Tyttären päiväkirjantapainen kirja isän viimeisistä vuosista, muistisairaudesta ja sen aiheuttamista tunteista: miten elämä muuttuu, yhtäkkiä ja pyytämättä. Muisisairaus on surullinen asia, mutta surullista on myös se, miten huonosti sairastuva ja hänen omaisensa terveydenhuollossa kohdataan. Miten sellainen pärjää, jolla ei ole ketään? En muuten tiennyt, että 1970 laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan. Yhteiskunnan siis pitäisi hoitaa, mutta näinhän se ei tietenkään oikeasti mene - enkä loikeastaan tiedä, miksi se kuuluisikaan niin mennä.
Ajatuksia herättävä kirja. Hanna Jensen ei saarnaa tai tee sen paremmin itsestään kuin isästäänkään mitään kiiltokuvaa. Ihmiset ovat erilaisia muistisairainakin (ja taudinkuvat ovat erilaisia) joten tilanteeseen on vaikea valmistautua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti