Ei mitään vakavaa

 

Katja Lahti erosi puolisostaan pari vuotta sitten. Hänen toinen romaaninsa (ensimmäinen oli Lasitehdas, olen sen lukenut, mutta ennen blogin aikaa) käsittelee myös avioeroa, eikä voi välttyä ajattelemasta, että oma ero on potkaissut tarinan liikkeelle ja sen kirjoittaminen on ollut samalla myös oman avioeron käsittelyä. Lahti ei suoraan vertaudu omasta elämästään kirjoittajiin (en ole lukenut Knausgårdia, enkä jostain syystä aio luekeakaan), mutta näinkin suoraan oman elämän vaiheiden pohjalta kirjotetun tekstin lukeminen tuntuu jollakin tapaa tirkistelyltä, vaikka ymmärränkin lukevani romaanihahmo Juliasta, enkä Katjasta itsestään. 

Julian havainnot eroprosessista, sen herättämistä monista tunteista ja elämänmuutoksesta ovat nasevia ja varmaan moni tunnistaa niistä omia tunteitaan. Minulle maailma oli kovin vieras, enkä oikein löytänyt siitä samaistumispintaa. Toisaalta kirjallisuuden arvo on juuri toisiin maailmoihin, toisten nahkoihin pääsemisessä, ja siksi Tinder-kokemuksista oli mielenkiintoista lukea, vaikka en pysty millään tasolla kuvittelemaan itseäni samankaltaisiin tilanteisiin.

Eroprosessi on vakava, eikä kirjakaan suhtaudu siihen kevyesti. Sen sijaan nykydeittailu tindereineen tuntuu olevan paitsi kevyttä, hyvin julmaa ja jotenkin tarkoituksetonta. Baarissa tai bileissä sentään näkee ihmisen, Tinderissä nettipersoonaaei välttämättä edes ole. Miten kuvan perusteella voi pyyhkäistä ketään mihinkään, sitä ei kirja minulle avannut.

Toivottavasti Lahti jatkaa kirjoittamista. Lasitehdas oli huomattavasti parempi, huumorintajuisempi ja oivaltavampi romaani kuin tämä kakkonen. Lahden teksti on sujuvaa, ja hän tekee nokkelia, osuvia huomioita yhteiskunnasta. Hän on rohkea ja ottaa kantaa - en välttämättä ole aina samaa mieltä, mutta perusteltua, kuivalla ja terävällä huumorilla kirjoitettua tekstiä on ilo lukea.