Minulla on kirja edelleen varauksessa kirjastossa, ja ehkä luen sen vielä uudelleen hiukan paremmin syventyen. Hienon dekkarisarjan Rämö on onnistunut kirjoittamaan. Ehkä silti olen hiukan hämmästynyt sen saamasta suuresta julkisuudesta, käännöksistä ja ylityksestä. Kirjat ovat hyviä, mutta on somen mahdilla ja tunnettuudellakin nykyään hirveän iso merkitys.
Mieleen jäivät erityisesti:
- Tapio Koivukari: Hilma Lahti, Souvarin muija. Hilma on souvari Jalmari Lahden vaimo ("tällä hetellä Jallu vielä kuvitteli, että hänellä oli poika, esikoinen, joka kuului nuorimpaan kuokkaan, kun taas Jallu kuului vanhimpaan.") Esikoispoika Olavi kaatuu, souvari-Jallu karkaa rintamalta ja päätyy vankilaan. Hilmalle on tärkeintä, että edes Jallu säilyy hengissä.
- Sirpa Kähkönen; Kesän 1939 poutapilvet. Novelli kertoo Lehdon kovasta taustasta ja päivästä ennen sotaa. Silloin otetussa valokuvassa Lehto hymyili.
- Tommi Kinnunen: Nuku nurmelle hyvälle. Tuntemattomassa kerrotaan teloitustilanteesta, jossa nuorempi teloitettava oli "vielä eieln ollut tavallinen nuori mies, joka puoliksi ajatelemattomassa uhmassa oli kieltäytynyt tottelemasta luutnanttia, jota hän kuten koko komppaniakin vihasi tämän kopean käytöksen vuoksi". Novelli kertoo pojan hautajaisista, pojan omasta perheestä ja pojan äidin tuskaisesta vihasta, kun hän ei pysty hyväksymään hautajaisiin johtaneita tapahtumia.
- Taina Latvala: Enne. "Rätei ja lumpui" rakastavasta varusaliupseerista kuoriutuu ihan eri persoona. En ole ihan varma, ostanko tämän muodonmuutoksen, mutta näkemys on kiinnostava. Iita on kirjeenvahdossa Anttinsa kanssa, mutta suhde jää kovin alkuvaiheeseen...
- Laura Lähteenmäki: Tummuva vihreys. Novelli kertoo Raili Kotilaisesta, ja siitä, miten maine on aivan eri asia kuin teot.
Myyrä kaupungissa kertoo monitasoisen tarinan. Tarinan voi ymmärtää monella tapaa. Jos tarinaa lukee pienelle lapselle, hän miettii vain eläinten kohtaloa, mutta jos joku isompi lukee sen, hän miettii myös ihmisten tekemiä asioita ja yhdistää niitä maailmaa.
Kirjassa Myyrän ja ystävien metsä kaadetaan ja siihen perustetaan kaupunki. Myyrälle, Pupulle ja Siilille luvataan kanto, mutta lopulta he päätyvä muovikasveilla täytettyyn huoneeseen. Heillä on jäljellä kannosta vain pätkä. Myyrä puhkaisee ilmalla täytetyt kasvit pullonavaajalla ja heidän uusi keinotekoinen kotinsa tuhoutuu. He karkaavat kaduille, mutta siellä ei voi elää, koska autoista tulee valtavat pakokaasut. Ystävykset käyttävät yhden yön siihen, että tukkivat autojen pakoputkia makkaralla. Aamulla yksikään auto ei käynnisty. Myyrä, Pupu ja Siili menevät jonkin talon katolle ja tapaavat joutsenparven. Joutsenet vievät ystävykset pois kaupungista ja niin eläimet päätyvät takaisin metsään.
Kirja kertoo hyvin miten ihmiset ovat yrittäneet ottaa koko luonnon hallintaansa ja ovat onnistuneet vain tuhoamaan sitä. Eläimet joutuvat pienemmille alueilla, kun kaupungit kasvavat.
Anneli Kannon Veriruusut kertoo sisällissodasta punakaartilaistyttöjen näkökulmasta. Historia koskettaa myös tehtaantyttöjä, jotka kokevat itsensä kerrankin tärkeiksi, haluavat olla mukana vaikuttamassa ja parantamassa omia ja yleisemminkin työväen oloja. Punavalta tarjoaa tilaisuuden uudenlaiseen elämään, seikkailuihinkin. Kirja on surullinen, eihän tytöille hyvin käy. Kanto ei kuitenkaan surkuttele, vaan kertoo tytöistä toimijoina, ei uhreina - vaikka he välissä sitäkin ovat. Sattuma sanelee monen kohtalon.
Veriruusuissa on käytetty hienosti monipuolisia lähteitä ja täytetty aukot mielikuvituksella. Henkilöistä on saatu eläviä. He puhuvat ronskisti, pelkäävät, toivovat, rakastuvat, käyttävät tilaisuuksia hyväksi, yrittävät ja epäonnistuvat. Liian moni joutuu kuopan reunalle. Sisällissodassa viha lyö järjen yli, sekä punaisella että valkoisella puolella.
Olin viime viikolla Turun kaupunginteatterissa kuuntelemassa TS:n kirjaklubissa haastateltuja Anneli Kantoa ja Satu Rämöä. Rämöhän on kirjoittanut suurta menestystä aikaan saaneen Hildur-trilogian (tai viimeinen osa Jakob ilmestyy vasta syksyllä), Kanto puolestaan tehnyt uuden aluevaltauksen kirjoittamalla Haihtuneet-dekkarin. Sekin on varauksessa kirjastossa, mutta Kannon vanhempia historiallisia romaaneja on vielä lukematta, ja niihin pääsee käsiksi ilman varausjonoa. Seuraavaksi siis ottanen käsittelyyn Lahtarit: Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös valkoisen puolen perspektiivistä.
Oli kiinnostavaa lukea sotilaan pohdintaa siitä, miten tapahtumat etenivät, mitä missäkin vaiheessa olisi puhtaan sotilaallisesti (pohtimatta politiikka tai ideologioita) ollut tehtävissä. Aatolainen oli selvittänyt tarkkaan, kuka käski mitäkin ja mikä tieto hänellä tässä vaiheessa saattoi tilanteesta olla. Hitlerin sekaantuminen jopa taktisen tason päätöksiin oli kohtalokasta, Stalin osasi tässä vaiheessa jo antaa komentajilleen vastuuta. Joukkojen ja resurssien venyminen äärirajoille oli hurjaa. Ammattiupseeri Aatolainenkin päätyy ihmettelemään Saksan upseerien loputonta uskollisuutta ja lojaalisuutta - ennen 6. armeijan lopullista pussittamista olisi pitänyt laittaa linja Berliiniin kiinni, tehdä omat ratkaisut ja pelastaa miehet. Olisivatkohan suomalaiset upseerit tehneet niin? Ehkä 6. armeijakin olisi saatu pelastettua, jos kenraalieversti von Weichsin allekirjoittama käsky olisi ehtinyt lähteä ennen Hitlerin päätöstä ja asiaan puuttumista.
Neuvostoliitto onnistui Aatolaisen mukaan kohtuullisen hyvin evakuoimaan ja siirtämään tehtaansa Saksan hyökkäyksen alta turvaan Uralin taakse. Saksalaiset eivät ilmeisesti koskaan oikein käsittäneet, miten hyvin ja nopeasti tuotanto alkoi pyöriä. Lisäksi Neuvostoliitossa riitti miehiä armeijaan: ei haitannut, vaikka sotilaita varsinkin aluksi kuolikin kuin kärpäsiä. Saksan resurssit olivat aivan liian rajalliset, hyökkäyksen olisi pitänyt mennä ensimmäisena vuonna maaliin, niin kuin suunnitelma oli. Kun näin ei käynyt, onnistuminen oli todella vaikeaa, varsinkin sodan laajentuessa Japanin tullessa mukaan ja vetäessä Yhdysvallat mukaan.
Aatolainen on tutkinut, miten paljon tavaraa (polttoainetta, ruokaa, ammuksia, lääkkeitä...) Luftwaffe pystyi Stalingradin saartorenkaaseen toimittamaan. Se oli surkean vähän. Herman Göring lupasi 500 tonnia tarvikkeita päivässä, kun armeijan tarve olisi ollut yli 1200 tonnia - eikä Luftwaffe pystynyt toimittamaan kuin alle 100 tonnia päivässä. Tarvikkeiden toimittaminen oli äärimmäisen hankalaa. Olosuhteet olivat talviset eli koneet jäätyivät. Ilmatorjunta oli voimakasta. Lentomatka piteni koko ajan Saksan rintaman siirtyessä kauemmas. Stalingradissa ei ollut montaa kenttää, ja kun Pitomnik menetettiin, huoltomahdollisuudet loppuivat kokonaan. Lisäksi Stalingradia hultavat Junkersit olivat poissa muualta, esimerkiksi huoltamasta Afrikassa olevia joukkoja (jotka nekin sitten aikanaan antautuivat). Luftwaffen lentäjät yrittivät kyllä suorittaa määrättyä tehtävää, ja kalustoa ja miehiä tuhoutui projektissa melko turhaan.
Poliittisesti katsottiin, että tarina 6. armeijan sankarillisesta taistelusta oli parempi kuin antautuminen. Toisaalta "kuolevasta armeijasta" oli ainakin hieman hyötyä, koska se sitoi Neuvostoliiton joukkoja, ja auttoi siinä mielessä Saksan joukkojen vetäytymistä Kaukasukselta. 6. armeijalle olisi tietysti kannattanut antaa vetäytymiskäsky ajoissa, ja säilyttää se taistalukyky, mutta kun tämä mahdollisuus oli menetetty, sen ei enää "kannattanut" antaa antautua. Aika julmaa, mutta varmaan totta. Loppujen lopuksi antautuneista joukoista suurin osa kuoli Neuvostoliiton vankileireillä - eli sotilaiden henkeä aikaisempikaan antautuminen olisi tuskin säästänyt.
Suositus tälle kirjalle, jos sotahistoria kiinnostaa.
Kirjassa on hienosti yhdistetty tutkimusta, muistokeruita (SKS) ja haastatteluja, joita kirjaan ovat antaneet myös tunnetummat henkilöt kuten Gustav Hägglund, Kaari Utrio, Tarja Halonen, Timo Parvela ja Antti Holma. Monesta lähteesta kerätty aineisto on saatu keskustelemaan keskenään, ja muistoille on annettu paljon tilaa - sitä kautta lapsen ääni kuuluu kohtuullisen hyvin, vaikka muistelijat tietysti sitä aikuisena tekevät.
Kirjasta tuli montakin uutta ajatusta, mutta päällimmäisinä jäivät mieleen näkökulman merkitys: aikuinen tai ulkopuolinen voi nähdä jonkin asian aivan eri tavalla kuin lapsi. Esimerkiksi moni oli muistellut pitkää ja hankalaa koulumatkaa mukavana asiana - matka oli omaa aikaa, jolloin sai olla kavereiden kanssa ja leikkiä. Nykymittapuulla raskas ja pitkä koulumatka olikin parempi asia kuin kotona oleminen, jolloin joutui käytännössä koko ajan johonkin työhön, vähintään kaitsemaan pikkusisaruksia. Pikkusisaruksiin tai kuolemaan lapsi ei välttämättä suhtautunut pelkästään surullisena asiana, sillä se vähensi työtä tai antoi itselle enemmän mahdollisuuksia tai suoraan ruokaa - aika raadollista.
Kaupungin ja maaseudun ero tuli myös vahvana esille. Vuosisadan alussa ja vielä kymmeniä vuosia sen jälkeen suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Se tarkoitti ehkä enemmän tilaa ja vapautta (toki paljon kotitöitä), mutta vähensi samalla mahdollisuuksia koulunkäyntiin - sekä asenteiden, rahan että matkojen vuoksi. Kaupungissa pääsi kuitenkin hiukan helpommalla. Oma mummuni oli syntynyt 1908 Kiukaisissa. Hän ei koskaan haikaillut maalle tai yleensäkään lapsuuttaan, vaan oli vahvasti sitä mieltä, että kaupungissa on paremmin. Ymmärrän nyt hiukan paremmin kuin lapsena, miksi niin oli, ja miksi hän piti meidän muuttiamme 1970-luvun lopussa maalle omakotitaloon ihan hölmönä ("sinne susien joukkoon menette"). Kaupungissa 1922 syntynyt ja kasvanut mammani oli jo ihan eri sukupolvea mahdollisuuksineen, ja muisteli usein ja mielellään lapsuuttaan, vaikka olikin ihan itse mokannut oppikoulun alun jäämällä luokalleen, jolloin isänsä pisti hänet oppikoulun sijaan takaisin kansakouluun ja sitä kautta ammattikouluun - mikä mammaa myöhemmin suuresti harmitti.
Hieno tietokirja!