Helena Immosen toinen jännäri jatkaa samoilla ajakohtaisilla teemoilla kuin ensimmäinenkin teos Operaatio Punainen kettu. Päähenkilöt ovat yhtä perhettä eli reservin upseeri Riina, joka haavoittui edellisen kirjan kuvaamassa Suomen ja Venäjän sodassa, hänen nyt Afganistanissa palveleva veljensä Joni sekä armeijan esikunnassa työskentelevä miehensä Mikael. Immosta on kehuttu paremmasta ihmiskuvauksesta kuin mihin esimerkiksi Ilkka Remes pystyy, mutta minä en ole siitä oikein vakuuttunut. Minusta on hiukan hassua, että päähenkilöiden pitää olla sukua. Lisäksi he "sanoittavat" tunteitaan vähän liikaakin, kipuilevat oudoissa paikoissa. Toisaalta esimerkiksi Riinan havaittua yöllisiä vieraita kotonaan, ja soitettuaan tästä Mikaelille, joka lupaa tulla seuraavaksi yöksi kotiin, Riina vaan menee nukkumaan, eikä odota Mikaelin tulevan - tämä ehtii lähteä jo aamullakin töihin, ennen kuin Riina edes herää. Ei kovin uskottavaa.
Juoni on ihan kiehtova ja tarina helppolukuinen. Riinan osuus on siinäkin minusta tarinan heikoin lenkki, sillä hänen sotasairaalassa tapaamansa, nyt venäläisten murhaamaksi joutuneen upseerin hänelle jättämät johtolangat ovat kuin itse keksitystä pakohuonepelistä tai agenttileikistä.
Pidin kirjasta, periaatteessa, vaikka juonen (ja henkilöiden) kökköydet välissä ärsyttivät. Riinan persoona on, no, ärsyttävä. Mikaelin ja Riinan suhde kuvataan aika oudosti: ensin välit ovat NIIN huonot, ja yhtäkkiä ollaan toistensa kimpussa Mikaelin työpaikalla. Epäuskottavaa... No, tästä huolimatta tulen varmasti Immosen seuraavankin dekkarin kirjastosta tilaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti