Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet kertoo rintasyöpädiagnoosin saaneesta kirjallisuudentutkijasta. Siitä puhutaan romaanina, ei autofiktiona, mitä en ehkä ihan ymmärrä, koska se on vahvasti syntynyt kirjailijan omien kokemusten ja niiden herättämien ajatusten pohjalta. Kirjan kirjallisuudentutkija-Elealla on filosofiaviomies Otto ja kaksi lasta, poika ja tyttö, Elliot ja Iiris, niin kuin Meretojallakin. Luultavasti ystäväpiiri ja itse tilanne on mielikuvitusta, mutta silti ollaan aka lähellä kirjailijan omaa elämää.
Elotulet tapahtuu yhden illan aikana. Vanhempien opiskeluaikaisia ystäviä on kutsuttu mökille viettämään muinaistulien yötä. Paikalla on Salma ja tyttärensä Aida, sekä lastenlääkäri Matias ja taiteilijavaimonsa Aura. Salman puoliso Veera on äskettäin kuollut koronaan. Kirja on siinä mielessä ajankohtainen, että siinä puhutaan myös pandemian ajasta ja sen herättämistä ajatuksista. Ystävät kuulevat illan aikana Elean syöpädiagnoosista. Vaikka kirjan näkökulma on Elean, myös hänen miehensä, lastensa ja ystäviensä ajatukset tulevat esille.
Ilta kestää todella pitkään. Tapahtumia on kohtuullisen vähän eli syödään, käydään patikoimassa, saunotaan ja uidaan, poltetaan kokkoa. Pääpaino on erilaisissa ajatuksissa ja tuntemuksissa. Eleaa ärsyttää, koska hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla vihainen, ärsyyntynyt tai peloissaan, vaan hänen pitäisi olla jonkinlainen reipas taistelija, joka tuosta vaan voittaa syöpänsä. Hän miettii, eivätkö ne sitten taistelleet tarpeeksi, jotka kuolivat. Syövän tai yleensäkin sairastumisen sattumanvaraisuutta on vaikea ymmärtää ja hyväksyä - "miksi sain syövän, vaikka olen aina elänyt oikein". Kirjassa kyseenalaistetaan ajatusmalli siitä, että sairauksiin on syy tai että niihin pitää suhtautua tietyllä tavalla. Taistelumetaforat (joita Hanna Meretoja on kyseenalaistanut myös pandemian retoriikassa) ovat kirjassa vahvasti kritiikin kohteina, ja ihan syystä.
Elotulissa on todella paljon kirjallisuusviitteitä ja aika filosofista tai raskastakin pohdintaa, enkä voi välttyä miettimästä, miten aitoa se todella on. Toki varmasti monikin lukisi kaiken mahdollisen saamastaan taudista, ja toki kaikki käsittelevät sitä oman kokemushorisonttinsa kautta, ja tässä on kyseessä kirjallisuudentutkija, mutta silti... Yhteen iltaan mahtuu niin paljon pohdintaa, että se alkaa tuntua hiukan puuduttavalta. Hyvätkin ajatukset ja oivallukset, joita kirjassa ehdottomasti on, hukkuvat ajatusvirran paljouteen. Kirjassa on yli 450 sivua. Tiivistämällä se olisi luultavasti vielä vaikuttavampi lukukokemus. Rohkea kirja joka tapauksessa on, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Teksti on sujuvaa. Olisi mielenkiintoista lukea Meretojalta jokin vähemmän omakohtainen, ehkä hiukan juonellisempi kirja. Parhaimmillaan hänen ihmiskuvauksensa on kuitenkin uskottavaa ja koskettavaa, vaikka se ei minusta ole sitä han koko ajan. Osin minusta sorrutaan analysoimaan liikaa, puheesta ja ajatuksista tulee liian punnittua, hieman teatterimaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti