En tiedä, olenko minä tullut vanhaksi vai onko vanhaksi tullut Ilkka Remes, mutta Punarutto oli mielestäni kirjana sekava ja koko tarinan motiivi kovin kaukaa haettu. Berliinin muurin murtumiseen liittyvät salaisuudet uhkasivat kirjassa tulla käytetyiksi väärin joko Venäjän tai trumpilaisen CIA:n toimesta eli sinänsä idea USA:n ja Venäjän yhtäkkisestä samanlaisuudesta ja lähentymisestä oli hyvä ja ajankohtainen. Idän ja lännen muutos katosi kuitenkin jonnekin toiminnan ja aika epäuskottavien yksityiskohtien alle. Kirjassa oli noin 480 sivua, ja luulen, että tarina olisi myös hyötynyt tiivistämisestä, jonkinlaisesta selkeyttämisestä, fokuksessa pysymisestä... tai sitten minä olin vain liian hidas ymmärtämään eri käänteitä. Kirjoitusvirheitä oli kohtuullisen paljon, joskus nimet olivat väärin ja lauseenvastikkeita piisasi. Luulisi, että kustannustoimittaja voisi tehdä parempaa työtä.
Remeksen sankari oli tässä Kaarlo Norha. Hän oli kovin hajuton ja mauton, mutta eipä Remeksen ihmiskuvausta ole suuremmin yleisestikään ylistetty. Entisen supolainen Seppo Matero oli parempi hahmo kuin Jorma Säilä, joka peliongelmineen oli kovin kliseinen tyyppi. Naiset jäivät aika statisteiksi, ja Norhan kiinnostus CIA-agentiksi soittautuvaan Amberiin vaikutti oudolta, kun hän kuitenkin jo seurusteli työkaverinsa Meerin kanssa... Ei voi mitään, kyllä vaikkapa Ken Follettin jännitystarinat ovat enemmän minun mieleeni kuin Remekset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti