Naisia jotka etsivät suurta tulta

 

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä naisista, jotka halusivat tulla nähdyksi - tai niin hän sanoo, ehkä he eivät halunneetkaan, koska kerran jäivät miestensä (tai isänsä) varjoon. Laakso puhuu "varjonaisista".

Kirjassa äänen saavat Tove Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä, Greta Hällfors-Sipilä, Aino ja Elissa Aalto, Saimi Järnefelt, Majsi Salokivi, Leevi Madetojan puoliso ja Eino Leinon rakastajatar Hilja Onerva Lehtinen, Kirsti Gallen-Kallela ja Tyko Sallisen puoliso Helmi Vartiainen. Sekalainen joukko naisia, joihin Laakso yrittää saada jonkin yhteyden. 

Kirjasta jäi teennäinen olo. Minusta Laakso ei onnistunut koskettamaan naisia tarpeeksi läheltä. He tosiaan jäivät varjoon, eivät puhuneet itse, vaan Laakso asetti sanoja heidän suuhunsa - tai siltä minusta tuntui.

Tulen ja jään laulu 2: Kuninkaiden koitos

 

Kuninkaiden koitos jatkaa Tulen ja jään laulu  -sarjaa. Se on sarjan toinen osa. Henkilöt lisääntyvät ensimmäisestä kirjasta paljon. Niistä on välillä vaikea pysyä perässä, koska osa käyttää eri paikassa eri nimeä. Paikatkin vaihtuvat aika nopeasti, mutta niissä pysyy paremmin perillä, kirjan alussa on myös kartat alueista. Juoni on hyvä ja etenee mukavasti eikä jää paikalleen pitkiksi ajoiksi.

Kirjoista on tehty myös sarja. Se on mielestäni hyvä. Siitä on jätetty kylläkin hyviä sivujuonia pois, jotka ovat kirjoissa. 

940 päivää isäni muistina

 

Tyttären päiväkirjantapainen kirja isän viimeisistä vuosista, muistisairaudesta ja sen aiheuttamista tunteista: miten elämä muuttuu, yhtäkkiä ja pyytämättä. Muisisairaus on surullinen asia, mutta surullista on myös se, miten huonosti sairastuva ja hänen omaisensa terveydenhuollossa kohdataan. Miten sellainen pärjää, jolla ei ole ketään? En muuten tiennyt, että 1970 laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan. Yhteiskunnan siis pitäisi hoitaa, mutta näinhän se ei tietenkään oikeasti mene - enkä loikeastaan tiedä, miksi se kuuluisikaan niin mennä.

Ajatuksia herättävä kirja. Hanna Jensen ei saarnaa tai tee sen paremmin itsestään kuin isästäänkään mitään kiiltokuvaa. Ihmiset ovat erilaisia muistisairainakin (ja taudinkuvat ovat erilaisia) joten tilanteeseen on vaikea valmistautua.

Isäni vaiettu sotavankeus

 

Toimittaja petri Saraste on kirjoittanut kirja isästään Kaukosta, joka vietti 1944 puoli vuotta sotavanjeudessa Neuvostoliitossa. Kirjan ytimen muodostaa Kaukon itsekirjoittama muistelma, jota Petri on täydentänyt taustoittamalla tarinaa Sarasteen perheestä, sekä omilla että veljensä muistoilla.

Kirja on kiinnotava dokumentti yhden miehen sotapolusta, joka ei ole erityisen kunniakas tai merkityksellinen, onpahan vain yksi tarina monista. Tarinassa olisi ollut mielestäni varaa tiivistää, hiukan terävöittää kertomusta - pysyä ytimessä. Jo aluksi lähdetään liikkeelle "muinaiset roomalaiset" -tyylillä todetan, että 1820-luvulla Rovaniemen seudulla oli asukkaita vain parisen tuhatta - entä sitten, kun Sarasteiden tarina Rovaniemell' alkaa vasta vuodeta 1916. 

Suomalaisten sotavankien muistelmia on kerännyt  ainakin Timo Malmi: Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa eli tarinoita löytyy muitakin.

Vaikea laji: kirjoittajan muistelmia

 

Hassu kirja. Vaikea sanoa mitään, kun hlö on tehnyt niin monia erilaisia asioita, ja muistelee niitä sekalaisessa järjestyksessä. Kiinnostavaa, miten erilaisia juttuja voi kirjoittajana tehdä, ja jotenkin tulla toimeen. Toki nykyhallitus tekee siitä aina vaan vaikeampaa. Säästää pitää, mutta ehkä voisi miettiä paremmin, mistä se tehdään.

Kaarna

 

Tommi Kinnunen kirjoittaa edelleen sodasta, mutta löytää siihen uuden näkökulman kertoessaan Pohjois-Suomen ihmisten kohtaloista partisaanien kynsissä. Kaarna on (taas) melko synkkä kirja, ja ihmiskuvauksen taidokkuudesta huolimatta minun on vaikea uskoa, etteikö päähenkilö Laina olisi kertonut sodanaikaisista tapahtumista kenellekään - jolloin hän olii pystynyt käsittelemään ne. Toisaalta: aika on ollut eri. Ehkä jotkut aista vaan ovat liian vaikeita kerrottavaksi kenellekään. Kun oikein mietin, on sellaisia itselläkin, ei vaan onneksi yhtä raskaita.

Suosittelen kirjaa, vaikka Kaarnasta jäi osin paha mieli. Niin monen ihmisen elämä meni pilalle. Tyttäret jättivät pohjoisen taakse, niin kuin Laina toivoi. Mitenköhän hän perusteli itselleen, ettei kertonut Martille tämän taustasta, ja vielä piti tämän lähellään loppuun asti? Olikohan Martti osin oikeassa, kun hän muisti jonkun käskeneen pitää huolta Lainasta? Voisiko äitinsä unohtaa kokonaan, ellei tästä kukaan koskaan kerro? Miten moni asioista, joita luulemme muistavamme, onkin vain meille kerrottu kertomus, ei aito oma muisto?