Tommi Kinnunen kirjoittaa edelleen sodasta, mutta löytää siihen uuden näkökulman kertoessaan Pohjois-Suomen ihmisten kohtaloista partisaanien kynsissä. Kaarna on (taas) melko synkkä kirja, ja ihmiskuvauksen taidokkuudesta huolimatta minun on vaikea uskoa, etteikö päähenkilö Laina olisi kertonut sodanaikaisista tapahtumista kenellekään - jolloin hän olii pystynyt käsittelemään ne. Toisaalta: aika on ollut eri. Ehkä jotkut aista vaan ovat liian vaikeita kerrottavaksi kenellekään. Kun oikein mietin, on sellaisia itselläkin, ei vaan onneksi yhtä raskaita.
Suosittelen kirjaa, vaikka Kaarnasta jäi osin paha mieli. Niin monen ihmisen elämä meni pilalle. Tyttäret jättivät pohjoisen taakse, niin kuin Laina toivoi. Mitenköhän hän perusteli itselleen, ettei kertonut Martille tämän taustasta, ja vielä piti tämän lähellään loppuun asti? Olikohan Martti osin oikeassa, kun hän muisti jonkun käskeneen pitää huolta Lainasta? Voisiko äitinsä unohtaa kokonaan, ellei tästä kukaan koskaan kerro? Miten moni asioista, joita luulemme muistavamme, onkin vain meille kerrottu kertomus, ei aito oma muisto?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti