Tähän asti omasta elämästä ammentavia Islanti-aiheisia kirjoja kirjoittaneen Satu Rämön ensimmäistä dekkaria on kehuttu paljon. Siihen oli kirjastossa pitkä jono, mutta sitkeä saa, kun jaksaa odottaa.
Rämö on sujuva kirjoittaja. Ennakko-odotukseni kirjaa kohtaan oli nostettu kehuvilla arvioilla niin ylös, että niitä oli varmaan aika mahdoton ensimmäisen fiktiivisen romaaninsa kirjoittaneen täyttää. Osa Islannin kuvauksesta oli mielestäni turhaa tai irrallista (ja samaa kuin blogissa). Henkilöhahmot olivat sinänsä kiinnostavia, mutta ehkä vähän turhankin erikoisia. Päähenkilö, poliisietsivä Hildur, oli hyvin yksinäinen ja ahdistunut menetettyään jo nuorena koko perheensä. Hän piti itsensä kasassa tekemällä paljon töitä ja urheilemalla melko pakkomielteisesti - hänen luonteensa oli hyvin taustoitettu ja kuvattu, mutta hänestä jäi aika kalsea kuva. Suomesta työharjoittelussa oleva poliisi Jakob oli aika myös erikoinen, villapaitoja neulova entinen biologian opettaja, joka oli avioeron jälkeen päätynyt vaihtamaan alaa. Ehkä hiukan vähempikin erikoisuus olisi riittänyt, tiedä häntä. Hänenkin tarinansa selvästi jatkuu, koska tässä kirjassa vasta taustoitettiin avioeroon liittyvää huoltajuuskiistaa. Jakobin poika asuu Norjassa äitinsä kanssa, ja tämä yrittää estää Jakobin ja pojan kanssakäymisen kokonaan.
Kirja oli dekkairimaisesti kohtuullisen nopeatempoinen ja helppo luettava. Itse murhien logiikka, vaikean perinnöllisen taudin leviämisen estäminen, oli hyvin keksitty, mutta itse juonenkuljetus ei minusta ollut täysin loogista, eikä kovin koukuttavaa tai ainakin minun oli helppo jättää kirja kesken ja jatkaa vasta muutaman päivän päästä. Kirjasta puuttui jotain lämpöä tai samaistuttavaa. Ehkä Hildurin sisarten arvoitusta olisi voinut avata jo tässä enemmän, jotta kosketuspinta olisi kasvanut. Tarina kuitenkin jatkuu, joten ehkä tämä puoli paranee, kun Hilduriin tutustuu paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti