Anneli Kannon Veriruusut kertoo sisällissodasta punakaartilaistyttöjen näkökulmasta. Historia koskettaa myös tehtaantyttöjä, jotka kokevat itsensä kerrankin tärkeiksi, haluavat olla mukana vaikuttamassa ja parantamassa omia ja yleisemminkin työväen oloja. Punavalta tarjoaa tilaisuuden uudenlaiseen elämään, seikkailuihinkin. Kirja on surullinen, eihän tytöille hyvin käy. Kanto ei kuitenkaan surkuttele, vaan kertoo tytöistä toimijoina, ei uhreina - vaikka he välissä sitäkin ovat. Sattuma sanelee monen kohtalon.
Veriruusuissa on käytetty hienosti monipuolisia lähteitä ja täytetty aukot mielikuvituksella. Henkilöistä on saatu eläviä. He puhuvat ronskisti, pelkäävät, toivovat, rakastuvat, käyttävät tilaisuuksia hyväksi, yrittävät ja epäonnistuvat. Liian moni joutuu kuopan reunalle. Sisällissodassa viha lyö järjen yli, sekä punaisella että valkoisella puolella.
Olin viime viikolla Turun kaupunginteatterissa kuuntelemassa TS:n kirjaklubissa haastateltuja Anneli Kantoa ja Satu Rämöä. Rämöhän on kirjoittanut suurta menestystä aikaan saaneen Hildur-trilogian (tai viimeinen osa Jakob ilmestyy vasta syksyllä), Kanto puolestaan tehnyt uuden aluevaltauksen kirjoittamalla Haihtuneet-dekkarin. Sekin on varauksessa kirjastossa, mutta Kannon vanhempia historiallisia romaaneja on vielä lukematta, ja niihin pääsee käsiksi ilman varausjonoa. Seuraavaksi siis ottanen käsittelyyn Lahtarit: Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös valkoisen puolen perspektiivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti