Vapaa toimittaja Julia Thurén kirjoittaa blogia, jonka sisältö kattaa niin yleisesti elämään tai perheeseen ja lapsiin liittyviä oivalluksia ja ajatuksia, huvilan rakentamista ja sisutamista, sekä juttuja astuullisesta kuluttamisesta ja sijoittamisesta. Thurén käsittelee asioita melko henkilökohtaisella tyylillä eli ajatus lähtee useimmiten omasta elämästä, perheestä tai kavereista ja sitten sitä mahdollisesti laajennetaan asiantuntijanäkemyksin tms. Sama tyyli on kirjassakin, onhan sen alaotsiko Näin aloin käyttää rahojani paremmin.
Blogista tuttu perussääntö kuluttamiseen on: Älä osta mitään turhaa paskaa. Sitten pitää vaan itse määritellä, mitä se kenellekin on - kuluttaminen on henkilökohtaista. Toisaalta henkilökohtainen on poliittista eli kulutustottumuuksiimme vaikutetaan koko ajan. Tätä perusasetelmaa käsitellään kirjassa eri suunnilta. Kirja oli ihan viihdyttävä, Thurénilla on sujuva kynä. Silti ehkä hiukan ihmettelen, että se oli jopa ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi, sillä tyyli on myös aika yleistävä, omasta persoonasta ja omasta kuplasta lähtevä. Tietysti voi ajatella, että tietokirjan onkin tarkoitus opastaa ihmisiä vastuullisempaan suuntaan, mutta onko silloin enemmän kyseessä pamfletti kuin tietokirja?
Tieteellisemmät, taustoitetummat osiot kuluttamisen ja kuluttajuuden historiasta sekä mainostamisen psykologiasta olivat kirjan kiinnostavinta antia. Sen sijaan vastuullisuus, tavaroiden eliniän pidentäminen, turhan kulutuksen vähentäminen ovat itsestään selviä tavoitteita monelle - kuin Marttaliiton tavoitteita. Siksi niiden tuominen uusina, uuden tiedostavan sukupolven oivalluksina särähti korvaan. En myöskään oikein usko siihen, ettei tavaran omistaminen olisi jatkossakin tärkeää. Kuten kirjassakin sanotaan, omistaminen velvoittaa: Tavarasta pidetään eri tavalla huolta, kun se on oma. Kierrätys tai käytettynä ostaminen on sitten asia erikseen. Ehkä en vaan ymmärrä, mihin maailma on menossa, mutta silti kirjan lopussa esitetyt utopiat palvelutaloudesta, ja kaiken riiston häviämisestä, elämisen helppoudesta ja vegaanisesta sesonkiluomuruokakassista eivät ole minusta realistisia ratkaisuja "hyvinvointiparadigman" säätämiseen. On helppo allekirjoittaa, että hyvä elämä perustuu enemmän aineettomille asioille kuin materialle, kun perusasiat ovat kunnossa. Olisin kaivannut jotain uutta, konkreettista, toimivaa oivallusta siihen, miten mainostaminen käännetään tähän suuntaan. Sosialismi on jo kokeiltu, markkinatalouden mekanismeilla maapalloa säästävään suuntaan olisi mentävä. Kuluttajia on maailmassa liikaa, siinä se perusongelma, jota ei pelkkä rahojen parempi käyttäminen ratkaise.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti