Joutoretki - Avain kätkettyyn Suomeen

 

Joutoretki on hassuhko kirja, joka tarttui sattumalta reppuun kirjaston esittelypöydältä. Se sanoo olevansa "taatusti erilainen matkakirja Suomesta". No, sitä se on, jos se ylipäänsä on matkakirja - mitä sillä nyt sitten tarkoitetaan. Se ei mainosta mitään, vaan etsii muutosta, vanhaa myyttistä Suomea, jota ei ole tai ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Suomea, joka kaikuu vanhoissa ja vähän tuoreemmissakin iskelmissä ja ehkä kepulaisten puheissa. Kirjassa siteerataan Lauri Viidan Moreenia: " Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen."  Kaikenlaista vanhaa, joskin osin elossa sinnittelevää, toimittajakaksikko on kirjaansa löytänyt.

Kirjassa ajellaan Suomea ristiin rastiin tutustuen Suomen keskipisteeseen, erilaisiin tapahtumiin, museoihin (ehkä pitäisi mennä käymään Kihniön Turvemuseossa), matkustajakoteihin ja perinneruokiin. En halua koskaan syödä piimävelliä, mutta on periaatteessa mielenkiintoista tietää, miten sitä tehdään. Ja onhan se aika hassua, että joka puolelta saa hampurilaisia ja pizzaa, miksei yhtä hyvin karjalanpiirakoita, kalakukkoa tai silakkaa ja perunaa. Suomalainen ruoka on ollut niin suurelta osin erilaisia puuroja ja laatikoita, hyvin yksinkertaista ja halpaa, että italialainen halparuoka pizza voittaa sen kuusi-nolla.

Erilaisissa tapahtumissa (Sievin Muttimarkkinat!) on kuitenkin vielä elinvoimaa - kuinka kauan? Ahlaisten markkinat oli kohtuullisen iso juttu vielä 1990-luvulla eli kohta 30 vuotta sitten... Pori Jazz tai Ruisrock on muuntautunut ja voimissaan. Mielenkiintoista on myös vapaa-ajan muuttuminen: tyhjät urheilukentät (ellei nyt puhuta kaupunkien ykköskentistä, joilla urheiluseurat toki edelleen toimivat), hyppyrimäet, kirjassa kuvattu peltoautoilu... - todella monet itsekseen tai kaveriporukassa harrastettavat jutut. Nykyään lasten toimintaan tarvitaan yleensä joku fasilitaattori: itsekseen ei mennä tai saa mennä pyöräretkelle tai nuuskimaan epämääräisiä paikkoja - eikä niitä täyteen rakennetuilla, legomaisilla omakoti-, rivitalo tai lähiöalueilla edes löydy nuuskittavaksi. Vanhemmilta piilossa tapahtuva nuuskiminen onkin siirtynyt internettiin, ja sitä on vaikeampi aidata kuin rakennustyömaita tai satamia.

"Pelle-epookki" oli kiva ja kuvaava termi 1980-90-lukujen hieman lapselliselle, pastellinsävyiselle rakennustyylille. Tälle olivat ominaisia erilaiset landiat ja kylpylät. Onhan näitä edelleen, mutta tasoa on ollut nostettava, mikä tahansa ei enä pärjää. Ihmisillä on rahaa lähteä kauemmas, jolloin Siilinjärven Fontanella tai Ikaalisten kylpylä ei välttämättä enää toimi. Mikä sitten nyt mahtaa olla lopussa? Muuttaako ilmastonmuutosahdistus (ja inflaatio, yms kurjistuminen) ihmisten matkustustottumuksia? Jaksetaanko (kehdataanko) enää lähteä mihinkään vai onko kaikki verkossa? Jopa museot tunkevat kaikenlaista digimuseopalveluihin - kiinnostavatko ne miten paljon, vai häviääkö koko kulttuuriperintö, ensin digitaaliseksi ja sitten kokonaan? Kirjassa kiinnitettiin huomiota vähän joka paikasta löytyviin kotiseutumuseoihin: kirnuja, rekiä ja puulapioita on varastoitu vähintään riittävästi. Mikä on niiden tulevaisuus? 

Kirjassa oli nostalginen ja haikeakin sävy, tai ehkä se muuttui sellaiseksi, mitä enemmän kaksikko Suomea kiersi. Hylätyt talot, liikepaikat, turhanpäiväiset elävöittämisprojektit, saastuminen: kaikki se masentaa väkisinkin. Silti monesta paikasta löytyi myös yllättävää, hulluakin aktiivisuutta ja toimintaa. Ihmiset ovat omintakeisia ja kaksivät kaikenlaista. Toki se voi johtaa myös puulusikkasyndroomaan, joka on "Pelko siitä, että historia katoaa, sekä sitä seuraava pakkomielle säilöä jokainen vanha puulusikka maakuntamuseoidn ja kestikievareiden seinille. Palautuu pohjimmiltaan kuolemanpelkoon, syvään kauhuun oman menneisyyden ja identiteetin kotoavaisuudesta."