Numeroruuhka

 

Antti ja Paavo Pasasen tarina jatkuu jo neljännessä kirjassa. He asuvat periaatteessa edelleen kahdestaan (ovat tosin ottaneet koiran, labradorinnoutaja Pipon), mutta erinäisten käänteiden vuoksi asunnossa on kohta ruuhkaa, kun sinne muuttavat myös valokuvaaja-työkaveri Peippo ja Antin isä. Suhden Ennin kanssa etenee hitaasti, ja se alkaa ärsyttää Enniä. Sitten Antti saa vielä potkut. Kirjassa mennään siis samoilla "jos voi mennä pieleen, niin menee" -teemoilla kuin ennenkin. 

Vanhat hiekkalaatikkotutut Julia-Kauppakassi, Nelli-Tupperware, Pihla-Puolukka ja Linda-Väsynyt ovat edelleen kuvioissa mukana, nyt koirapuistotuttuina. Yhteisöllisyys, ystävyys erilaisuudesta huolimatta on edelleen mukavaa. Olisipa oikeastikin tuollaisia vähän hassuja kavereita - ehkä joillakin on. Naiset auttavat Anttia löytämään uuden työpaikan - ja oikeastaan myös täydentävät hänen osaamistaan, päästävät hänet sisälle omaan maailmaansa. Niinpä Antti on pätevä myös naistenlehden toimittajaksi.

Lopulta Antti rohkaistuu muutenkin, päättää välittää vähät Paavon ja Tertun vastustuksesta, ja kosii Enniä. Saas nähdä, tuleeko kirja nro 5, jossa päästään uusioperhekuvioihin ja Paavon ja Tertun teinivaiheeseen...

Pasasten tarinaan oli kiva lukea jatkoa. Antin isän sairauteen liittyen ironia ja yhteiskuntakritiikki sairaalaa ja vanhusten kuntoutusta yms kohtaan olisi voinut olla terävämpääkin. Pihla-Puolukan ja tämän puolison Aumiksen sekalaisten horinoiden määrän vähentäminen olisi tiivistanut kirjaa, ne eivät minusta oikein vieneet juonta mihinkään.

Smittenin murha

 

Historiantutkija Mirkka Lappalaisen uutuutta kuvataan "historialliseksi true crime -mysteeriksi". Se kertoo porvoolaisen köyhähkön aatelismiehen (tai ainakin wanna-be-aatelisen) Nils Rosenschmidtin tarinan. Rosenschmidt eli Smitten joutui salamurhan uhriksi noin 50-vuotiaana vuonna 1670. Hänen ruumiinsa päätyi kartanonsa Sköldvikin kaivoon, ja löytyi vasta sattumalta seitsemän vuoden päästä, kun kartanossa tarvittiin vettä rakennustöihin. 

Lappalainen on selvittänyt tapauksen kulkua niin hyvin kuin se tuomiokirjojen ja muiden lähteiden avulla on mahdollista. Historiantutkimus on eräänlaista salapoliisityötä, ja Lappalainen avaa tekemäänsä jäljitystyötä koko ajan kuoriessaan kerroksia tapauksen ympäriltä, mutta en silti oikein pidä true crime -määritelmästä. Murhaaja jää avoimeksi, eikä periaatteessa voi edes olla ihan varma, onko ruumis Smittenin - vaikka se todennäköisesti näin onkin. Tavallaan turhauttavaa, ettei kovasta työstä huolimatta voi olla aivan varma!

Smittenin murha oli hienosti kirjoitettu. Sotkuisesta tapauksesta olisi voinut tulla pitkäveteinen ja sekava kirja, mutta sellaiseen ei Lappalainen sorru. Hänen laaja 1600-luvun osaamisensa näkyy taitavana kontekstointina, asiantuntijuutena, joka uskaltaa myös lisätä keittoon hiukan vinoa huumoria. Lähestymistapa on humaani ja ihmistä ymmärtävä olematta yhtään hymistelevä. Tunnen sekä ihailua että kateutta, kun joku osaa kirjoittaa näin hyvin. 

Paimenkoira Jack

 

Belgianpaimenkoira Jackin tarina kerrotaan sekä koiran itsensä että sen omistajan, tilanhoitaja Tom Ewingin silmin. Kirjan alussa Jack on aivan pieni pentu, jonka silmät ovat vasta auenneet. Tom ostaa sen työkoirakseen, koska edellinen koira, saksanpaimenkoira Rex alkaa olla jo vanha. Jack on innokas pentu, nopea oppimaan, mutta hiukan liiankin utelias ja rohkea. Sille on käydä huonosti kettujen kanssa, mutta onneksi taitava jäljittäjä Rex löytää sen ajoissa. Jack käy eläinlääkärissä paikattavana, ja Tom lyö lääkärin kanssa vetoa, että Jack on pärjää jo puoliviuotiaana tottelevaisuuskokeissa. Tom on erinomainen kouluttaja, ja Jackista tulee taitava paimenkoira, jäljittäjä ja työtoveri.

