Harmaja luode seitsemän

 

Leena Paasion Itämeri-aiheinen nuorten kirja Harmaja luoden seitsemän päätyi lukulistalle Vene-lehdessä olleen kirja-arvion perusteella. Se osoittautui jännittäväksi romaaniksi - harmi vain, että tarina ratkeaa vasta joskus ensi vuonna ilmestyvässä kakkososassa. Kirjan päähenkilön, purjehtijapoika-Eetun, äiti on kadonnut uintiretkellä. Ruumista ei ole löydetty, ja Eetu alkaa aavistella asiaan liittyvän jotain salaperäistä. Eetun isä ei käsittele vaimonsa katoamista kovin hyvin, vaan on lähinnä lamaantunut, ja jättää lukion juuri aloittavan Eetun huolehtimaan myös ekaluokkalaisesta pikkusiskostaan Islasta.

Sisarusten suhteen, surun ja ystävyyssuhteiden suhteen kuvaus on ainakin näin tätiperspektiivistä sujuvaa. On kiva ainakin lukea sisaruksista, joille iso ikäero ei ole ongelma, vaan heillä on silti tasapainoinen ja tasaveroinenkin suhde. Eetun kavereiksi on luotu sopivasti erilaisia persoonia, eräänlainen suomalainen versio Beverly Hills 90210 -sarjasta... ei vaan, heistäkin on kiva lukea.

Eetun äidin työkuviot, hänen katoamisensa ja muut tapahtumat on nivottu kohtuullisen sujuvaksi juoneksi (vaikka ehkä murtautuminen äidin työkaverin kotiin käykin vähän liian helposti...). Itämeren suojelu on kirjassa tärkeä teema, ja se nousee kirjassa hyvin tapahtumien kautta esille, eikä tunnu päälle liimatulta.

Kirja jää tosiaan täysin kesken, mikään ei oikeastaan vielä ratkea. En oikeastaan ymmärrä, miksi kirjaa ei ole voinut julkaista yhtenä miteenä tai sitten ainakin toinen osa saisi ilmestyä nopeammin. Kuinkahan monelta jää toinen osa kokonaan lukematta?

Kirja menee seuraavaksi Timolle luettavaksi eli lisää mielipiteitä on luvassa.

Tie Teheraniin : peukalokyydillä Iraniin

 

Toimittaja Emma Vepsän matkakirja sattui silmiin Turun kaupunginkirjaston esittelyhyllystä. Se on hänen toinen liftausmatkastaan kirjoitamansa kirja, tässä mennään siis liftaten Tallinnasta Teheraniin, ja vielä siitä hiukan pidemmälle Persianlahden saarelle. Ensimmäisessa matkakirjassaan hän kuvasi peukalokyytiretkeään Moskovasta Kabuliin (Asfalttivolgaa etelään: Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin). 

Olin kirjaan vähän pettynyt. Vepsä kertoo liftaamisesta, autoissa tapaamistaan ihmisistä, yöpymispaikoistaan, sohvasurffaamisesta... Perusasetelma on jännä: yksinäinen valkoinen nainen matkalla entisen Neuvostoliiton mailla ja Lähi-idässä. Siihen se sitten vähän jääkin. Havainnot jäävät minusta aika pinnallisiksi, mikrohistorian tai matkakirjan kaipaama "yksityiskohtien kautta johonkin suurempaan kuvaan" jää tulematta, jäädään henkilökohtaisen vangiksi. Kirja on myös ehkä hiukan ylipitkä, jonkinlainen reportaasiartikkeli olisi ehkä toiminut paremmin.

Tilkkuterapiaa

 

Minna Haapasalon esikoisromaania oli jossakin arviossa kuvattu kevyeksi, mutta ei pinnalliseksi, ja se on minunkin mielestäni hyvä ilmaisu. Tilkkuterapiaa on eräänlaista chicklit'ia, mutta tarina ei ole tyhjänpäiväinen. Hahmoista tuli mieleen irlaintilaisten Marian Keyesin tai Maeve Binchyn kirjat. Samoin kuin niiden, Tilkkuterapian henkilöt ovat monisärmäisiä. Erilaiset perhesuhteet korostuvat, eivät vain parisuhteet. Päähenkilö-Riinan ja hänen siskonsa Sallan suhde oli tärkeä ja todellisen tuntuinen.

Kirjasta jäi hyvä mieli. Se oli sopivalla tavalla realistinen, silti vähän jäyhästi romanttinen, lämpimällä tavalla humoristinen. 

Hildur

Tähän asti omasta elämästä ammentavia Islanti-aiheisia kirjoja kirjoittaneen Satu Rämön ensimmäistä dekkaria on kehuttu paljon. Siihen oli kirjastossa pitkä jono, mutta sitkeä saa, kun jaksaa odottaa.

Rämö on sujuva kirjoittaja. Ennakko-odotukseni kirjaa kohtaan oli nostettu kehuvilla arvioilla niin ylös, että niitä oli varmaan aika mahdoton ensimmäisen fiktiivisen romaaninsa kirjoittaneen täyttää. Osa Islannin kuvauksesta oli mielestäni turhaa tai irrallista (ja samaa kuin blogissa). Henkilöhahmot olivat sinänsä kiinnostavia, mutta ehkä vähän turhankin erikoisia. Päähenkilö, poliisietsivä Hildur, oli hyvin yksinäinen ja ahdistunut menetettyään jo nuorena koko perheensä. Hän piti itsensä kasassa tekemällä paljon töitä ja urheilemalla melko pakkomielteisesti - hänen luonteensa oli hyvin taustoitettu ja kuvattu, mutta hänestä jäi aika kalsea kuva. Suomesta työharjoittelussa oleva poliisi Jakob oli aika myös erikoinen, villapaitoja neulova entinen biologian opettaja, joka oli avioeron jälkeen päätynyt vaihtamaan alaa. Ehkä hiukan vähempikin erikoisuus olisi riittänyt, tiedä häntä. Hänenkin tarinansa selvästi jatkuu, koska tässä kirjassa vasta taustoitettiin avioeroon liittyvää huoltajuuskiistaa. Jakobin poika asuu Norjassa äitinsä kanssa, ja tämä yrittää estää Jakobin ja pojan kanssakäymisen kokonaan.

Kirja oli dekkairimaisesti kohtuullisen nopeatempoinen ja helppo luettava. Itse murhien logiikka, vaikean perinnöllisen taudin leviämisen estäminen, oli hyvin keksitty, mutta itse juonenkuljetus ei minusta ollut täysin loogista, eikä kovin koukuttavaa tai ainakin minun oli helppo jättää kirja kesken ja jatkaa vasta muutaman päivän päästä. Kirjasta puuttui jotain lämpöä tai samaistuttavaa. Ehkä Hildurin sisarten arvoitusta olisi voinut avata jo tässä enemmän, jotta kosketuspinta olisi kasvanut. Tarina kuitenkin jatkuu, joten ehkä tämä puoli paranee, kun Hilduriin tutustuu paremmin.