Meitä vastaan rikkoneet

 

Camilla Nissisen esikoisromaani perustuu vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa elämästä Jehovantodistajien piirissä. Kirja oli melko hyytävää luettavaa. Toki osuutensa oli kohtuullisen hirviömäiseksi kuvatulla äidillä, jolla oli kovasti vaatimuksia liittyen ulkonäköön, ei vain oikeaan uskossa elämiseen ja käytökseen. Kirja päähenkilö, Silja, päätyi lopulta kontrolloimaan edes syömistään, kun muuhun elämään ei kunnolla voinut vaikuttaa.Se taas johti syömishäiriöön ja sairaalan suljetulle osastolle. Vasta siellä hänet saatiin pelastamaan itsensä, ja se vaati yhteisön ja samalla oman perheen jättämistä.

Ulkopuolisen, maallisen, niin kuin kirja sanoi, on melko mahdotonta käisttää, millaista on olla jehovantodistaja. Toisaalta tunnetaan ylemmyyttä, koska ollaan parempia kuin maalliset, toisaalta mikään ei koskaan oikein tunnu Jehovalle riittävän tai ainakaan yhteisön vanhimmille. Jopa opiskelun pitäminen vääränä, evoluutioteorian hylkaaminen tai verensiirroista kieltöytyminen tuntuvat niin hölmöiltä, että on vaikea ymmärtää nyky-Suomessa jonkun elävän tuollaisten sääntöjen mukaan, Joulun tai syntymäpäivien kieltäminen tuntuu pikkukiusalta noihin verrattuna.

Kirja pisti miettimään vanhempien ja lasten suhteita: mitä omia käsityksiä tai uskomuksia itse syöttää eteenpäin tai mitä käytöstä/tapoja/haluja yrittää omilta lapsiltaan kieltä, ja mihin asti niin on oikeus tehdä? Ei ihan helppoja kysymyksiä kaikin osin - mietn paljon esimerkiksi on ok ohjailla lapsensa koulutuksen suuntautumista (kai aika vähän) tai vaikuttaa kaveri- tai seurustelusuhteisiin? Mikä on vaikuttamista ja mikä kannustusta? Suositeltava, rohkea ja ajatuksia herättävä esikoisteos.

 YLEn sivuilta löytyi juttu Camilla Nissisestä: Camilla Nissinen pudotti kirjeen postilaatikkoon ja katosi, jotta tuttu miesjoukko ei enää löytäisi häntä – lahkosta irtautuminen kesti 10 vuotta (yle.fi)