Oli kiinnostavaa lukea sotilaan pohdintaa siitä, miten tapahtumat etenivät, mitä missäkin vaiheessa olisi puhtaan sotilaallisesti (pohtimatta politiikka tai ideologioita) ollut tehtävissä. Aatolainen oli selvittänyt tarkkaan, kuka käski mitäkin ja mikä tieto hänellä tässä vaiheessa saattoi tilanteesta olla. Hitlerin sekaantuminen jopa taktisen tason päätöksiin oli kohtalokasta, Stalin osasi tässä vaiheessa jo antaa komentajilleen vastuuta. Joukkojen ja resurssien venyminen äärirajoille oli hurjaa. Ammattiupseeri Aatolainenkin päätyy ihmettelemään Saksan upseerien loputonta uskollisuutta ja lojaalisuutta - ennen 6. armeijan lopullista pussittamista olisi pitänyt laittaa linja Berliiniin kiinni, tehdä omat ratkaisut ja pelastaa miehet. Olisivatkohan suomalaiset upseerit tehneet niin? Ehkä 6. armeijakin olisi saatu pelastettua, jos kenraalieversti von Weichsin allekirjoittama käsky olisi ehtinyt lähteä ennen Hitlerin päätöstä ja asiaan puuttumista.
Neuvostoliitto onnistui Aatolaisen mukaan kohtuullisen hyvin evakuoimaan ja siirtämään tehtaansa Saksan hyökkäyksen alta turvaan Uralin taakse. Saksalaiset eivät ilmeisesti koskaan oikein käsittäneet, miten hyvin ja nopeasti tuotanto alkoi pyöriä. Lisäksi Neuvostoliitossa riitti miehiä armeijaan: ei haitannut, vaikka sotilaita varsinkin aluksi kuolikin kuin kärpäsiä. Saksan resurssit olivat aivan liian rajalliset, hyökkäyksen olisi pitänyt mennä ensimmäisena vuonna maaliin, niin kuin suunnitelma oli. Kun näin ei käynyt, onnistuminen oli todella vaikeaa, varsinkin sodan laajentuessa Japanin tullessa mukaan ja vetäessä Yhdysvallat mukaan.
Aatolainen on tutkinut, miten paljon tavaraa (polttoainetta, ruokaa, ammuksia, lääkkeitä...) Luftwaffe pystyi Stalingradin saartorenkaaseen toimittamaan. Se oli surkean vähän. Herman Göring lupasi 500 tonnia tarvikkeita päivässä, kun armeijan tarve olisi ollut yli 1200 tonnia - eikä Luftwaffe pystynyt toimittamaan kuin alle 100 tonnia päivässä. Tarvikkeiden toimittaminen oli äärimmäisen hankalaa. Olosuhteet olivat talviset eli koneet jäätyivät. Ilmatorjunta oli voimakasta. Lentomatka piteni koko ajan Saksan rintaman siirtyessä kauemmas. Stalingradissa ei ollut montaa kenttää, ja kun Pitomnik menetettiin, huoltomahdollisuudet loppuivat kokonaan. Lisäksi Stalingradia hultavat Junkersit olivat poissa muualta, esimerkiksi huoltamasta Afrikassa olevia joukkoja (jotka nekin sitten aikanaan antautuivat). Luftwaffen lentäjät yrittivät kyllä suorittaa määrättyä tehtävää, ja kalustoa ja miehiä tuhoutui projektissa melko turhaan.
Poliittisesti katsottiin, että tarina 6. armeijan sankarillisesta taistelusta oli parempi kuin antautuminen. Toisaalta "kuolevasta armeijasta" oli ainakin hieman hyötyä, koska se sitoi Neuvostoliiton joukkoja, ja auttoi siinä mielessä Saksan joukkojen vetäytymistä Kaukasukselta. 6. armeijalle olisi tietysti kannattanut antaa vetäytymiskäsky ajoissa, ja säilyttää se taistalukyky, mutta kun tämä mahdollisuus oli menetetty, sen ei enää "kannattanut" antaa antautua. Aika julmaa, mutta varmaan totta. Loppujen lopuksi antautuneista joukoista suurin osa kuoli Neuvostoliiton vankileireillä - eli sotilaiden henkeä aikaisempikaan antautuminen olisi tuskin säästänyt.
Suositus tälle kirjalle, jos sotahistoria kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti