Roope Lipastin 1970-1980-luvulle sijoittuvasta lapsuuden ja nuoruuden kuvauksesta tuli jotenkin sama fiilis kuin elokuvasta Stand by me, jossa poikaporukka lähtee etsimään ruumista joen varrella. Molemmissa on lempeää nostalgiaa, lämpöä, haikeutta - vaikka kaikki ei kuitenkaan oli hyvin tai ainakaan kaikkien tulevaisuus ei ole yhtä hyvä, kaikilla ei ole samoja lähtökohtia vaikka samalla luokalla tai samassa luokassa ovatkin.
Lipastin kieli on herkullista ja sujuvaa. Kielikuvat ovat osuvia. Hän osaa kiinnittää huomion pieniin asioihin, kuten lapsi oikeasti tekee. Sota vaikuttaa vielä taustalla, kun Lipastin lapset kasvavat nuoriksi kylmän sodan varjostamassa maailmassa. Aika paljon maailma on muuttunut. Moni asia ei olisi enää samalla tavalla tuttua ja tunnistetavaa 2000-luvulla syntyneelle. Nostalgia muistuttaa, että alan olla aika vanha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti