Televisiosta tulee harvoin katsottua mitään suoraan, mutta kerran avatessani tv:n (tai poikkeksellisesti kanavasurffaillessani) päädyin katsomaan Kulttuuricocktailin jaksoa, jossa puhuttiin äitiydestä. Keskustelijoina olivat taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck ja kirjalija Helmi Kekkonen. Schreck piti viime keväänä luennon Historiallisen elämäkertatutkimuksen kurssilla, Kekkoseen en ollut aiemmin törmännyt. Keskustelu äitiyden merkityksestä oli tavallaan mielenkiintoista, osin vähän myös samojen aiheiden vatvomista edestakaisin. Minulle jäi kuva, että Helmi Kekkonenkin peräänkuulutti nimenomaan vatvomisen ja vaatimusten vähentämistä - ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Keskustelussa mainittiin tietysti syy, miksi Kekkosta aiheesta haastateltiin eli hän oli kirjoittanut omasta äitiydestään kirja Olipa kerran äiti. Hän myös mainitsi toimittaja Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan olleen hänelle itselleen kovasti merkityksellinen. Päädyin lainaamaan molemmat. Luin ensin Silfverbergin 2013 ilmestyneen kirjan ja sitten Kekkosen 2019 julkaistun teoksen.
Anu Silfverbergin kirja puhuu äitiydestä suoraan ja analyyttisesti, rakkaudesta lapseen herkästi ja kauniisti. Aika hieno yhdistelmä. Puoliso ei ole mukana statistina, vaan tasaveroisena vanhempana. Lapsi ei muuta heitä ihmisinä, mutta kuitenkin muuttaa vaatiessaan oman paikkansa ja huomionsa perheessä. Olen tosi monesta asiasta Silfverbergin kanssa samaa mieltä. Naiset käyttävät "äitikorttia" usein väärin vaatiessaan jotain sen perusteella. Lapsi tulee osaksi perhettä, häner huomioidaan, mutta hän ei ole maailman keskipiste. Asiat muuttuvat, mutta kaikki ei muutu.
Helmi Kekkonen on kirjoittanut kirjaansa toisen lapsensa odotusajan. Ensimmäinen lapsi, kirjassa Tyttö, syntyi sen suuremmin suunnittelematta. Lapsi on tärkeä, lopulta odotettukin, mutta raskausajan ja synnytyksen Kekkonen näkee pelottavina ja vaikeina. Siksi(kin) ajatus toisesta lapsesta on ensin ihan mahdoton. Asia kuitenkin muuttuu, kun Tyttö kasvaa, ja niinpä Tyttö saa pikkusiskon ollessaan viisivuotias. Toinenkaan odotus ei ole täysin seesteinen, mutta esimerkiksi pääsy keskustelemaan synnytyspelosta kätilön kanssa auttaa paljon. Moniin ajatuksiin on tässäkin helppo samaistua, onhan minun lapsillani sama ikäero, ja muutenkin hiukan samanlainen tausta suunnittelemattomuuden ja suunnittelun osalta. Toisen lapsen äiti on valmiimpi ja pelokkaampi samaan aikaan, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti, äiditkin väsyvät... sen kaiken Kekkonen kirjoittaa raa'an rehellisesti ja itseironisesti, jännästi vähättelemättä haluaan tai tarvetta olla lapsilleen hyvä äiti ja silti myöntämällä, ettei tavoitteisiinsa aina pääse, eikä sekään ole maailmanloppu. Tulee seuraava päivä.
Taas muistin, miten en itse halunnut lukea vauvalehtiä lainkaan, ne vain ahdistivat ja tekivät mielestäni yksinkertaisista asioista vaikeita. Enemmän erilaisten valintojen hyväksyntää ja positiivisuutta, vähemmän sääntöjä, kauhistelua ja pelottelua. Ja niin kuin molemmat kirjoittajat toteavat, hyvin tärkeää on löytää puoliso, joka hoitaa vanhemmuudesta puolet ja joskus vähän enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti