Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin kertoo Wienin-juutalaisesta Kleinmannin perheestä, erityisesti isä-Gustavista ja vanhemmasta pojasta Fritzistä. Perheessä oli vanhempien lisäksi neljä lasta: tyttäret Edith ja Herta, Fritz ja Kurt. Gustav työskenteli verhoilijana, perhe ei ollut erityisen rikas tai uskonnollinen. Natsien estettyä rehellisen kansanäänetyksen ja liitettyä Itävallan puoliväkisin osaksi Suur-Saksaa 1938 Kleinmannit joutuivat pulaan, niin kuin kaikki muutkin juutalaiset. Aikuinen Edith ja melkein täysi-ikäinen Herta heitettiin ulos työpaikoiltaan ja pojat kouluistaan. Gustav ei voinut enää harjoittaa ammattiaan. Perhe onnistui lähettämään Edithin töihin Englantiin tammikuussa 1939 ennen toisen maailmansodan alkua (sen jälkeenhän briteistä tulee vihollisia, joten se suunta menee kiinni). Gustav ja silloin 15-vuotias Fritz vietiin sodan alettua syyskuussa 1939, ensin Buchenwaldiin. Nuorimman, Kurtin, Tini onnistui lähettämään Amerikkaan vielä sodan aikana. Tini ja Herta asuivat pitkään Wienissä, mutta joutuivat kesäkuussa 1942 kuljetuksiin, ja heidät ammuttiin lähellä Minskiä.
Gustav ja Fritz joutuivat ankaraan työhön, mutta selvisivät osin sattumalta, osin omien taitojensa ja osin muiden tuella eteenpäin. Syksyllä 1942 Gustav määrättiin siirrettäväksi Auschwitziin. Fritz ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan, vaikka sitä pidettiin aivan hulluna - isä ja poika halusivat pysyä yhdessä millä hinnalla hyvänsä. Loppujen lopuksi se ehkä myös kannatti, sillä heillä säilyi toisissaan joku syy elää.
Keskitysleirikuvaus oli tuttua kauheutta. Uutena asiana tuli vastaan yksi äärimmäinen hulluus natsien hullussa logiikassa: juutalaisia voitiin tarpeen tulleen "arjalaistaa". Gustav oli nimittäin päätynyt työnjohtajaksi, ja natsit kielsivät juutalaisten toimimisen esimiesasemissa. Työnjohtajat kutsuttiin koolle - Gustav oli tietysti kauhuissaan - mutta heidän käskettiinkin riistää keltaiset tähdet irti takeistaan. Heidät arjalaistettiin, he eivät enää olleet juutalaisia, sillä natseilla ei ollut varaa päästää heitä pois töistään, sillä leirin viereen rakenteilla olleen Buna-Werken tehtaan työt olivat jatkuvasti jäljessä aikataulusta.
Jeremy Dronfield on käyttänyt lähteinään Gustavin päiväkirjaa, jota tämä kirjoitti koko pitkän leireilläoloaikansa eli vuodesta 1939 vuoteen 1945, sekä Fritzin sodan jälkeen kirjoittamia muistelmia. Hän on myös haastatellut Yhdysvaltoihin pelastunutta Kurtia, sekä sinne myöhemmin Englannista muuttaneen Edithin poikaa Peteriä. Lisäksi hän on käyttänyt erilaista arkisto- ja sanomalehtimateriaalia, sekä tutkimuskirjallisuutta. Koko kirja on lähdeviitteistetty. Tarina on hieno esimerkki siitä, miten totuus on tarua ihmeellisempää: kirja on kuin romaani, mutta se onkin tositarina, erään perheen elämäkerta. Dronfield on tehnyt hienoa työtä. Kirja kertoo todellisten kohtaloiden kautta ajasta, joka oli niin hullua ja kauheaa, ettei se saisi koskaan toistua. Samalla kirja toisaalta muistuttaa siitä, etteivät nykyiset hirmuteot Ukrainassa ole mitenkään ainutlaatuisia. Tapahtumat eivät saisi toistua, mutta henkilökohtaisesti en usko ihmiskunnan kehittyvän niin, etteivätkö ne aina jollakin tavalla toistuisi. Toisaalta kaiken kurjuuden, julmuuden ja tarkoituksettoman väkivallan ohessa kirja kertoo ystävyydestä, uhrautumisesta ja oveluudesta - selviytymisestä, resilienssistä. Ihminen on onneksi kykenevä selviytymään, ja kauheudetkin loppuvat aina joskus - valitettavasti liian monen uhrin kannalta liian myöhään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti