Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin

 

Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin kertoo Wienin-juutalaisesta Kleinmannin perheestä, erityisesti isä-Gustavista ja vanhemmasta pojasta Fritzistä. Perheessä oli vanhempien lisäksi neljä lasta: tyttäret Edith ja Herta, Fritz ja Kurt. Gustav työskenteli verhoilijana, perhe ei ollut erityisen rikas tai uskonnollinen. Natsien estettyä rehellisen kansanäänetyksen ja liitettyä Itävallan puoliväkisin osaksi Suur-Saksaa 1938 Kleinmannit joutuivat pulaan, niin kuin kaikki muutkin juutalaiset. Aikuinen Edith ja melkein täysi-ikäinen Herta heitettiin ulos työpaikoiltaan ja pojat kouluistaan. Gustav ei voinut enää harjoittaa ammattiaan. Perhe onnistui lähettämään Edithin töihin Englantiin tammikuussa 1939 ennen toisen maailmansodan alkua (sen jälkeenhän briteistä tulee vihollisia, joten se suunta menee kiinni). Gustav ja silloin 15-vuotias Fritz vietiin sodan alettua syyskuussa 1939, ensin Buchenwaldiin. Nuorimman, Kurtin, Tini onnistui lähettämään Amerikkaan vielä sodan aikana. Tini ja Herta asuivat pitkään Wienissä, mutta joutuivat kesäkuussa 1942 kuljetuksiin, ja heidät ammuttiin lähellä Minskiä.

Gustav ja Fritz joutuivat ankaraan työhön, mutta selvisivät osin sattumalta, osin omien taitojensa ja osin muiden tuella eteenpäin. Syksyllä 1942 Gustav määrättiin siirrettäväksi Auschwitziin. Fritz ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan, vaikka sitä pidettiin aivan hulluna - isä ja poika halusivat pysyä yhdessä millä hinnalla hyvänsä. Loppujen lopuksi se ehkä myös kannatti, sillä heillä säilyi toisissaan joku syy elää. 

Keskitysleirikuvaus oli tuttua kauheutta. Uutena asiana tuli vastaan yksi äärimmäinen hulluus natsien hullussa logiikassa: juutalaisia voitiin tarpeen tulleen "arjalaistaa". Gustav oli nimittäin päätynyt työnjohtajaksi, ja natsit kielsivät juutalaisten toimimisen esimiesasemissa. Työnjohtajat kutsuttiin koolle - Gustav oli tietysti kauhuissaan - mutta heidän käskettiinkin riistää keltaiset tähdet irti takeistaan. Heidät arjalaistettiin, he eivät enää olleet juutalaisia, sillä natseilla ei ollut varaa päästää heitä pois töistään, sillä leirin viereen rakenteilla olleen Buna-Werken tehtaan työt olivat jatkuvasti jäljessä aikataulusta.

Jeremy Dronfield on käyttänyt lähteinään Gustavin päiväkirjaa, jota tämä kirjoitti koko pitkän leireilläoloaikansa eli vuodesta 1939 vuoteen 1945, sekä Fritzin sodan jälkeen kirjoittamia muistelmia. Hän on myös haastatellut Yhdysvaltoihin pelastunutta Kurtia, sekä sinne myöhemmin Englannista muuttaneen Edithin poikaa Peteriä. Lisäksi hän on käyttänyt erilaista arkisto- ja sanomalehtimateriaalia, sekä tutkimuskirjallisuutta. Koko kirja on lähdeviitteistetty. Tarina on hieno esimerkki siitä, miten totuus on tarua ihmeellisempää: kirja on kuin romaani, mutta se onkin tositarina, erään perheen elämäkerta. Dronfield on tehnyt hienoa työtä. Kirja kertoo todellisten kohtaloiden kautta ajasta, joka oli niin hullua ja kauheaa, ettei se saisi koskaan toistua. Samalla kirja toisaalta muistuttaa siitä, etteivät nykyiset hirmuteot Ukrainassa ole mitenkään ainutlaatuisia. Tapahtumat eivät saisi toistua, mutta henkilökohtaisesti en usko ihmiskunnan kehittyvän niin, etteivätkö ne aina jollakin tavalla toistuisi. Toisaalta kaiken kurjuuden, julmuuden ja tarkoituksettoman väkivallan ohessa kirja kertoo ystävyydestä, uhrautumisesta ja oveluudesta - selviytymisestä, resilienssistä. Ihminen on onneksi kykenevä selviytymään, ja kauheudetkin loppuvat aina joskus - valitettavasti liian monen uhrin kannalta liian myöhään.

Universumien tomu: salaperäinen veitsi

 

Salaperäinen veitsi on Universumien tomu -trilogian toinen osa. Se jatkaa tarinaa Lyrasta. Lyra on tässä kirjassa päätynyt omasta maailmastaan toiseen universumiin. Hän pystyi siihen, koska Lordi Asriel oli avannut ulottuvuuksien välille reittejä. Samalla kaikki oli mennyt sekaisin mangneettikentistä säähän. Lyra seikkailee uudessa maailmassa monta päivää, kunnes löytää kaupungin. 

Kaupungissa hän tapaa Will-nimisen pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon tapettuaan ihmisen, joka oli uhannut häntä ja hänen äitiään. Hän oli löytänyt ikkunan, josta oli päässyt tähän universumiin. Universumia vaivasi ongelma, jonka takia aikuiset elivät piilossa. Ongelma oli se, että kaikkialla oli haamuja, jotka söivät aikuisilta tietoisuuden. Ne eivät vaikuttaneet lapsiin, joten lapset tekivät mitä halusivat. Lyra ja Will kulkivat ikkunan läpi pari kertaa käydessään Willin kotiuniversumissa. 

Will saa kaupungista eräältä tiedemieheltä salaperäisen veitsen. Sillä pystyy leikkaamaan mitä tahansa ja sen kantaja pystyy tekemään reikiä universumien välille. Edellisestä kirjasta tutut noidat saapuvat auttamaan Lyraa ja samalla Williä. Lyra päättää keskittyä Willin auttamiseen. Will tapaa isänsä kirjan lopussa ja saa tehtävän viedä veitsen Lordi Asrielille.

Hakoisten Anna

 

Luin historioitsija ja kirjailija FT Riikka-Maria Rosenbergin haastattelun kirjastossa Eeva-lehdestä. Hänen puolisonsa on Hakoisten kartanon nykyinen isäntä Max Rosenberg. Haastattelussa kerrottiin paitsi Hakoisten kartanosta ja sen sisustamisesta myös Riikka-Marian kirjailijanurasta. Laitoin Hakoisten Annan tilaukseen, sillä historialliset romaanit, varsinkin historian koulutuksen saaneiden kirjoittamina, sattuneesta syystä kiinnostavat.

Hakoisten Anna sijoittuu noin 1760-luvulle. Kirjan alussa Anna Magdalena Lilliebrunn menee naimisiin tai hänet oikeastaan naitetaan naapurikartanon Hakoisten Karl Gustaf Ugglalle. Kartanoiden välille haltaan tiukat siteet, sillä myös Annan pikkuveli ja Karlin pikkusisko naitetaan toisilleen. Henkilöt ovat pitkälti todellisia, oikeita Hakoisissa eläneitä henkilöitä. Heistä on pitkä listaus kirjan alussa, ja siinä on myös kerrottu, ketkä ovat täysin fiktiivisiä. Tarinassa on paljon "totta", siis lähteisiin perustuvaa, mutta henkilöiden väliset tunteet ja suhteet on tietysti kuviteltu. Kirjan lopussa Rosenberg avaa aika tarkasti, mihin hän on tarinansa perustanut. Se oli hyvin mielenkiintoista ja antoi tarinalle omalla tavallaan lisää syvyyttä.

Romaanin juoni on aika perinteinen ja tylsäkin. Henkilöt jäävät hiukan vieraiksi, heidän sydänsurunsa ja koettelemuksensa eivät erityisesti kosketa. Kartanoelämän ja -ympäristön, 1700-luvun maalaisseurapiirien kuvaus on muuten viehättävää, ja ammattihistoriantutkija osaa tehdä sen sujuvasti. En tiedä, olivatko Kaari Utrion kirjat sitten "rouvaspornoa", niin kuin niitä aikanaan haukuttiin, mutta vetävämpiä juonikuvioita hän osasi kirjoittaa. Tarinan perustaminen todellisiin henkilöihin on uhka ja mahdollisuus: siinä tuntee ehkä saavansa tarinaan todentuntua ja oikeita lähteitä, mutta samalla (ehkä) kahlitsee mielikuvitustaan liiaksikin.

Kirjan sanotaan aloittavan Hakoisten naiset -sarjan. Vaikka en voikaan sanoa kirjan olleen mikään käänteentekevä lukuelämys, laitan kyllä seuraavankin lukulistalle. Rosenbergin huolelliselta vaikuttava taustatutkimus ja rehellinen tapa kertoa lähteiden käytöstään vakuuttivat - ammattimaista työtä! Ehkä henkilökuvauskin paranee jatkossa, kun kokemusta kirjoittamisesta tulee lisää.  

Ohessa vielä linkki:  Ylen juttu Hakoisten kartanosta. Se avaa mukavasti Hakoisten kartanon historiaa.

Universumien tomu: Kultainen Kompassi

 

Kultainen Kompassi on ensimmäinen osa Universumien Tomu -trilogiasta. Sarja kertoo Lyrasta, joka saa suuren tehtävän daimon Pantalaimonin kanssa. Daimon on olento, joka jokaisella ihmisellä on tässä todellisuudessa. Daimon on yhteydessä omistajaansa. Lapsilla daimon pystyy muuttamaan muotoaan, mutta aikuisilla ei. Lyra on asunut tähän mennessä koko lapsuutensa Jordan Collegessä. Se on koulu. Suurin osa oppilaista on poikia. Lyra ei ole varsinaisesti oppilas, vaan enemmän asukas. Joskus kuitenkin joku tiedemies on yrittänyt opettaa Lyraa, mutta opetus on ollut katkonaista ja hajanaista. 

Lyra tapaa vieraita rehtorin asunnossa. Yksi vieraista on rouva Colter. Lyra pitää Colterista heti. Rouva Colter haluaa Lyran apulaisekseen. Samalla hän opettaa Lyraa. Collegen rehtori antaa Lyralle Aletometerin eli symbolintulkitsijan. Samaan aikaan lapsia katoilee ympäri maata. Lyra saa paljon vaatteita ja tietoja rouva Colterilta. Eräissä juhlissa hän saa kuulla joiltakin vierailta mitä, rouva Colter tekee oikeasti. Lyra karkaa häneltä ja tapaa gyptejä eli veneihmisiä, jotka kulkevat veneillä suurimman osan matkoistaan. He ovat menossa gyptien tapaamiseen suolle. Siellä päätetään lähteä pelastamaan kadonneita lapsia. Lyra pääsee mukaan. Niin jännä seikkailu päätyy pohjoisen jääkentille.

Mielestäni kirja kertoo tapahtumista realistisen tuntuisesti. Asioita kuvaillaan tarkasti. Kirjasta on ehditty tekemään jo elokuvakin. Elokuva ei ollut menestynyt, ja siksi siitä ei tehty jatko-osia. Kirjoista on tehty myös sarja. Se oli menestyneempi. Se on HBO Maxissa.

Kohtaus

 

Viisikymppinen mies on palaamassa perjantai-iltana kotiinsa työmatkalta. Hän poikkeaa huoltoasemalle tankkaamaan ja kahville, sekä polttamaan vielä yhden salatupakan. Ollessaan lähdössä hän saakin huoltoaseman takapihalla autossa istuessaan sairauskohtauksen. Hän ei pysty liikkumaan ollenkaan, ja hän olettaa saaneensa aivoinfarktin. Hän näkee auton peittyvän lumeen, mutta ei pysty mitenkään ilmaisemaan olevansa autossa ja pyytämään apua. Kännykkä soi, kunnes akku loppuu.  Vain autoradio jatkaa soittaen suomalaista pop-iskelmää.

Kirja on aikamoista tajunnanvirtaa. Päähenkilö pohtii elämäänsä, perhettään ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Hänen ei tarvitse käyttää sordinoa mielipiteissään, joten ne ovat huomattavan kärkkäitä osuen aika usein maaleihinsa. Osa pohdinnasta on oivaltavaa, osa aika hajanaista. Taustalla on pandemian maailma eli huoltamon kassatyttö maskeineen. Epäselväksi ei jää, mitä mieltä kirjoittaja on idiotismista, joka maailman koronan myötä valtasi.

Radiossa on päähenkilön epäonneksi auki luultavasti Radio Suomi. Iskelmistä on katkelmia tekstin seassa. Kanavan kuuntelemista tauotta perjantaista sunnuntaihin voi kyllä pitää aikamoisena lisärangaistuksena. Sunnuntaina mies lopulta keksitään, kun kassatyttö soittaa hinausauton hoitamaan tiellä olevan, lumeen peittyneen auton pois. Mies pääsee sairaalaan, selviää - ja joutuu kuuntelemaan lisää radiota.

Saattue Murmanskiin

 

Ekotorin alesta tarttui matkaan muutama seikkailukirja, oikeastaan enemmänkin sillä ajatuksella, että jo ne kiinnostaisivat Timoa. Luulin lukeneeni skottilaisen Alistair MacLeanin (1922-1987) jo vuonna 1956 ilmestyneen jännärin joskus, mutta enpä ollut - eikä kirja edes ollut sellainen kevyesti luettava jännäri, mitä olin kuvitellut, vaan enemmänkin Stalingradin kaltainen sotaromaani. 

Kirja ajoittuu vuoteen talveen 1943. Silloin taistelu Murmanskiin johtavasta meritiestä riehui kiivaimmillaan. Saksalaiset sukellusveneparvet suorittivat Jäämerellä hyökkäyksiään liittoutuneiden laivasaattueita vastaan. Heidän ilmavoimansa hallitsivat Jäämerta, koska he olivat miehittäneet Norjan.  Taistelulaiva Tirpitz vaani Norjan vuonoissa alituisena uhkana saattueille.

Saattue Murmanskiin perustuu ainakin jossakin määrin MacLeanin omiin sotakokemuksiin. Hän palveli toisessa maailmansodassa torpedomiehenä. 

Kirja alkaa Scapa Flown tukikohdasta. Kevyen ristelijän, HMS Ulyssesin, miehet on ajettu täysin loppuun, ja he ovat kapinoineet päällystöään vastaan. Laivaston esikunta ei ymmärrä, miten äärirajoilla miehet ovat - eikä heillä toisaalta ole tarpeeksi laivoja, joten HMS Ulyssesin on lähdettävä taas merelle suojaamaan seuraavaa saattuetta. Matkasta tulee kohtalokas sekä HSM Ulyssesille että koko saattueelle. Vain muutama laiva pääsee perille Murmanskiin, ja HMS Ulyssesin miehistöstä jää henkiin vain kourallinen. 

Draaman kaari muistutti monessa kotaa Stalingradia, vaikka liikuttiin aivan eri maisemissa. Urhoollisia miehiä, kovia ratkaisuja, järjetöntä sotaa, joka vaati mahdottomia uhrauksia, joista saatiin kovin vähän hyötyä. Merisotakuvaus vaikuttaa hyvin todenmukaiselta. Surullinen tarina, jossa paljon inhimillista urheuta, henkistä voimaa ja tärkeää sotamateriaalia tuhoutuu ilman että saavutettaisiin paljonkaan. Lähinnä tulee mieleen, että onneksi Suomi ei ole koskaan ollut suurvalta eli ei ole ollut varaa uhrata miehiä ja kalustoa järjettömästi.

Hevonen ja poika

Hevonen ja poika kertoo Sastrasta, joka tapaa yllättäen puhuvan hevosen, Riian, ja päätyy matkalle Narniaan. Sastra ei ole ennen tavannut puhuvia eläimiä, mutta hänestä ja Riiasta tulee hyvät ystävät. Matkalla he tapaavat Aravis-tytön ja Hvinnan, joka on myös puhuva hevonen. Areavis on myös pakomatkalla, koska hänet yritetään pakottaa naimisiin. He kulkevat yhdessä monien vaarojen läpi, ja loppujen lopulta pääsevät Narniaan saakka. Matkalla Sastra ja Aravis ystävystyvät. Ystävät joutuvat puolessa välissä kirjaa erilleen, mutta löytävät takaisin yhteen. Sastra pelastaa Arkkimaan ja Narnian tuholta, koska ehtii varoittaa arkkimaalaisia tulevista Tasbanista tulevista sotajoukoista. 

Arkkimaan kuningas Lunus tunnistaa, että Sastra onkin hänen toinen poikansa. Sastra on jo tavannut Lunuksen toisen pojan Koorinin, joka on aivan hänen näköisensä. He olivat joutuneet erotetuiksi jo vauvoina, kun Lunuksen hovista petollinen Lordi Baar varasti Sastran ja lähetti hänet veneellä maihin, jossa hänet löytää köyhä kalastaja. Kalastaja kasvatti Sastran. Kalastaja oli aika ilkeä Sastralle, piti häntä kuin orjaa. Sastra karkasi, kun kalastaja meinaa myydä hänet.

Kirja on hyvä vaikka onkin suhteellisen vanha. Koko Narnia-sarja on hyvä, tai ainakin suurin osa siitä. Vielä on Taikurin sisarenpoika lukematta, joka on kuulemma hyvä.