Otto ja Iris ovat eronneet, mikä on Otolle vaikeaa. Ero ei tosin ole ensimmäinen, suhteessa on kipuiltu aiemminkin, ja siitä seurauksena Otolle on suhteen ollessa katkolla syntynyt yhden yön suhteesta Joona-poika. Älylaitteilla, yhteisen tekemisen ja puhumisen puuttumisella on suuri syy Iriksen ja Oton eroon. Joonalla on niitä tavallisia ongelmia ruutuajan kanssa, ja tilannetta tietysti kärjistää hänen isänsä ja äitinsä osin erilainen suhtautuminen laitteisiin. Alexandra ei tiedä, mitä tekisi lukion jälkeen, ja päätyy lähtemään au pairiksi Kaliforniaan. Perheen vanhemmat ovat töissä start-upeissa, mutta haluavat pitää vielä ei-kouluikäiset tyttönsä täysin älylaitteiden ulkopuolella. Lasse taas on ollut "lapsinero", myös hukassa suuntansa kanssa lukion jälkeen, ja nyt yliopistolla tekemässä väitöskirjaansa, joka ei 10-15 vuoden jälkeenkään tunnu valmistuvan. Hän on itsekin kauhuissaan keskittymiskykynsä katoamisesta: enää ei riitä uutisten tarkistaminen kymmenen minuutin välein, vaan keskittymiskykyä ei riitä kuin neljään minuuttiin.
Kirja kysyy, oliko ennen paremmin? Ehkä ei, mutta oli ainakin eri tavalla huonosti. Ja ehkä jopa oli paremmin, nyt ongelmat ovat pään sisällä, ihmisten suhteissa tai suhteiden toimimattomuudessa - ennen ongelmat olivat hekä konkreettisempia ja helpompia ratkaista. Lasse epäilee ihmisten "tyhmentymisen", joka siis on todistettu asia, johtuvan ainakin osin siitä, ettei muistia enää tarvita. Hän ajattelee älyn rakentuvan muistin päälle. Näin uskoisin itsekin. Ei voi tehdä innovaatioita tai uusia päätelmiä, ellei osaa ja muista asioita, jolloin voi yhdistää niitä omassa päässään uudella tavalla.
Luin kirjan eilen illalla, ja aamun Hesarissa ensimmäisenä tuli vastaan oheinen artikkeli: Vastaanotolle saapuu täysin lukossa olevia nuoria: Psykologi kertoo mitä älylaitteet voivat pahimmillaan tehdä. Tuli taas kerran sellainen olo, että ehkä kaikki kännykät ja padit pitäisi heittää syvälle kaivoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti