Stalingrad

 

Theodor Plievierin Stalingrad, nimensä mukaisesti itärintmasta ja erityisesti Stalingradin taistelusta kertova kirja tuli hyllyyni jo pari vuotta sitten Tyoväenkirjaston poistomyynnistä. En löytänyt internetistä ihan oikeaa kansikuvaa, lukemani kirja on pokkari, WSOY:n taskukirja nro 11, ja sen snaotaan olevan 4. painos vuodelta 1962. Stalingrad ilmestyi 1945 eli heti toisen maailmansodan jälkeen. Se on käännetty monille kielille jo heti ilmestymisensä jälkeen.

Plievier oli saksalainen kommunisti. Natsien noustua valtaan Saksassa hän oli lähtenyt sieltä 1934, ja päätynyt 1940-luvulla Moskovaan Hildegard-puolisonsa kanssa. Adolf Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941, Plievier, kuten muutkin ulkomaalaiset, internoitiin Uzbekistaniin, Tashkentiin. 

Syksyllä 1943 Plievier palasi Moskovaan. Hänelle tuli tilaisuus kirjoittaa Stalingradin katastrofista, muun muassa DDR:n tuleva johtaja Walter Ulbricht ehdotti romaanin aihetta hänelle. Plivier luki saksalaisten sotilaiden Stalingradista kirjoittamia kenttäpostikirjeitä ja pääsi haastattelemaan vangiksi jääneitä sotilaista Moskovan lähellä olevilla vankileireillä. Hän pääsi käsiksi myös Neuvostoliiton puna-armeijan aineistoon. Kirja ei siis ole omakohtainen dokumentti, se on romaani, mutta siihen on tehty paljon taustatyötä.

Romaani alkaa marraskuusta 1942. Saksan 6. armeijakunta on määrätty kesällä 1942 valtaamaan Stalingrad, ja se on melkein tehtykin. Rintama on kuitenkin työntynyt liian syvälle, ja Neuvostoliitto onnistuu pitkään valmistelemallaan vastahyökkäyksellä saartamaan saksalaiset Stalingradiin. Hitler kieltää armeijan komentajaa Paulusta murtamasta saartoa ja vetäytymästä. Hän lupaa lähettää panssareita avuksi, mutta yritys epäonnistuu. Sen jälkeen hän lupaa huoltaa armeijaa lentoteitse, mutta 300 000 miehen huoltaminen ja varustaminen puna-armeijan ilmatorjuntatulessa oli Luftwaffelle täysin mahdoton tehtävä. Kirja kuvaa, miten hullua sota on, miten armeija yrittää täyttää saamansa käskyt, vaikka pitää niitä täysin mahdottomina. Vasta kirja loppupuolella upseerit alkavat ihmetellä, miksi he toimivat käskyjen mukaan: mitä järkeä koko Neuvostoliiton sotaretkessä oli, ja miksi he eivät ajatelleet omilla aivoillaan.

Stalingrad on raskas, julma ja surullinen kirja. Tuntuu turhauttavalta, miten sotilaita kuolee ja kärsii aivan turhaan. Täytyy ihmetellä, miten siitä osaltaan vastuussa olleet upseerit pystyivät palaamaan arkeen sodan jälkeen. Sotilaiden ja upseerien ajatuksia on kuvattu hyvin aidonoloisesti, kirjassa pääsee aika lähelle Stalingradin ampumahautoja ja kellareita. En oikein tiedä, voinko sanoa pitäneeni kirjasta, siihen se oli ehkä liian surullinen. Vaikuttava ja lukemisen arvoinen se ehdottomasti oli.