne). Nykyisyys ja historia kohtaavat, kun Tuhkuri kertoo Shackletonin matkasta ja toisaalta omista tutkimuksistaan, jään ja ilmaston muuttumusesta. Sankaruuden käsite on myls mielenkiintoinen: britit tekivät ensin sankarin menehtyneestä Robert F. Scottista, joka epäonnistui Etelänavan valloittamisessa (norjalainen Amundsen ehti koiravaljakoineen ensin) - ihan kuin "hölmösti" yrittäminen eli ilman koiria, ponien avulla, olisi ollut jotenkin sankarillisempaa kuin harjoittelu ja oikeiden välineiden käyttäminen. Samoin Shackletonista tuli sankari, vaikka hänkin epäonnistui kaikessa muussa paitsi retkikuntansa pelastamisessa. Jos retki olisi suunniteltu paremmin, käytetty enemän aikaa ja harkintaa (ja olisi ollut enemmän rahaa), onnistumismahdollisuudet olisivat olleet paljon paremmat.

Rihmasto

 

Camilla Nissisen toinen romaani perheestä tai perhesiteistä, niiden vaikeudesta ja vaikuttamisesta. Ihminen ei tavallaan pääse taustaansa pakoon, se vaikuttaa elämäänjollakin tavalla, vaikka ei suinkaan määrää sitä, millaista elämästä tulee. Tähänkin sopinee lausahdus sirä, että et tiedä, mitä kukin parhaillaan tuntee ja kokee, joten "always be kind".

Nissisen tarina kuvaa kolmea tai oikeastaan kopa neljää sukupolvea. Rihmasto on hyvä nimi, sukupolvien "rihmat" ulottuvat pitkältä, eivät kahlitse, mutta pyrkivät silti tarttumaan. Vanhemmilta ja muulta ympäristöltä opitaan, miten muihin suhtaudutaan, mikä on tavoiteltavaa ja mikä ei - millainen haluan olla ja millainen en missään tapauksessa. Jotkin piirteet tai taipumukset saattavat siirtyä eteenpäin yli sukupolven, halusi tai ei. 

Erokuu

 

Nuorille suunnattu kirja, jota voi hyvin suositella myös aikuisille, sillä se tarjoaa yhden pienen kurkistusikkunan nuorten maailmaan. Ensirakkaus, ysin jälkeinen kesä, uudet suunnat - ne ovat hyvin tunnistettavia juttuja vähän vanhemmallekin. Enää ei kuitenkaan riitä irl-elämä, vaan lisäksi (ainakin monella) on melkeinpä toinen elämä somessa, niin kuin romaanin tubettaja-Linalla. 

Sanni Ylimartimo kuvaa lämpimästi ja uskottavasti, vähättelemättä tai sortumatta opettavaisuuteen, miten maalaistalon videoiden tekemisestä innostunut Karoliina jakaa itsensä Karoksi ja Linaksi. Hän on molempina yhtä tosissaan ja todellinen, mutta silti ne ovat tavallaan eri persoonia. Lina on hiukan "parempi", videoihin voi valita parhaat kuvakulmat ja paljastettavat jutut, kun taas Karo tekee maatilan töitä isoveljensä apuna. Kun kuvaan tulee vielä Aro, joka on jo valmiiksi ihastunut tubettaja-Linaan, ei Linan olekaan enää yhtä helppo pitää kahta maailmaansa erillään. Miten erillään ne pitää olla, mitä paljastaa ja mitä pitää omanaan - valinta ei ole helppo. Some-maailman kommentit, videoiden näkyvyys - kaikki se on Linalle (ja Karolle) tärkeää, näin keski-ikäisperspektiivistä liiankin tärkeää. Ajatuksia herättävä, nuoria aliarvioimaton romaani.

Viimeinen yhteinen leikki

 

Tämän blogin aikana ei ole näköjään tullut luettua yhtään Riikka Pulkkista - no ei sinänsä ihme, sillä olen lukenut vain hänen ensimmäiset kirjansa (Raja ja Totta). En osaa oikein sanoa, pidänkö hänen kirjoitustyylistään vai en. Esikoisromaani Raja taitaa olla näistä kolmesta lukemastani edelleen paras, jollakin tavalla teeskentelemättömin. Hänen henkilökuvauksensa on sujuvaa ja hyvää, mutta silti jotenkin "tehtyä". Minusta he tuntuvat henkilöhahmoilta, uskottavilta sellaisilta kyllä, mutta eivät oikeilta ihmisiltä.

Viimeinen yhteinen leikki käsittelee lääketiedettä, ihmiseksi kasvamista ja sitä, millainen kuuluu olla. Se voisi minusta tehdä sen vielä suoremmin ja rohkeammin. Tarina alkaa hyvin, mutta sitten se puuroutuu, hajoaa eri suuntiin, eikä oikein päädy mihinkään. Sanottavaa aiheesta voisi olla enemmän, sillä ajankohtainen se on. ADHD-lääkkeitä käytetään odella paljon, samoin erilaisia psyykenlääkkeitä, ja tästä olisi syytä keskustella - siitä olen samaa mieltä Pulkkisen kanssa. Aihe on iso. Lääketeollisuudella on sormensa pelissä, siihenhän Pulkkinenkin koeasetelmallaan viittaa, samoin yhteiskunnan ja perheiden oletuksilla. Maailma on olevinaan kovin hyväksyvä ja woke, mutta oikeasti se ei välttämättä sitä ole. Siitä minusta kertoo sekin, että sen sijaan, että voisi olla millainen tyttö tai poika tahansa, pitää määritellä itsensä muunsukupuoliseksi. No, siihen tematiikkaan Pulkkinen ei sentään romaaniaan laajenna.

Toivoisin jonkun kirjoittavan paremman romaanin samasta aiheesta. Sellaisen, joka aiheuttaisi enemmän yhteiskunnallista keskusteluakin. Siihen ei tämä romaani pystynyt.

Panssarilasin läpi

 

Nuorten romaani lukion kakkosluokkalaisesta Joelista, jolla on kaikki hyvin ja ei kuitenkaan ole - maailmantuska painaa päälle. Ihan ok kirja, mutta en oikein kohderyhmään kuuluneenakaan ts. nuorena tykännyt tämän tyylilajin kirjoista. Ehkä olen aina ollut liian vanha sielu tai tuntenut eri tavalla. Jotenkin en muista koskaan ajatelleeni aikuisia niin kategorisesti vanhoiksi ja tyhmiksi (osa tietystin on) tai pitäneeni kavereita niin tärkeinä kuin tämän tyylilajin kirjoissa tehdään. No, omassa lajissaan silti "ihan kiva".

Natalia

 

Höpsö kirja englantilaisesta kotiopettajattaresta, venäläisistä aatelisista Kuragineista... no, juonesta on turha sen enempää kirjoittaa, se on hyvin ennalta arvattava. Nappasin kirjan kirjaston ilmaishyllystä mukaan, ja se oli ihan sopiva luettavaksi bussissa matkalla Turusta Poriin. Hauskinta oli ehkä se, että päähenkilö ei ollut Natalia, vaan Amaryllis Weston - eli se köyhtynyt, mutta sivistynyt, kaunis ja reipas kotiopettajatar.

Elolliset

 

Elolliset kertoo luontokadosta, eläinlajien häviämisestä ihmisen toiminnan vuoksi. Sen tarina alkaa ja kietoutuu stellerinmerilehmän ympärille, jonka luonnontutkija  Georg Wilhelm Steller löysi 1740-luvulla Beringinmereltä. Alle 30 vuotta myöhemmin stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon. Merilehmästä on jäljellä vain muutama säilynyt luuranko, joista yksi löytyy Helsingistä Luonnontieteellisestä museosta. Sinne se on päätynyt, koska Alaska oli 1800-luvulla Venäjän siirtomaa: keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmann halusi saada yliopiston kokoelmiin stellerinmerilehmän luurangon.

Kun venäläiset olivat metsästäneet saukot ja ketut sukupuuttoon tai sen partaalle, he myivät Alaskan Yhdysvalloille. Suomalaistaustainen kuvernööri Furuhjelm yritti turhaan saada siirtomaata kannattavaksi - kultaa, öljyä jne. ei vielä löydetty ja liikametsästys oli hävittänyt turkiseläimet.

Kirjassa koskettavinta tai hälyttävintä on ihmisen tyhmyys. Eläimiä metsästetään ja hävitetään täysin surutta ymmärtämättä, että ne todella loppuvat - missään ei ole jotain mystistä varastoa, josta niitä tulisi lisää. Ihminen ymmärtää kyllä mammutin tai dinosaurusten kuolleen sukupuuttoon, mutta ei ymmärrä muille lajeille käyvän samoin.

Luin jälkeenpäin netistä, että Elolliset on pohjimmiltaan historiallinen kirja: kaikki sen päähenkilöt ovat todellisia, olemassa olleita henkilöitä. Alaskan aika on kerrottu kuvernööri Furuhjelmin vaimon Annan silmin: hänestä löytyy tietoa kirjeistä. Kirjeissä on kerrottu myös Constance Furuhjelmista eli kuvernöörin epilepsiaa sairastaneesta oudosta sisaresta, joka hänkin päätyi Alaskaan. Turpeinen on tehnyt mittavan tutkimustyön.

Jälkisanoissa Turpeinen listaa kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleiksi merkityt lajit, ja se lista on epämiellyttävän pitkä. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten uusi ajatus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta on. Stellerin aikalaisille maailmanjärjestys oli Jumalan asettama ja ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää jonkun lajin kadotukseen tuntuu täysin käsittämättömältä, saati sitten että se voisi tapahtua vain muutamassa kymmenessä vuodessa. Elolliset kuvaa ihmisen tehokasta kykyä tuhota, mutta se ei saarnaa tai osoittele sormella. vaan kertoo tarinan, jonka toivoisi olevan dystopia - mutta se ei ole.

Sotaa ja rauhaa

 

Erittäin kiinnostava, kiihkottomasti ja selkeästi kirjoitettu teos. Diplomaatti joutuu tietysti tehtävissään jatkuvasti kirjoittamaan raportteja. Hautalasta se on tehnyt taitavan analysoijan ja kirjoittajan. Tätä kirjaa voisi suositella kaikille, joita Suomen ja/tai kansainvälinen politiikka kiinnostaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidan haluta sen vielä omaan hyllyyni. 

Hautala avaa kirjassaan hyvin diplomaatin työtä ja toimenkuvaa. Hän on lukenut pääaineenaan poliittista historiaa, ja hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on Venäjä. Hän puhuu venäjää ja ukrainaakin anakin jollakin tavalla, sillä hänen ensimmäinen asemapaikkansa oli Kiovassa. Hän tiesi jo lukioon mennessään haluavansa diplomaatiksi, ja sattumalta valitsi jo silloin venäjän kurssit, ja sattumalta, siinä sattui olemaan hyvä opettaja. Kiovan jälkeen hän oli Moskovassa ja sitten Washingtonissa eli aivan pääkallon paikoille hän on päätynyt - näyttää ulkoministeriö ainakinosaavan laittaa hyvän tyypin tärkeään paikkaan, vaikka sitä hyvin byrpkraattisena ja vanhoillisena paikkana pidetään, eikä Hautalakaan tätä varsinaisesti kiistä.

Hautala suhteuttaa hienosti kehityksen historian jatkumoon. Hänen käsityksensä Venäjästä on raadollinen, mutta valitettavasti todennäköisesti todenmukainen: siellä ei ole koskaan ollut demokratiaa, sitä ei ymmärretä, ja muut alistava nationalismi ei ole sieltä koskaan kuollut. Hautala kuvaa suoraan ja kiinnostavasti niin Vladimir Putinia kuin Donald Trumpiakin. Harva suomalainen on ollut molempien ja/tai heidän lähipiiriensä kanssa tekemisissä yhtä paljon.

Kiinassa Hautala ei ole vielä ollut. Ehkä hänet pitäisi laittaa sinne seuraavaksi. USA:n politiikassa Kiina nähdään paljon tärkeämpänä kuin Venäjä. Sytä on monta: ulkomaankauppa, riippuvuus maametalleista yms ja tietystiTaiwan. Se on piikki Kiinan lihassa, eikä Yhdysvallat voi antaa Taiwanin luisua Kiinalle, sillä Taiwan on maailman johtava puolijohteiden valmistaja. Jos Yhdysvallat joutuu sotaan Aasiassa, Eurooppa saattaisi jäädä oman onnensa nojaan, sillä Yhdysvaltojenkin voimat ovat rajalliset. Se taas rohkaisisi Venäjää ottamaan sen mikä on löysästi kiinni. Niinpä Eurooppa ei voi vain luottaa USA:n apuun, omaa puolustuskykyä on nostettava ja nopeasti.

Elämäni veneet

 

Venetarinoita Busterista aloittaen, 39-jalkaiseen Bavariaan päätyen. Kirjan alkuosa oli kiinnostavampi, loppuosa enemmänkin luetteli eri Välimeren satamia. Kirjasta olisi voinut saada luettavamman ja kiinnostavamman, jos käytössä olisi ollut kustannustoimittaja - kotitekoisuus näkyi sekavuutena ja välissä kehnohkona kielenä tai kirjoitusvirheinä, jotka tuntuivat lisääntyvän loppua kohti.

Rauniokaupungin lapset

 

Jatkoa Palavan kaupungin lapsille, ja yhtä kiva kuin sekin. Turun 1827 kaupunkipalon jälkeinen maailma oli luotu riittävän uskottavasti, jotta se keplasi aikuisellekin, eikä toisaalta liian synkästi lapselle. Sekä Ville että minä pidimme kirjasta, ja voimme suositella sitä.

Lapset löysivät aarteita luolasta, jonka ainakin ajattelen tarkoittaneen Luolavuoren luolaa (tosin he pääsivät kulkemaan siellä hyvin pitkää käytävää, eikä ihna niin pitkää oikeasti liene olemassa). Kävimme siellä itse ekaa kertaa viikko sitten äitienpäivänä, hieno paikka!

Elonkorjuun sarastus

 

Uusin Nälkäpeli-sarjan kirja kertoo Katnissin ja Peetan ohjaajan, aikaisemman nälkäpelivoittajan Haymitch Abernathyn elämästä ja nälkäpelistä. Helsingin Sanomien arviossa todetaan kirjan olevan harvinaisen tyly, ja sitä se on. 

Haymitch menettää pelissä kaiken, mitä menetettävissä on, eikä hänellä taida käytännössä olla mitään mahdollisuuksia kääntää suuntaa paremmaksi kerran tribuutiksi päädyttyään. Sattumalta luin Elokkorjuun sarastusta ennen Orwellin Vuonna 1984, ja tajusin selvemmin kuin ennen, miten Nälkäpelin areena vilisee Orwellin dystopiasta tuttuja elementtejä. Kilpailijoita valvotaan koko ajan, mikään ei ole sitä, mitä sen luulisi olevan ja vaikka peliä näytetään reaaliaikaisena Panemin väelle, kamera käännetään muualle, jos pelissä tapahtuu jotain, mitä heille ei haluta näyttää. Leikkaamalla tai jopa pakottamalla tekemään jotain uudestaan saadaan asiat näyttämään siltä, miltä niiden halutaan näyttävän. Panemin tai Venäjän konstit ovat samankaltaisia, dystopia tulee valitettavankin lähelle.

Alkuperäinen Nälkäpeli-trilogia on raaka ja surullinen, mutta se päättyy kuitenkin ainakin suurin piirtein onnellisesti. Elonkorjuun sarastuksessa toivo on todella vähäistä, kuolemaa ja surua riittää senkin edestä, enkä suosittelisi tätä kovin nuorelle lukijalle. Tarina toimi sinänsä hyvin. Se kertoi, miten julma itsevaltias voi olla (niinhän se on, katsokaa vain Venäjälle, Pohjois-Koreaan tai muistakaa Stalinia, Maoa, Ceaucescua, Idi Aminia... näitähän riittää. Haymitchin elämää ja kärsimystä on vaikea ajatella. Se ei tavallaan loppunut koskaan, kun hän joutui aina olemaan mukana uusissa ja uusissa nälkäpeleissä - no, Katniss ja Peeta sen sitten lopulta onnistuivat katkaisemaan.

Vuonna 1984

 

Kasiluokkalaisten piti lukea joku "vaikuttava kirja", ja käteen tarttui Orwellin klassikko - niinpä se tuli luettua itsekin. "Vuonna 1984" on ilmestynyt toisen maailmansodan jälkeen 1947. Se kuvaa minusta veilä enemmän 1930-luvun Neuvostoliittoa kuin sodanjälkeistä maailmaa, tai sitten se ennustaa tulevaa Pohjois-Koreaa. Kirja on vaikuttava, pelottava kuvaus yhteiskunnasta, jossa valvotaan kaikkien toimintaa ympäri vuorokauden, mihinkään ei pääse piiloon. Mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa, ei edes sanoihin tai kieleen, koska sekin on väärennetty kieroksi ja mitään tarkoittamattomaksi. Vaikka nykymaailmasta ei ihan Orwellin dystopian kaltaista maata löydä, sen erilaisia piirteitä on olemassa useammassakin maassa, enemmän tai vähemmän voimakkaina.

"Vuonna 1984" on raskas kirja paitsi sisältönsä, myös loppuosan kielensä vuoksi. Alkuosassa on vielä jonkinlaista juonta ja toivoa, lopussa on vain petosta, kauhua ja puolueen teoriaa. Ei ihan helppo kirja yläastelaiselle, mutta toisaalta sellainen, jonka lukemista voi suositella - jos nyt yhteiskunnalliset asiat yhtään kiinnostavat.

Marraskuu 1942

 

Taas tällainen kirjastosta mukaan sattumalta tarttunut historian kirja. Se kuvasi hyvin monen, eri puolilla maailmaa asuvan ihmisen kokemuksia marraskuussa 1942 - toisen maailmansodan ratkaisuvuonna. Henkilöitä oli monta, ja heidän vaiheistaan kerrottiin sekalaisessa järjestyksessä, joka teki lukemisesta hiukan raskasta. Kohtalot olivat toisaalta hyvin kiinnostavia, ja kirjasta sai eräänlaisen läpileikkauksen arjesta eri puolilla maailmaa.

Englund on ruotsalainen historian tutkija, ja kirja oli lähdeviitteistetty. Silti jäin miettimään kirjan tyyliä: aika rohkeasti Englund teki päätelmiä ja kuvasi henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Tyylilajista voi olla montaa mieltä,  enkä ole omastakaan mielipiteestäni ihan varma.

Väsyneet naiset

 

Bloggaaja Hanne Kettusen kynä luistaa tai näppis laulaa sujuvasti. Vaikka tunnistankin osan "metatyöstä", joista kirjan naiset väsyvät, ei aihe oikein kolahda. Olen vissiin liian vanha, ja luulen luottavani enemmän omaan järkeeni kuin kirjan ympäristön sekalaisiin vaatimuksiin väsyvät naiset. Vaatimuksia toki on! Takuulla uupuu, jos jokaisen Hesarin, Kaksplussan tai Meidän perheen artikkelin lukee ja yrittää kaikkea noudattaa. 

Aihe on kyllä tärkeä: ylettömistä vaatimuksista on hyvä puhua. Perhe-elämä ja lapset eivät oikeasti vaadi sitä kaikkea, mitä milloinkin hypetetään. Loppujen lopuksi aika moneen riittää maalaisjärki. Onpa sinulla lapsia tai alaisia, työkavereita tai peheenjäseniä, tärkeintä on yhteen hiileen puhaltaminen, rehellisyys, muiden arvostaminen ja oikeudenmukainen kohtelu. Monet vaatimukset voi jättää omaan arvoonsa, ja yhdessä tekemällä voi siirtää vuoria. Ja joskus kannattaa jättä tekemättä, ostaa päivälliseksi pinaattilättyjä niin kuin Valeäidin mies Insinööri. Tällaista ratkaisukeskeisyyttä, rohkeutta kuunnella omaa ääntä olisin kaivannut kirjaan, joka jäi nyt mielestäni hiukan ongelmien listaamiseksi.

Kissa soitti ovikelloa

 

Villellä oli Lapin reissulla mukanaan (Uppo-Nallen lisäksi) klassikko Kissa soitti ovikelloa. Olen lukenut sen ekaluokalla. PIdin kirjasta silloin, eikä sen taika ollut kadonnut. Mii-Au opetti koko Ekin perhettä, ei vain kolmasluokkalaista Ekiä, ja vielä opettajaakin. Ekaluokkalaisena minua suretti, kun Mii-Au lähti, ja edelleen olisin toivonut sen jäävän Miettisille.

Sanna Marin

 

Kirja kertoi melkein yhtä paljon kirjoittajastaan kuin Sanna Marinista tai ainakin Nurmi yritti tunkea itsensä hyvin lähelle kohdettaan. En oikein tiedä, mikä tämä kirja oli: ehkä jonkinlainen henkilökohtainen muistelma tai analyysi Sanna Marinin elämästä ja muutoksesta poliitikkona ja ihmisenä. Jossakin arviossa kehotettiin lukemaan mieluummin Salla Vuorikosken kirja - ehkä minunkin pitää lukea se.

Kapina pulpetissa

 

Leea Lakan väitöskirjatutkimuksensa pohjlata kirjoittama kirja oli kiinnostava tutkimus "takarivistä". En tiedä, oppiko siitä paljonkaan ihan uutta, mutta ainakin se vahvisti tai toi näkyville erilaisia syitä lukemattomuuteen ja passiiviseen toimintaan koulussa.

- Kotiolot: luetaanko kotona, kannustetaanko lukemaan tai pidetäänkö koulumenestystä tärkeänä

- Koulun / luokan kulttuuri: onko "pakko" vai hellitetäänkö vaatimuksista koko ajan

- Opettajan merkitys: onko opettaja reilu, oikeudenmukainen, innostava... ja vaativa

- Koulukavereiden merkitys: onko huono juttu traihardata

Lakan havainto siitä, että kaikesta yritetään toisaalta liikaakin tehdä kiinnostavaa, eikä vaatimalla vaadita lukemaan myös tylsiä tai vaikeita tekstejä, oli myös minusta tärkeä.

Rakel

 

Hildur-trilogia jatkuu: Satu Rämö menestyi odottamattoman hyvin dekkareillaan, eikä ekonomina halua tappaa tuottavaa lehmää, joten sarja jatkui jo neljänteen osaan ja viideskin on tulossa. No, sinänsä itse pidin tämän kirjan alusta ja siitä, että luentomaisia Islannin erityispiirteitä kuvaavia osia oli aikaisempaa vähemmän. Teoksessa haettiin kantaa ottavampaa linjaa nivoen juoneen risteilylaivaturismia ja kalastuselinkeinon muutoksia. Tarinaan oli kuitenkin kerätty liikaa tavaraa, ja lopussa jäin ihmettelemää, tuliko joku nyt ratkaistua ts. mikä tämän kirjan ratkaistava rikos oikein olikaan...

Kirjan nimi Rakel viittaa päähenkilö-Hildurin äitiin, mutta hänen tarinaansa käsiteltiin kirjassa hyvin vähän. Melkein enemmän puhuttiin Runar-isästä. Yhteiskunnallisten aiheiden lisäksi yksi pikkupätkä juonessa käsitteli kuollutta vauvaa (jonka kuolinsyy lopulta liittyi aikaisempiin kirjoihin, geenivirheeseen). Minusta tämä sivujuoni oli täysin turha, se ei liittynyt yhtään mihinkään. Yhteiskunnallisista aiheista olisi voinut valita vain toisen, nyt kumpikin jäivät aika kevyiksi ja tarinat jotenkin sotkeutuivat toisiinsa.

Jakobista en ole hahmona jostakin syystä koskaan pitänyt. Ehkä muutkaan eivät pidä, koska hänen pojallaan Matiaksella on vaikeuksia sopeutua Islantiin, eikä hän tule toimeen vanhempiensa kanssa... Negatiivisia ja outoja ihmissuhteita Rämön kirjoissa on vähintään tarpeeksi.

Rämön kirjat voisivat olla parempia, jos hänellä ei olisi niin kiire saada niitä ulos. Rakelin sisällössä on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta kehittely jää kesken. Lopputuloksena on latteahko juoni, liikaa sekalaisia tarinan aihioita, jotka lopussa hätäisesti vedetään yhteen. Rahaa tulee, mutta pidempiaikaista menestystä ja mainetta olisi (ehkä) voinut saada käyttämällä viimeistelyyn huomattavasti enemmän aikaa.

Pehmolelutyttö

 

Pehmolelutyttö tuli poinittua mukaan kirjaston  8. luokkalaisille poimimista "vaikuttavista kirjoista". En nyt tiedä, oliko se näin keski-ikäisen täti-ihmisen perspektivistä vaikuttava, mutta vähintäänkin uskottavan oloinen ja koskettava (onko se sitten enemmän vai vähemmän kuin vaikuttava?).

Behm kuvaa kiltin ns. kympintytön kipuilua aikuiseksi kasvamisessa. Vain pehmoleluketut kuulevat, mitä kulissien takana tapahtuu. Vanhemmat ovat täysin pihalla Emilian ajatuksista ja tekemisistä. Hän pystyy hoitamaan kulissit ajautuessaan samalla koko ajan syvemmälle ainakin potentiaalisiin vaikeuksiin ansaitessaan rahaa itsellään ja nuoruudellaan. Kaikki kerrotaan Emilian äänellä, eikä häntä osoitella tai tuomita. Jos johonkin, piikki osoittaa vanhempiin, jotka eivät vaikuta (ainakaan teni-Emilian mielestäI olevan lainkaan kiinnostuneita tyttönsä elämästä. He luottavat liikaa kulissiin, eivätkä tajua, mitä kaikkea Emilian mielessä liikkuu ja mitä kaikkea hän tekee. Onneksi kirja loppuu hyvin: Emilia jää ainakin melkein ajoissa kiinni, eikä häntä tuomita, vaan hän toivottavasti tulee jatkossa eri tavalla nähdyksi myös perheessään.

Kauhan tasapaino

 

Hanna Heikkisestä Gullichseniksi, sitten Himangaksi. Mukavasti kirjoitettu ruokamuistokirja, jossa Himanka kuvaa matkaansa ravintolamaailmaan. Tie ei ole ollut selvä, sattumalla on ollut osuutensa siinä, mutta sitäkin enemän Hannan omalla tahdolla ja rohkeudella (jos hänen tarinaansa uskotaan). Ruokamuistoista monet olivat eläviä, matka maalta "hienompaan" Helsinkiin, erilaisiin piireihin uskottava.

Dora, Dora

 

Vielä yksi Heidi Köngäs tammikuussa luettuihin kirjoihin. Dora, Dora oli Finlandia-ehdokkaana 2012, mutta itse pidin maanläheisemmistä Sandrasta ja Mirjamista enemmän... Dora, Dora viittaa Mittelbau-Dora keskitysleiriin, jonne 1943-44 tuotiin vankityövoimaa työskentelemään maanalaisiin tunneleihin ahdetussa tehtaassa, jossa tuotettiin / kehitetiin V-1- ja V-2 -raketteja tai pommeja. Kirja kertoo Natsi-Saksan varusyeluministeri Albert Speerin matkasta Lappiin jouluna 1943 - tällaisen matkan Speer todella teki, jonkinlaisen tarkastusmatkan Petsamoon Kolosjoen nikkelikaivokselle.

Dora, Dora rakentuu Köngäkselle ominaisesti useamman henkilön "puheenvuoroin". Ääneen pääsevät Speerin lisäksi hänen sihteerinsä Annemarie, suomalainen tulkki ja seurueeseen kuuluva saksalainen taikuri. Taikurin merkitystä en oikein ymmärrä, en sen paremmin seurueessa yleensä kuin kovin tarpeellisena kertojan äänenäkään, mutta antaahan hänkin yhden kuvan tapahtumiin korostaen koko retken surrealistisuutta. Annemarien osuudet ovat kiinnostavimmat, sillä niissä kuvataan hienoovaraisesti, miten ihminen ohjautuu tekemään jotain näkemättä (tai haluamatta nähdä) kokonaisuutta, ja miten kulissi alkaa kaatua (tai totuus on pakko nähdä). Annemarie on ollut Speerin oikea käsi jo kauan, kokenut tehtävänsä ja Saksan asian tärkeäksi, mutta nyt hänen on pakko myöntää, että on menty liian pitkälle, eikä Saksan tulevisuus olekaan mahtava, niin kuin hän luuli. Aika kauan se häneltä kesti, on pakko sanoa!

Olen ehkä liian yksioikoinen ihminen, että olisin oikein pitänyt tästä kirjasta. Se oli liian outo: tavallaan totta (koska Speer kävi Lapissa, koska toisen maailmansodan kauheudet ovat totta), mutta samalla unenomainen, koska ei voi tietää, mitä Speer ja muut todella miettivät tai miettivätkö mitään.

Mirjami

 

Sandra-romaanin itsenäinen jatko-osa Mirjami kertoo Jannen ja Sandran perheestä toisen maailmansodan vuosina. Pojat ovat rintamalla. Kirja keskittyy kotirintamaan, ja antaa perheen keskimmäisen tyttären Mirjamin lisäksi äänen myös äiti-Sandralle, sekä vanhemmalle siskolle Annikille ja nuoremmalle Soilille. Kirjoitustyyli on siis sama kuin Sandrassakin, ja se toimii tässä yhtä hyvin.

Köngäksen vahvuuksia ovat sekä henkilö- että miljöökuvaus. Mirjamin mukana pääsee toisen maailmansodan tunnelmaan. Sota-ajan ankeuden lisäksi iloakin löytyy, mutta kovasti sitä saa etsiä nälän, jatkuvan pelon ja sairauksien varjostamassa maailmassa.

Punaorvot

 

Palautettujen hyllystä tarttuu matkaan Anneli Kannon Punaorvot. En tiedä, voiko 1918 sodan traagisesta ja kärjistetystä kuvauksesta sanoa, että kirja oli helppolukuinen, mutta omalla tavallaan se sitä oli. Ehkä kauheutta oli niin paljon, että henkilöt jäivät hiukan paperisiksi. Heihin ei kiintynyt. Taustaa, henkilöiden historiaa ennen sisällissotaa valotettiin jonkin verran, mutta ei mielestäni riittävästi, jotta se olisi kunnolla avannut heidän motiivejaan. He jäivät hieman anonyymeiksi köyhiksi työläistaistaisiksi henkilöiksi, joiden kohtaloksi tuli kärsiä suurtä vääryyttä sisällissodan jälkeen.

Nimensä mukaisesti Punaorvot käsittelee "punaleskien" lasten pakkohuostaanottoa sodan jälkeen. Lapsia tosiaan vietiin äideiltään ts. perheistä, joissa isä oli kaatunut sisällissodassa tai kuollut vankileirillä. Määrä oli hurja, jopa tuhansia, mitä en aikaisemmin tiennyt. Vaikka lapsia virallisesta vietiin "vahvistumaan maalle", heidät haluttiin samalla erottaa perheestään uudelleen kasvatettaviksi. Perheille ei kerrottu lasten osoitteita, ja sisarukset erotettiin toisistaan. Näin myös kirjan Lahja ja Ilona.

Lahja joutuu hyvin huonoihin oloihin: häntä kuritetaan ja kohdellaan käsittämättömän säälimättömästi. On vaikeaa kuvitella ihmisten pystyvän lastenkin kohdalla, mutta yllättävästi ihmiset aina kaikkina aikoina kaameuksiin pystyvät. Ilona taas pääsee kuin ottolapseksi, hänestä pidetään huolta, otetaan omaksi lapseksi. Ero lasten kohtelussa on häiritsevän osoitteleva. Kuvataan aivan ääritapauksia, ja paljon on varmasti mahtunut tämän skaalan välille.

LAsten äiti Helmi ryhdistyy lopulta hakeman lapsiaan, mutta sitä ennen hänen tarmonsa on kokonaan hukassa - ärsytävän hukassa, on pakko sanoa. Siksikään kirja ei jotenkin oikein kolahda, Helmin käytös harmittaa lukijaakin, eikä vain hänen poikaansa Aarretta. Aarren kohtalo jää auki, mutta hänelle lienee luvassa lisää surkeutta, sillä hän on kirjan lopussa matkalla kohti Neuvostoliiton rajaa ja uutta elämää.

Semisuositus. Orpolasten kohtelun esille tuominen on tärkeää, mutta kaunokirjallisena teoksena tämä ei minusta ole paras mahdollinen. On myös mielenkiintoista, että toisen maailmansodan aikaan sorruttiin tavallaan samantapaiseen lasten kohteluun, kun heitä lähetettiin turvaan Ruotsiin. Heitä ei tietysti viety perheistään pakolla, mutta silloinkin sisarukset erotettiin toisistaan, mikä tuntuu aivan käsittämättömän julmalta.

Sandra

 

Sisällissodan kuvausta Heidi Köngäkseltä. Kolme kertojaa, hyvin karua ja köyhää arkea. Sandra joutuu isänsä kuoltua veljineen huutolaiseksi. Kirjassa ei kerrota, näkeekö hän enää koskaan veljeään, muita sisaruksiaan tai äitiään - he vain katoavat. Sandra löytää hyvän miehen, Jannen ja he saavat kovalla työllä oman torpan perheelleen. Janne joutuu kuitenkin puolivahingossa sisällissotaan ja melkein kuolee vankileirillä. Ei auta, vaikka kylän isännät ja suojeluskuntakin antavat hänestä hyvin positiivisen lausunnon: silti vieraat, tuntemattomat miehet tuomitsevat hänet valtiopetoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan. Armahdus tulee, mutta kotiin saapuu pelkkää luuta ja nahkaa. Onneksi hän siitä vielä toipuu, ja Sandra saa toivottavasti lisää onnellisia päiviä.

Sandran ja Lyytin, Jannen siskon, äänet olisivat minusta riittäneet. Kolmas kertoja, Klaara, jonka mummi Sandra oli, ei tuo tarinaan minusta oikein mitään lisää. Lyytille olisi mieluummin voinut antaa enemmän "puheenvuoroja".

Kerronta on sujuvaa ja koskettavaa. Naisten näkökulma tulee vahvemmin esille kuin Linnan Pohjantähdessä. Sandran elämässä ei ole mitään kovin ihmeellistä tai erikoista, mutta kertomisen arvoinen se ehdottomasti on. 

Minne katosi Antti Järvi

 

"Keväällä 2020 toimittaja Antti Järvi sai puhelun sedältään, jota vaivasi oman isoisänsä kohtalo. Tämä Antti Järvi (s. 1882) jäi talvisodan päättyessä kotiinsa Jaakkimaan, Laatokan Karjalaan, kun muu perhe lähti evakkoon. Välirauhan aikana tuli muutama kirje, sen jälkeen miehestä ei kuultu enää koskaan. Antti Järvi alkoi selvittää kaimansa tarinaa. Syntyi romaanin lailla avautuva teos, joka kartoittaa niin sodanaikaisen Suomen mielenmaisemaa kuin nykyihmisen toivetta tuntea taustansa. Teos sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon."

Kopioin kirjan esittelyn suoraan kustantajan, Gummeruksen, sivuilta. Antti Järven tarina kertoo tosiaan paljon enemmän kuin vain isoisästä: se laajentaa käsitystä mielialoista ja politiikasta Suomessa ennen toista maailmansotaa. Poliittinen ilmapiiri oli kova, omalla tavallaan polarisoitunut niin kuin nytkin. Myytti yksituumaisesta kansasta on pitkälti totta, mutta ei suinkaan kokonaan. Vasemmistoa vainottiin, eikä siinä mielessä ole ihme, että joku ajatteli kokeilla onneaan Neuvostoliiton puolella - vaikka se sitten virheratkaisuksi osoittautuikin. Se ei silti tarkoita, että Suomessa olisi kaikki ollut hyvin ja oikeudenmukaista.

Antti Järvi kirjoittaa monen nykytietokirjailijan tapaan paitsi tutkimuksen tuloksista myös niihin johtavasta työstä. Pidän tästä tavasta kirjoittaa, samoin ähdeviitteistyksestä, joka kuitenkin on hoidettu poikkeuksellisen huomaamattomasti sivunumeroiden avulla ts. lähdeviitteitä ei tekstin seassa ole lainkaan, mutta silti ne löytyvät kirjan takaa tarkasti. Teksti on sujuvaa, dekkarimaistakin. Ainoastaan kirjan keskivaiheilla olisi jonkinlainen sukupuu tai kaavio voinut helpottaa, sillä siinä kuvattiin kovin monen jotenkin toisiinsa ja Antti Järveen liittyvien ihmisten kohtaloita.

Vahva suositus tälle kirjalle! Itse lainasin kirjastosta, mutta täytynee pitää silmät auki, jos teos tulisi jossakin kirja-alessa vastaan :).

Tango Frisk

 

Heidi Köngäkseltä olen aikaisemmin lukenut ainakin Hertta-romaanin, joka siis nimensä mukaisesti kertoo Hertta Kuusisesta. Nyt laitoin tilaukseen Sandran, johon Tango Friskissä kaukaisesti viitattiinkin. Köngäs on ottanut romaaniensa aiheita omasta suvustaan, mutta kirjat ovat silti fiktiivisiä - eihän hän voi tietää, mitä nämä ovat ajatelleet, ja tuskin teotkaan menevät suoraan yksiin "totuuden" kanssa. Ehkä tätä samaa ideaa voisi itsekin toteuttaa...

Pidin kovasti Köngäksen tavasta kuljettaa tarinaa vuorotellen eri minä-kertojien kautta. Vain Jalmar, Faari, kuvataan vain vaimonsa Alinan ja lastensa äänillä. Hän määrää kaikesta, mutta kirjassa hänen äänensä ei kuulu. Ehkä hänen näkökulmastaan saisi oman romaaninsa.

Skutsi

 

Päivi Lukkarilan ei kelvannut kustantajille, joten hän julkaisi sen oman Nokkahiiri-kustantamonsa kautta. Sitten se voitti Finlandia Junior -palkinnon. Aikamoista. Nuorten romaanissa seikkaillaan skutsissa ilman puhelimia, kerrotaan kauhutarinoita ja päädytään itsekin sellaiseen, tavallaan, kun oppaana toimiva Erä-Jorma yllättäen kuolee.

Skutsi on tietoisesti suunnattu vähän lukeville nuorille, enemmän vielä pojille. Suurin osa päähenkilöistä on poikia, kaikkikin... Tarina etenee vuorotellen eri minä-kertojien kautta. Se on toimiva ratkaisu. Henkilöistä tulee läheisempiä, heidän ajatusmaailmaansa voidaan avata suoraan ja tarinaan saadaan hiukan erilaisia näkökulmia. Kirja on nopeasti luettu. Minusta tarinasta olisi voinut kehitellä monimutkaisemman ja pidemmän, mutta kohderyhmä ei sitten olisi enää ihan sama. Toivottavasti kohdeyleisö löytää kirjan. 

Mielinkielinliemi

 

Hieno uudenvuodentarina! Michael Enden värikäs kieli on suomennettu upeasti. Tarina on suunnattu lapsille, mutta se kuuluu niihin lastenromaaneihin, joissa ei aliarvioida lapsilukijaa, ja joka siksi toimii aikuiselle vähintään yhtä hyvin. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että olin osan juonenkäänteistä jo unohtanut (enkä ollut varmaan samalla tavalla edes osannut kirjan sanallisesta ilotulituksesta nauttia).

Mahtava kirja, jolla on edellytyksiä klassikoksi (ehkä se sitä onkin). Tästä voisi tehdä myös riemukkaan kuunnelman, kun hahmot saisivat oman äänen.

Meren ja veren liitto

 

Veli venäläisen aseet ovat muuttuneet, mutta sota ei - siviilejä kohdellaan Ukrainan sodassa samoin kuin 1700-luuvn isovihan aikaan, jolloin kasakat yrittivät hävittää koko Pohjanmaan. Romaani rakentuu tämän hävityksen, erityisesti Hailuodon joukkomurhan ympärille. 

Raa'asta ympäristöstään huolimatta kyseessä on melko tavanomainen rakkausromaani. Petyin juoneen tai pääparin tarinan käsittelyyn. Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltojen sisällissotaan kietoutuvaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinaan tämä jää kovin kalpeaksi yritelmäksi. Isovihan ajasta voisi varmasti kirjoittaa koskettavammin, aidommin. Alasalmen sanavalinnatkaan eivät olleet kaikin osin minusta kovin osuvia, vaikka elinolojen ja auinympäristöjen ympäristön kuvaus vakuuttikin. Tämä on ehkä sellaista toisaalta-toisaalta, kieli oli kuitenkin värikkäämpää ja hausekmpaa luettavaa kuin esimerkiksi R.M. Rosenkrantzin 1800-luvun historialliset romaanit eli pidän kuitenkin tästä tyylistä enemmän. Jotain jäi silti puuttumaan, jotta kirja olisi todella koskettanut tai vaikuttanut.