Rihmasto

 

Camilla Nissisen toinen romaani perheestä tai perhesiteistä, niiden vaikeudesta ja vaikuttamisesta. Ihminen ei tavallaan pääse taustaansa pakoon, se vaikuttaa elämäänjollakin tavalla, vaikka ei suinkaan määrää sitä, millaista elämästä tulee. Tähänkin sopinee lausahdus sirä, että et tiedä, mitä kukin parhaillaan tuntee ja kokee, joten "always be kind".

Nissisen tarina kuvaa kolmea tai oikeastaan kopa neljää sukupolvea. Rihmasto on hyvä nimi, sukupolvien "rihmat" ulottuvat pitkältä, eivät kahlitse, mutta pyrkivät silti tarttumaan. Vanhemmilta ja muulta ympäristöltä opitaan, miten muihin suhtaudutaan, mikä on tavoiteltavaa ja mikä ei - millainen haluan olla ja millainen en missään tapauksessa. Jotkin piirteet tai taipumukset saattavat siirtyä eteenpäin yli sukupolven, halusi tai ei. 

Erokuu

 

Nuorille suunnattu kirja, jota voi hyvin suositella myös aikuisille, sillä se tarjoaa yhden pienen kurkistusikkunan nuorten maailmaan. Ensirakkaus, ysin jälkeinen kesä, uudet suunnat - ne ovat hyvin tunnistettavia juttuja vähän vanhemmallekin. Enää ei kuitenkaan riitä irl-elämä, vaan lisäksi (ainakin monella) on melkeinpä toinen elämä somessa, niin kuin romaanin tubettaja-Linalla. 

Sanni Ylimartimo kuvaa lämpimästi ja uskottavasti, vähättelemättä tai sortumatta opettavaisuuteen, miten maalaistalon videoiden tekemisestä innostunut Karoliina jakaa itsensä Karoksi ja Linaksi. Hän on molempina yhtä tosissaan ja todellinen, mutta silti ne ovat tavallaan eri persoonia. Lina on hiukan "parempi", videoihin voi valita parhaat kuvakulmat ja paljastettavat jutut, kun taas Karo tekee maatilan töitä isoveljensä apuna. Kun kuvaan tulee vielä Aro, joka on jo valmiiksi ihastunut tubettaja-Linaan, ei Linan olekaan enää yhtä helppo pitää kahta maailmaansa erillään. Miten erillään ne pitää olla, mitä paljastaa ja mitä pitää omanaan - valinta ei ole helppo. Some-maailman kommentit, videoiden näkyvyys - kaikki se on Linalle (ja Karolle) tärkeää, näin keski-ikäisperspektiivistä liiankin tärkeää. Ajatuksia herättävä, nuoria aliarvioimaton romaani.

Viimeinen yhteinen leikki

 

Tämän blogin aikana ei ole näköjään tullut luettua yhtään Riikka Pulkkista - no ei sinänsä ihme, sillä olen lukenut vain hänen ensimmäiset kirjansa (Raja ja Totta). En osaa oikein sanoa, pidänkö hänen kirjoitustyylistään vai en. Esikoisromaani Raja taitaa olla näistä kolmesta lukemastani edelleen paras, jollakin tavalla teeskentelemättömin. Hänen henkilökuvauksensa on sujuvaa ja hyvää, mutta silti jotenkin "tehtyä". Minusta he tuntuvat henkilöhahmoilta, uskottavilta sellaisilta kyllä, mutta eivät oikeilta ihmisiltä.

Viimeinen yhteinen leikki käsittelee lääketiedettä, ihmiseksi kasvamista ja sitä, millainen kuuluu olla. Se voisi minusta tehdä sen vielä suoremmin ja rohkeammin. Tarina alkaa hyvin, mutta sitten se puuroutuu, hajoaa eri suuntiin, eikä oikein päädy mihinkään. Sanottavaa aiheesta voisi olla enemmän, sillä ajankohtainen se on. ADHD-lääkkeitä käytetään odella paljon, samoin erilaisia psyykenlääkkeitä, ja tästä olisi syytä keskustella - siitä olen samaa mieltä Pulkkisen kanssa. Aihe on iso. Lääketeollisuudella on sormensa pelissä, siihenhän Pulkkinenkin koeasetelmallaan viittaa, samoin yhteiskunnan ja perheiden oletuksilla. Maailma on olevinaan kovin hyväksyvä ja woke, mutta oikeasti se ei välttämättä sitä ole. Siitä minusta kertoo sekin, että sen sijaan, että voisi olla millainen tyttö tai poika tahansa, pitää määritellä itsensä muunsukupuoliseksi. No, siihen tematiikkaan Pulkkinen ei sentään romaaniaan laajenna.

Toivoisin jonkun kirjoittavan paremman romaanin samasta aiheesta. Sellaisen, joka aiheuttaisi enemmän yhteiskunnallista keskusteluakin. Siihen ei tämä romaani pystynyt.

Panssarilasin läpi

 

Nuorten romaani lukion kakkosluokkalaisesta Joelista, jolla on kaikki hyvin ja ei kuitenkaan ole - maailmantuska painaa päälle. Ihan ok kirja, mutta en oikein kohderyhmään kuuluneenakaan ts. nuorena tykännyt tämän tyylilajin kirjoista. Ehkä olen aina ollut liian vanha sielu tai tuntenut eri tavalla. Jotenkin en muista koskaan ajatelleeni aikuisia niin kategorisesti vanhoiksi ja tyhmiksi (osa tietystin on) tai pitäneeni kavereita niin tärkeinä kuin tämän tyylilajin kirjoissa tehdään. No, omassa lajissaan silti "ihan kiva".

Natalia

 

Höpsö kirja englantilaisesta kotiopettajattaresta, venäläisistä aatelisista Kuragineista... no, juonesta on turha sen enempää kirjoittaa, se on hyvin ennalta arvattava. Nappasin kirjan kirjaston ilmaishyllystä mukaan, ja se oli ihan sopiva luettavaksi bussissa matkalla Turusta Poriin. Hauskinta oli ehkä se, että päähenkilö ei ollut Natalia, vaan Amaryllis Weston - eli se köyhtynyt, mutta sivistynyt, kaunis ja reipas kotiopettajatar.