Jackin loppu on surullinen, sillä koiralle tapahtuu onettomuus kamppailussa vanhan ja viisan kalavaras-saukon kanssa. Molemmat putoavat rinteeltä. Saukko kuolee, ja Jack murtaa selkärankansa. Tom ampuu Jackin. Se on luultavasti vaikeinta, mitä hän on joutunut tekemään, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Paimenkoira Jack perustuu tositarinaan. Se on hieno eläintarina, hyvä ns. koirakirjagenren edestaja.

Krim on meidän

 

Pääkirjastossa oli esillä Ukrainaan jollakin tavalla liittyviä kirjoja, ja niistä tartui matkaan toimittaja Kalle Knivilän tietokirja Krim on meidän. Kniivilä on matkustanut Krimillä, Moskovassa ja Kiovassa haastattelemassa ihmisiä heti Krimin anneksoinnin jälkeen 2014.

Ukraina tuli selvästi pahasti yllätetyksi, kun Venäjän tunnuksettomat miehet nappasivat vallan Krimillä. Krimin vain annettiin mennä - tai siltä kirjan kuvauksen perusteella tuntuu. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa, mutta aika vähän yritettiinkään. Siinä mielessä ei ehkä ol ihme, että Putin luuli myös kevättalvella 2022 marssivansa suoraan Kiovaan. No, nyt sama ei enää onnistunut.

Kirjan lopussa on Krimin historiaa koskeva aikajana. Venäjä valloitti Krimin 1783, ja Mustamneren laivaston kotisatamaksi tuli Sevastopol. Krimin sodassa 1853-55 englantilaiset, ranskalaiset ja turkkiaiset valloittivat Sevastopolin ja tuhosivat Mustanmeren laivaston. Neuvostoliiton syntyessä 1917-20 valkoisen armeijan viimeiset jäänteet evakuoitiin Krimiltä. Toisessa maailmansodassa Saksa valloitti Krimin 1942, ja Neuvostoliitto valloitti sen takaisin 1944. Osaksi Ukrainan neuvostotasavaltaa Krim liitettiin vasta 1954, ja siksi se sitten päätyi itsenäiseen Ukrainaan 1991 Neuvostoliiton hajotessa. 

Krimin anneksointi oli tietysti täysin laiton ja törkeä toimi, mutta aika vähän aikaa Krim on ollut osa Ukrainaa. Alkuperäisempiä asukkaista olivat Krimin tataarit, jotka taas toisen maailmansodan jälkeen karkotettiin Aasiaan, Uzbekistanin aroille tai johonkin. He pääsivät palaamaan vasta Neuvostoliiton hajottua. Krimin historia ja tausta on siis aika monisäikeinen ja surullinen.

Krimin sodasta on Suomessakin puhuttu, ehkä eniten Ahvenanmaan ja Bomarsundin linnoituksen taisteluiden vuoksi. Huomaan kuitenkin, että käsitykseni ja tietoni Krimin ja yleisemminkin Euroopan itäpuolen maantieteestä ja historiasta on aika vajavainen ja rajoittunut. Tämä kirja antoi hyvää taustatietoa nykyisen Ukrainan ja Venäjän välisen sodan taistoihin. Täytyypä kaivella vastaava lisää - Kniiviläkin on kirjoittanut muutakin.

Taru sormusten herrasta: kuninkaan paluu

 

Kuninkaan paluu on Taru sormusten herrasta -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Siinä Frodo saa sormuksen vietyä Tuomiovuoreen. Samaan aikaan muut puolustavat Gondoria ja Rohania. Kirjassa kuvaillaan paljon taistelua. 

Frodo matkaa Mordorissa Samin kanssa pitkän matkan sormuksen painon kasvaessa. He pukeutuvat örkkivarusteisiin, jotta heitä ei huomattaisi. Klonkku löytää heidät Tuomiovuorella ja yrittää ottaa sormuksen itselleen. 

Pippin seikkailee Gondorissa Minas Tirithin sotajoukoissa linnanvartijana ja Merri Rohanin joukoissa kuninkaan aseenkantajana. Aragorn, Legolas ja Gimli kulkevat Kuolleiden kulkuteitä ja saavat haamuarmeijan mukaansa ja menevät auttamaan Minas Tirithiä ja Gondoria sodassa Mordoria vastaan. Rohanin kuningas ja Merri kulkevat Minas Tirithiä kohti. Merri on luvattomasti mukana. Kuningas saa surmansa Minas Tirithissä ja Merri tappaa Mordorin sotapäällikön eli sormusaaveen.

Lopulta Aragorn paljastuu Gondorin kuninkaaksi. Hobitit palaavat takaisin Kontuun. Siellä he taistelevat Sarumania vastaan, joka on päättänyt ottaa Konnun valtaansa. Saruman kuitenkin häviää. Frodo, Bilbo ja Gandalf valkoinen lähtevät Harmaista satamista laivalla meren yli Kuolemattomille maille haltioiden kanssa. Sam, Merri ja Pippin ratsastavat takaisin kotiin yhdessä.

Kirjan lopussa olevat liitteet kertovat tarinasta lisää. Kirja on todella pitkä ja minulla meni paljon aikaa kirjan lukemiseen, koska kyllästyin välillä. Elokuvat ovat aikalailla erilaiset kuin kirja. Niistä on poistettu jotain ja lisätty jotain toista.

Passio

 

Passio oli vaikuttava lukukokemus. Se taisi olla ensimmäinen lukemani Pirkko Saision kirja, muta ei (ehkä) jää viimeiseksi. Saision tapa ja kyky kuljettaa tarinaa 1500-luvulta 1900-luvulle on ihailtava. Se ei onnistuisi ilman laajaa sivistystä, tietoa historiasta, filosofiasta ja uskonnosta. Tarina seuraa firenzeläisen ruhtinatar Vasarin korun matkaa läpi Euroopan: Savonarolan aikaisesta Firenzestä Itävallan ja Venäjän kautta Suomeen.

Koru haudataan ruhtinattaren mukana. Se ei kuitenkaan jää sinne, vaan herättää himoa arvollaan, ei ehkä niinkään kauneudellaan, ja päätyy erilaisten, usein ahneiden, itsekkäiden ja tyhmienkin ihmisten matkassa eteenpäin muuntuen samalla itsekin. Korusta irrotetaan jalokivet, niitä käytetään eri tarkoituksiin tai ne katoavat eri syistä - loput päätyvät venäläiseen ikoniin. Minusta tämä kirjan vaihe, jossa liikuttiin tsaaritar Katariina toisen Venäjällä, oli kaikkein vaikuttavin. Osin siihen ehkä vaikutti menellään oleva Ukrainan sota. Katariinan aikaan Venäjä oli vasta vallottanut Krimin niemimaan. Siellä asuneita tataareja kohdeltiin huonosti perivenäläiseen tapaan. Katariinan suosikki Grigri Potjomkin perusti kaupunkeja nykyiseen Ukrainaan ja rakensi Krimin laivaston Mustallemerelle. 

Passio kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, intohimosta ja kärsimyksestä. Tunteet ovat samoja ajasta toiseen. Uskonnoista kirja antaa aika lohduttoman kuvan, samoin ihmisten kyvystä pahuuteen. Samalla siinä on taidon lisäksi tietynlaista salaviisautta, vinoa huumoria tai satiiria. Ihmisiä ei ihannoida, eikä ole syytäkään.

Passio on yli 700-sivuinen romaani. Se ei ole kevyt teos, vaan melkein ansaitsisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki nyanssit olisivat löydettävissä, sillä siinä on niin paljon henkilöitä ja eräänlaisia sivutarinoita, jotka koru punoo yhteen. Se ei silti ole vaikea teos, vaan enemmänkin Tolstoin Karamazovin veljesten tapainen eepos maustettuna John Irvingin tapaisilla erikoisilla hahmoilla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin ymmärtää, ettei tavallisia ihmisiä taida ollakaan, sen sijaan erilaisia erikoisia on paljon - hyvässä ja varsinkin pahassa.

Palavan kaupungin lapset

 

Palavan kaupungin lapset kertoo turkulaisista lapsista Peteristä, Huldasta ja Jaakosta. Peter ja Hulda ovat rikkaammasta perheestä ja Jaakko on köyhä pyykkärinpoika. Peterin ja Huldan isä on oikeuden tuomari ja äiti pitää pientä kauppaa jokirannassa. Lapset ovat kaikki Professorin ystäviä. Professori on tiedemies. Hän keksii räjähdysnesteen ja kun sitä imeyttää piimaahan niin saa hyvää räjähdysainetta. Lapset keksivät ruveta myymään jokirapuja venäläiselle amiraali Melinikoville ja tienaavat siten paljon rahaa. Kerran heidän tullessaan ravustamasta oli syttynyt tulipalo Aninkaistenmäellä. Siellä paloa yritettiin sammuttaa, mutta palo riistäytyi käsistä ja levisi polttaen puoli Turkua. 

Kirjassa on yhdistelty totta ja fiktiota hyvin sopivassa määrin. Lipasti on kirjoittanut paljon kirjoja aikuisille ja lapsille. Hän kirjoittaa myös Turun Sanomiin kolumneja lauantaisin.