Haymitch menettää pelissä kaiken, mitä menetettävissä on, eikä hänellä taida käytännössä olla mitään mahdollisuuksia kääntää suuntaa paremmaksi kerran tribuutiksi päädyttyään. Sattumalta luin Elokkorjuun sarastusta ennen Orwellin Vuonna 1984, ja tajusin selvemmin kuin ennen, miten Nälkäpelin areena vilisee Orwellin dystopiasta tuttuja elementtejä. Kilpailijoita valvotaan koko ajan, mikään ei ole sitä, mitä sen luulisi olevan ja vaikka peliä näytetään reaaliaikaisena Panemin väelle, kamera käännetään muualle, jos pelissä tapahtuu jotain, mitä heille ei haluta näyttää. Leikkaamalla tai jopa pakottamalla tekemään jotain uudestaan saadaan asiat näyttämään siltä, miltä niiden halutaan näyttävän. Panemin tai Venäjän konstit ovat samankaltaisia, dystopia tulee valitettavankin lähelle.
Alkuperäinen Nälkäpeli-trilogia on raaka ja surullinen, mutta se päättyy kuitenkin ainakin suurin piirtein onnellisesti. Elonkorjuun sarastuksessa toivo on todella vähäistä, kuolemaa ja surua riittää senkin edestä, enkä suosittelisi tätä kovin nuorelle lukijalle. Tarina toimi sinänsä hyvin. Se kertoi, miten julma itsevaltias voi olla (niinhän se on, katsokaa vain Venäjälle, Pohjois-Koreaan tai muistakaa Stalinia, Maoa, Ceaucescua, Idi Aminia... näitähän riittää. Haymitchin elämää ja kärsimystä on vaikea ajatella. Se ei tavallaan loppunut koskaan, kun hän joutui aina olemaan mukana uusissa ja uusissa nälkäpeleissä - no, Katniss ja Peeta sen sitten lopulta onnistuivat katkaisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti